Pelottaa, ihan helkatisti kun suoraan sanon :(
Olemme uusperhe, lapsia kummallakin 4 eli yhteensä 8.
On ollut upeita vuosia johtaa "nuorisokotia" ja kokea monilapsisuus. Sitten ne mokomat vanhenivat ja etsivät omat asunnot. Ensin lähti 2 vanhinta, sitten kolmanneksi vanhin, sitten toiseksi nuorin, sen jälkeen yksi vuosi intin jälkeen ja nyt lähtee 2. Jää enää yksi stuidu vuodeksi.
Minä en osaa ostaa kaupasta vieläkään oikeaa määrää ruokaa, en osaa kokata vähän. Nyt pelottaa aika ilman nuorisoamme, jäädään pian kaksin.
Miten te olette selvinneet, itkuilla vai?
Olemme uusperhe, lapsia kummallakin 4 eli yhteensä 8.
On ollut upeita vuosia johtaa "nuorisokotia" ja kokea monilapsisuus. Sitten ne mokomat vanhenivat ja etsivät omat asunnot. Ensin lähti 2 vanhinta, sitten kolmanneksi vanhin, sitten toiseksi nuorin, sen jälkeen yksi vuosi intin jälkeen ja nyt lähtee 2. Jää enää yksi stuidu vuodeksi.
Minä en osaa ostaa kaupasta vieläkään oikeaa määrää ruokaa, en osaa kokata vähän. Nyt pelottaa aika ilman nuorisoamme, jäädään pian kaksin.
Miten te olette selvinneet, itkuilla vai?
Vastaukset 25
Vanhimmat
No luonnollista se on että lapset lähtee,olkaa onnellisia ettei heistä ole tullut peräkammarin poikia ja tyttöjä,alkavat aikuistua ja selviävät omillaan.Olen aina ajatellut että olen äitinä kuin naarastiikeri jonka ainoa tehtävänä on opettaa pennut saalistamaan ja selviämään omillaan ilman emoa ja jonain päivänä heistäkin tulee sitten itsenäisiä emoja joitten ainoana tehtävä on opettaa pennut saalistamaan...
Me emme omista lapsiamme vaan heillä on oma elämänsä joka jatkuu sinun jälkeesi.Ole onnellinen että olet kasvattanut ne hyvin ja he selviävät omasta elämästään.Toinen vaikeus on tietysti teidän tyhjä pesä mutta se on monelle parille uusi mahdollisuus tai sitten aika kriisi-vaihe,kun eletty vuosia vain lasten kautta ja lapsille.En tiedä kumpaa elämää te alatte elää mutta toivon kaikkea hyvää teidän parisuhteelle,johon on nyt vihdoinkin aikaa.
Yksin eläminen on toisille vaikeampaa, sillä se vaatii kykyä tulla toimeen itsensä seurassa.
Itsekseen olemista pelkäävä ja vieroksuva takertuu ympärillään oleviin ihmisiin ja on heistä aina jossain määrin riippuvainen, yleensä enemmän kuin vähemmän.
Kun opettelee viihtymään pitempiäkin aikoja yksin ilman pienintäkään yksinäisyyden tunnetta, pystyy iloitsemaan toistenkin seurasta paljon täydemmin. Silloin suhde toisiinkin ihmisiin on aitoa, välitöntä, eikä tuolloin ohjaavana vaikuttimena ole omistushalu tai jonkin saaminen toiselta ihmiseltä. Yksin ollessa alkaa tutustumaan itseensä paremmin.
Itse olen läheisriippuvaisesta perheestä ja kauan on mennyt taistellessa pahiten riippuvaisesta äidistäni irti. Kauhea syyllistäminen jos en ole käytettävissä häntä varten juuri silloin kun hän tarvitsee. Tuntuu kun harteillani olisi ollut kauhea kuorma koko ikäni. Siinä ihminen joka ei ole koskaan elänyt yksin, vanhempien kotoa suoraan naimisiin eikä siten ole itsenäistynyt koskaan. Taitava manipuloimaan ja ohjailemaan läheisiään jotta vaan riippuvaisuus/ omistussuhde suhde pysyy kaikilla eikä se ole mitään aitoa välittämistä antaen toisillekkin hieman vapautta päättää omasta elämästään vaan ihan sairasta hallitsemista ja kahlitsemista vain omia tarpeitaan varten.
