Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhalan kirjallinen esikoinen, Taivaslaulu jättää hämmentävän jälkikaiun. Ihan piti välillä katsoa luenko nyt Kaksplussaa, Vauvalehteä vai Päivämiestä. Alaa tuntemattomille pitänee kertoa Päivämiehen olevan Lastadiolaisten johtava printtimedia, ainoa luotettava lehti ja SRK:n eli rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen vakaan äänen kannattaja. Sattumaa lie sekin, että juuri kun sain kirjan käteeni kaksi SRK:n johtomiestä (sattuneesta syystä ei voi sanoa -henkilöä) otti lopputilin ilman yt-neuvotteluja.

Rakkausromaaninahan tätä sangen näyttävästi markkinoitiin. Vei valtaosan Gummeruksen osastosta mennäsyksyn kirjamessuillakin. Siitä ittestäänhän on kyse, mutta erilaisesta. Tapahtumayhteisön, Pohjois-Pohjalaisen seudun oman sisäänrakennetun maailmansa muodostaa lestadiolainen Rauhanyhdistys, tekstissä ry. Avioliiton tarkoitus on liikkeen määrittämänä tuottaa mahdollisimman paljon lapsia. Se on jopa taivaaseen pääsyn edellytys. Perustelutkin löytyy, kun maallikkoveljet kyllin kääntelee vallankin Vanhan Testamentin sivuja. Toki tälle elämäntapamääräykselle on teologisten syiden lisäksi myös tilastolliset. Ilman syntyvyysmaksimointia Leevin seuraajat muodostaisivat nykyään muutaman äijän perinneyhdistyksen. Vähän Kekkosen muiston vaalijoiden tapaan. Varovasti arvioiden. Kaikki naiset eivät vain jaksa ja uupumus voi saada monia muotoja.

Rauhanyhdistyselämää ja vuoden sen huippua, Suviseuroja, ei paljolti ole kaunokirjallisuudessa aiheena käsitelty. Mitä ny Mukka ja Päätalo pikkusen viittaa ja Raittila viihtyy Suviseuroilla. Rauhala avaa aihetta ja tuo esiin niin liikkeen vahvoja positiivisia puolia (työteliäisyys, raittius, rehellisyys) kuin myös kielteistä. Kuten kokonaisvaltaista kontrollia, yhdenmukaista elämäntapaa, laittomia tietovuotoja, ahdistavia hoitotapaamisia ja nääntymisen näyttämisen pelkoa. Sekä elämätöntä nuoruutta siinä mielessä kuin maallisemmat ihmiset sen käsittävät. Päähenkilön, Viljan, opinnot ja ura tyssäävät kun lapsia alkaa tulla pää per vuosi tahtiin. Vähiin jää miehenkin, Aleksin villit vuodet kun elantoa pitää kasvavan lauman eteen haalia. Aleksi on lopulta se keskushahmo, jonka päätöksellä elämä muuttuu ratkaisevasti paremmaksi.

Kirjoittajana Rauhala on tavattoman lahjakas. Kieli laulaa, lainaa ja lentää. Lainaa laajalla skaalalla, Aulikki Oksasesta Kesäillan valssiin. Hillitysti, hallitusti ja tyylikkäästi. Lapsukaisten puuhien ja kyselyitten kuvaamista on tämmöisen vanhan kärtyn makuun liikaakin. Kyllä se penskojen suloisuus tulee ilmi moneen kertaan. Kuin myös se tulisen järven pelko, jota uskonnon voimalla pyhäkoulussa heihin lietsotaan. Välillä Rauhala siirtyy sujuvasti lasten käyttämään leikkikieleen tai nettikeskustelujen tylyyn sanamaailmaan. Kuten sukunimikaima Hesarissa totesi: Netti on voima joka saattaa pelastaa lestadiolaisuudesta sen hyvän mitä siinä on. Vaikka Aleksin nettikirjoittelu saakin tylyn tuomion yhdistyksen johtoveljiltä.

Hieman kummeksuin rakenteellista epätasapainoa. Tai tasa-arvottomuutta. Aleksin lapsuudesta ja nuoruusvuosista kerrotaan paljonkin, haikeasti ja välillä hauskasti. Vilja tupsahtaa tarinaan valmiina Taikkilaisopiskelijana, taustatta. Vai onko niin, ettei lestaattipiireissä naisista niin ole väliksi, edes fiktiossa.

Mielenkiinnolla odotan mitä Rauhala seuraavaksi kirjoittaa, jos kirjoittaa. Vai tuliko kaikki olennainen jo sanottua?