Ensimmäistä kertaa papin kyydissä. Osa 1.

Istuin kirkon penkissä, jumalanpalveluksessa. En ollut tullut paikalle kuulemaan, mitä Jumalalla olisi sanottavaa, olen kovin epäileväinen hänen olemassaolostaan. Saarnatuolissa puhui nuori, kaunis naispappi. En muista saarnan sisällöstä mitään, aikani kului ihastellessa hänen äänenpainojaan, eleitään ja ilmeitään. Niissä oli samaan aikaan jotain lempeää, jotain ylimielistä, jotain sisäistä hehkua, jotain valtiatarmaista.
Toimituksen päätyttyä lähdin muiden mukana ulos. Jäin epäröiden seisomaan oven ulkopuolelle. Uskaltaisiko mennä keskustelemaan? Hetken mietittyäni palasin takaisin sisälle. Salissa ei näkynyt ketään, istuin penkkiin. Pian naispappi tuli suntion kanssa jostain ovesta. Hän oli vaihtanut siviilit päälle ja oli veret seisauttavan kaunis korkokengissään. He tulivat kohdalleni. Pappi kysyi, miten menee, täällä suljetaan ovet pian. Sanoin haluavani jutella. Pappi ohjasi minut mukaani ja sanoi suntiolle, että ovet voi sulkea, hän huolehtii heidät molemmat ulos.
Menimme peremmälle takahuoneeseen, pappi lukitsi oven takanaan. Kerroin, että kaipaisin elämääni vahvaa hahmoa, joka kertoisi, mitä minun pitää tehdä. Hän katsoi minua puoliksi hyväntahtoisesti, puoliksi ylimielisesti pilke silmäkulmassaan ja sanoi ymmärtävänsä.
Kerroin olevani työtön ja mietin, olisiko täällä töitä tarjolla, olen työskennellyt mm. vahtimestarina. Hän kertoi, että suntion paikka saattaisi hyvinkin vapautua pian. Hän kertoi, ettei itse varsinaisesti päätä asiaa, mutta voi kuitenkin vaikuttaa valintaan merkittävästi. Kysyin, mitä minun tulisi tehdä, jotta paikka olisi minun. Hän haastatteli osaamistani ja totesi lopuksi, että todennäköisesti paikkaan on kovempiakin hakijoita. Hän voisi kuitenkin edesauttaa asiaa, ehtoa vastaan. Kysyin, mikä ehto on. Hän veti kaapista esiin raipan. Istuin tuolilla, hän seisoi ylväänä korkokengissään, katsoi minua alaspäin ylimielisellä valtiattaren katseellaan ja hymyili samalla lempeästi.
”Kun olet orjani seuraavan tunnin, kaksi, huolehdin, että paikka tulee olemaan sinun.”
Haukoin henkeäni.
”Enhän minä voi, perheellinen mies! Mies on sitä paitsi naisen pää!”
”Vai niin luulet? Ovi on lukossa ja minulla on musta vyö japanilaisessa lajissa. Sitä paitsi, miten aiot elättää perheesi?”
Katsoin ovea. Ajattelin heikkoa taloudellista tilannettamme. Katsoin edessäni seisovaa jumalatarta. Huokasin.
”Mutta jos vaimo saa tietää!”
”Miksi hänen pitäisi saada tietää? Olen pappi, voit ripittäytyä minulle ja minä sinulle. Meitä pappeja sitoo rippisalaisuus, ehdoton vaitiolovelvollisuus.”
Ymmärsin, että tuolta naiselta ei sana leviäisi mihinkään. Ymmärsin myös, että jos todella rupeaisin pyristelemään vastaan, jäisin kakkoseksi.
”Olet kaunis”, sopersin. ”Ja lempeä. Mutta en voi pettää vaimoani!”
”Voi kulta pieni, niin puhdaskin”, hän vastasi. ”Erityisesti juuri siksi haluan sinut!”
Hän tarttui kiinni paidastani ja alkoi kiskoa sitä päältäni. Vastustelin vähän, mutta en täysillä. Hän kiskoi paidan päältäni ja työnsi minut ja räpsäytti kerran käteeni raipallaan.
”Polvillesi!”
Hän osoitti sormellaan lattiaan, toinen käsi ylöspäin raippa kädessään. Menin alas polvilleni, hän tarttui hiuksistani kiinni ja räväytti minua raipalla selkään.
”Vai että on mies naisen pää? Katsotaanpa, pitääkö paikkaansa käytännössä.”
Hän hymyili katsoen minua lempeästi. Sitten sain muutaman raipan iskun selkääni, ei kovin lujaa, vaan mieluummin hyväntahtoisen lempeästi. Tunsin kuumia aaltoja. ”Olenko henkisesti heikko vai miksi ihmeessä dominat aina kiihottavatkin minua”, ajattelin. Tiesin kuitenkin, että enää en olla tottelematta tuota naista kaikessa, mitä hän käskee tehdä. Ja kyllä hän käskikin. Hän käski minua nuolemaan korkokenkiään. Sen tein, hän katseli minua alaspäin tyytyväisenä.
”Hmmph, hyvä poika”, hän lirkutteli iloisena.
Sitten hän kehotti laskemaan huosutkin ja menemään lattialle. Tottelin. Hän asetti korkokenkänsä päälleni ja sanoi:
”Olet tottelevainen poika, niin kuin pitääkin. Tottelevaisuus on hyve. Mutta että tällä tavalla menet pettämään vaimoasi, siitä hyvästä saat nyt selkäsaunan. Tämä on omaksi parhaaksesi!”
Ruoska viuhui. Tunsin vaimean ruoskaniskun takamuksessani. Se sai minut kimpoamaan ylemmäs, mutta hän painoi minua selästä korkokengällä alas, ei kovin kovaa, mutta päättäväisesti. Raippa viuhui muutaman kerran, joka kerta hätkähdin vähän ylös. En yrittänyt tosissaan karkuun.
”Tämä saa riittää”, hän sanoi ja nosti jalkansa päältäni. ”Nyt nouse istumaan.”