Ei lasten pitäisi joutua kärsimään siitä etteivät vanhemmat pysty yksinään elämään, elävät sitten yhdessä tai erikseen yksin.
Mikä estää ihmistä kasvattamasta itseään jos on lapset jo kasvattanut maailmalle. Kukaan ei ole kaskaan niin täydellinen etteikö enään kehittymisen varaa ole ja päästää turhista peloista itsensä pois.
"Ei lasten pitäisi joutua kärsimään siitä etteivät vanhemmat pysty yksinään elämään, elävät sitten yhdessä tai erikseen yksin. "
Kirjoitit niin täyttä asiaa.
Pahinta on se jos takerrutaan kuin kärpäspaperi lastenlapsien kautta lapsien elämään että saadaan sisältöä sitä kautta omaan elämään.
"Ei lasten pitäisi joutua kärsimään siitä etteivät vanhemmat pysty yksinään elämään, elävät sitten yhdessä tai erikseen yksin. "
Kirjoitit niin täyttä asiaa.
Pahinta on se jos takerrutaan kuin kärpäspaperi lastenlapsien kautta lapsien elämään että saadaan sisältöä sitä kautta omaan elämään.
Miehillä asiat on erilailla, minut potkaistiin ulos perheestä ja menetin siis hetkessä lapseni, mieti siä sitä äläkä valita täällä!!
Ikävää ettei suru ole hellittänyt sinusta. Jos kuitenkin olit ns. hyvä isä, eivät lapsesi sinua siinä tapauksessa hylkää jos vaimo niin tekikin. Toivotan parempaa alkanutta vuotta.
Ps. En valita, pelottaa elämä ilman lapsia. Surethan sinäkin ilman lapsiasi :(
Jatkossa kun lapsesi lähtevät kotoaan niität sitä mitä olet heille yhdessä asuessanne kylvänyt. Eli jos välinne ovat olleet hyvät, saat nattia lapsistasi kyllä vielä. Joten kannattaa miettiä miten nyt makaat.
Suru palaa takaisin aika ajoin. Kun lapset löytävät kumppanin ja saavat omia lapsia ja aina, kun lapset vaihtavat asuinpaikkaa. Olin jo tottunut, että vanhin lapseni asui 700 km:n päässä minusta perheensä kanssa, niin perhe muutti takaisin 40 km:n päähän. En jaksanut edes iloita muutosta, koska olin jo tottumassa, että perhe asui niin kaukana.
Onhan se aina outoa kun pesä tyhjenee, mutta kun näet kohta että nuoret pärjää, voit akoittaa uuden ajanjakson elämässäsi. Kaikki se aika mikä aiemmin on mennyt perheen ja lasten hyvinvoinnista huolehtimiseen on nyt vapaata sinulle ja puolisollesi. Siitä vaan suunnittelemaan miten täytätte tyhjiön :). Toivottavasti positiivisilla asioilla.
Mitä valitat, niinhän kuuluu ollakin. Et varmaan pysty kuvittelemaan päinvastaista tilannetta, kun oma lapsi ei kykene elämään omillaan!
Viestistäsi paistaa räikeästi omahyväisyys, teennäinen huolestuneisuus paistaa läpi. Leuhkisit vaan suoraan, näin meillä olsataan kasvattaa lapset omatoimisiksi!
Sisarellani on sijaislapsia, ollut jo useana vuonna joten oletuksesi etten ymmärtäisi miten huonoin eväin jotkut lähtevät maailmalle, on hätäisesti tehty. Mm. AHDH on sairaus, joka vaikeuttaa nuoren elämää ja joillakin jopa nin paljon, etteivät pärjänne koskaan ilman vanhempaansa tai jotakuta muuta aikuista.
Jos kaikki pesistä lähtevät poikaset eivät pärjää, ei se silti edellytä että onnekkaampien vanhempien pitäisi hävetä hyvää tuuriaan ja/tai piilotella onneaan. Se ei ole omahyväisyyttä vaan hyvää tuuria! Lasta kun kasvattaa vanhempien lisäksi koulu, kaverit ja muu ympäristö.
Suren puolestasi että koet epäonnistuneesi.
Niinhän lasten kuuluukin itsenäistyä ja lähteä kotoa.
Minun aikuinen lapseni ei kykene omaan elämään, ja se suru on raskas kanntaa.
Olen pahoillani! Kiitän neuvostasi.
Taidan kuulla ensimmäisen kerran eläissäni onnellisesta uusioperheen äidistä, joka suree lasten lähtöä. Yleensä mitä olen kuullut uusioperheiden arjesta se on kaikkea muuta kuin ruusuilla tanssimista ja harmoniaa. Eräskin äiti kertoi, että enää ei ole kotona kuin yksi se yhteinen, muut minun ja hänen jättivät kodin heti kun mahdollista eivätkä ole pitäneet yhteyttä sin jälkeen kun pois muuttivat.
No sinun piirisi taitaa sitten olla aika pieni. Meidän kaikki viisi tulevat aina illanviettoon meille, kyselevät oikein milloin taas järejestetään aikaa yhdessäololle. Tietävät että apu on aina lähellä kun tarvitaan ja kotiin voi aina tulla.
Meidän kaikki olivat jo sen ikäisiä että olisiko se auttanut sopeutumista? Nuorin oli tuolloin 12v.
Nuoret kuitenkin kouluissaan ja kaveripiireissä näkevät ja kuulevat monenlaista.
Suuri vaikutus on myös ihmisten välisellä kemialla! Jos jotkut lapset/nuoret eivät vaan kertakaikkiaan sopeudu keskenään erilaisuuden takia, niin arki voi olla melkoisen vaikeaa. Olen aina tiennyt että olen ollut onnekas tässä asiassa ja siksi se tulevaisuus pelottaakin kun kaikki meni niin helposti. Ihan kuin huolet alkaisivatkin vasta nyt - pärjäävätköhän he, puutummekohan sittemmin liikaa heidän elämäänsä, riittääkö heillä töitä jne.
Pakkosopeutuminen.
Samat ajatukset ne on kaikilla vanhemmilla joiden lapset lentävät pesästä. Luota vaan huomiseen, jos eväät uusperheestä ovat positiiviset, kyllä se elämä kantaa. Töiden riittvyyden kannalta sama ongelma olit uus- tai ydinperheen kasvatti, nuoren omalla aktiiviseuudella on merkityksensä.
Minulta on nuorimmainen lähdössä siivilleen. Muuttaa tuohon alle viiden kilsan päähän ja minä jään (vihdoinkin) yksin. Olen kasvattanut 2 lastani yksin ja nyt tunnen tulleeni voittajana maaliin! Nyt on viimein aikaa vain itselle, voin kutsua ystäviä yökylään, nukkua viikonloppuna aamulla pitkään ihan rauhassa, jättää ruokakaupassa käynnin työpäivän päätteeksi väliin, syödä ihan itse omat karkkini, laulaa nuotin vierestä ilman "oo nyt jo hiljaa" -komentoa, kävellä saunan jälkeen alasti kotona ;D Uusi aika elämässä alkaa!
Olipas positiivinen viesti!
Pakko sanoa että mulle tuli mieleen kun kakarana päätin että "kun tulen isoksi, katson telkkaria vaikka koko yön ja ostan kaikilla rahoillani karkkia."
Jotenkin ei sitten...kiinnostanutkaan...?
Minulla sama tilanne kuin "ei enää yh".ja takuulla osaan nauttia uudesta tilanteestani.
Joka ei ole lapsiaan yksin kasvattanut, ei voi ymmärtää millainen helpotus on kun näkee heidän pärjäävän elämässään, valmistuvan ammattiin, muuttavan omilleen ym.
Monta kertaa sitä mietti , suorastaan välillä epäilikin omaa jaksamistaan ja voimiaan.Itselläni raskas vuorotyö hoitoalalla, siihen kaikki ok-talon työt.Ja , yksinhuoltajaksi kun jäin, lapseni olivat 2 ja 10 vuotiaat!
Meidän nuoret ovat opiskelemassa ruuhkakaupungissa, kumpikin asuu nyt avokin kanssa ja vanhimmilla on jo työtäkin opiskelun ohessa. Kolmas talvi menossa isännän kanssa kahdestaan. Itse jäin työttömäksi pari vuotta sitten enkä kai enää työtä löydäkään. Isäntäkin on nyt sairaslomalla, toivon melkein, että "pääsee" takaisin töihin.
Lapset kun ovat hoitaneet huusholliaan itse, osaavat jo ilmoittaa tulostaan etukäteen ja käyn kaupassa ostamassa ruuat sen mukaan. Armeija-aikaan sanoivat vielä, että laita ruokaa, jos hän tulee...eivätkä siis ymmärtäneet, että on kiva tietää etukäteen, ettei mene ruokaa hukkaan.
Nuoremman pitäis löytää työtä, vaikeaa se varmaan on.
Luotan kyllä siihen, että he pärjää.
Miehen näkökulmasta: minullakin avoero 3v sitten. Viisi yhteistä lasta. Pidän lapsiin yhteyttä puhelimella ja lapset käyvät luonani. Viikonloppuna oli vanhin tytär kaverinsa kanssa käymässä. Mukava tunne kun kuului lapsen ääni muutoin tyhjässä talossa. Seuranani minulla on koira ja kaksi kissaa. Meidän pitää jo lasten syntymästä lähtien ajatella asiaa. Lapsi on oma yksilö, me kasvatamme hänet. Itsenäistyy ja perustaa oman perheen. Olen itse päässyt tämän vaiheen yli. Vain nuorin poika 12v tarvitsee isän tukea. Kolme vanhinta lasta pärjäävät omillaan. Eksäni yritti pitää lapsia koko ajan helmoissaan ja minä yritin taas potkia poikasia pesästä koko ajan. Hänelle lapsien pois muutto oli varmaan kova paikka. Sitten tuli kuningas alkoholi mukaan ym. Hänen ja lasten suhteista en tiedä paljoa. Kaikki vaikeudet mitä tässä on joutunut kokemaan ovat vahvistaneet minua. Ei ole tarvinnut vielä turvautua lääkkeisiin eikä alkoon. Siitä ovat pitäneet huolen taideharrastus ja ystävät. Olisi mukava kuulla muidenkin miesten kommentteja lapsista luopumisesta?
Tuolle pelolle voisi nimikin olla: läheisriippuvaisuus. Keskeinen piirre lähisuhderiippuvaisessa ihmisessä on tyytymättömyys omaan elämään ja tunne, että vain toinen ihminen voi tehdä onnelliseksi.
Olet riippuvainen läheisistäsi etkä ole itsenäinen, omillaan pärjäävä aikuinen.
Yksin olosta voi opetella nauttimaan ja viihtyä yksinkin niin ettei aina tarvitse "viihdyttäjäjoukkoja" ympärilleen. Keksii itselleen joitain mieluisia harrastuksia, ihan uusia asioita mitä ei ole ikinä tehnyt. Elämässä voi tehdä monenlaisia asioita eikä jämähtää siihen samaan minkä osaa jo. Aikuisopiskelu mahdollisuudet ovat hyvät nykyään ja ihmisillä onkin jo pari- kolme ammattiakin elämänsä aikana. Jos on yksi vaihe elämässä ohitse niin aloittaa toisen vaiheen ja jotain ihan uutta.
Tähän mun täytyy sanoa.Tyhjiö oli suunnaton.Homma hoidettu..tunne..Tunsin oloni tarpeettomaksi.Aikuiset lapset huomasivat kun voin pahoin.Minulle he sanoivat:Sinua tarvitaan vielä kauan:) Ensin ajattelin että se oli vain piristys yritys,mut olen sisäistänyt asian ja ymmärrän että en ole heille tarpeeton.. Eikä todellakaan siivet kantaneet heti..Tarina siitä mitä kaikkea maailma opetti..Ei ole sopivaa kirjoitettavaa täällä.Onnea uudelle elämälle:) Kyllä se siitä lähtee..
Hyvin tiivistetty. Kiitos. Kuulosti rehelliseltä eikä tarvitse tosiaankaan olla mikään läheisriippuvainen, kuten tuossa jo joku epäili, jos tuskaa tuntee.