Kyselen varmaan tyhmiä ja te, jotka tällä palstalla pitempään olette viihtyneet, lienette jo useampaan otteeseen näitä asioita keskenänne käsitelleet mutta kun itse aloin vasta pari yötä takaperin innostua palstasta niin ajattelin tuoda tietämättömyyteni julki.
Itselläni on ensin hämärä idea, joka kummittelee pääkopassa pitkään. Siinä on edelleen hämärä käsitys juonesta. Sitten alan kirjoittamaan; kirjoitan kuvauksia minulle tutuista paikoista koska niitä on helpoin kuvata. Kirjoitat oikeastaan ulkomuistista ja värität näkymää mielikuvituksellasi. Väritys on helpompaa kun pohjalla on jo mustavalkoiset ääriviivat. Henkilöitä ei koskaan ole montaa ja henkilöt jostakin syystä muodustuvat aina oman näköisikseni. (näköisikseni= menikö oikein? ihmeellinen tämä kotokieli) Heissä on minun ajatuksiani, minun näkemyksiäni, he tietävät ja harrastavat asioita, joita itse hallitsen, he tekevät sitä mitä itse haluaisin tehdä, heidän tietämyksensä työelämästä ja erilaisista ammatillisista osa-alueista ovat kuin suoraan ansioluettelostani, osa heistä on työttömiä minuja, osa varakkaampia ja menestyneimpiä versioita itsestäni... aina riippuen siitä kirjoitusversiosta. Helpointa kuitenkin itselleni on kirjoittaa asioista, joista jotain tiedän. Ongelmahan vain tietenkin on, että se mikä kiinnostaa minua, ei välttämättä kiinnosta sinua. Mitään järjestelmällistä kirjoitusprosessia en saa aikaiseksi eli en osaa aloittaa loogisesta alusta, en keskikohdasta enkä lopusta. Eteen tulee vain pätkiä, ei edes kokonaisia lukuja vaan sivu tai kaksi tarinani kulusta. Näitä pätkiä hiomalla sitten yritän koota kokonaisia lukuja kirjoittamalle ne loppuun tai joskus kokonaan poistaen niitä. Näistä pätkistä sitten kenties muokkautuu se sopiva alku, keskikohta ja loppu. Näiden pätkien myötä hioutuu hahmojen olemus. Näiden pätkien myötä kehittyy se juonikin. Eli tarina voi saada itselleen niin sanotusti pään ja hännän.
Aamukahvimietelmiä
Itselläni on ensin hämärä idea, joka kummittelee pääkopassa pitkään. Siinä on edelleen hämärä käsitys juonesta. Sitten alan kirjoittamaan; kirjoitan kuvauksia minulle tutuista paikoista koska niitä on helpoin kuvata. Kirjoitat oikeastaan ulkomuistista ja värität näkymää mielikuvituksellasi. Väritys on helpompaa kun pohjalla on jo mustavalkoiset ääriviivat. Henkilöitä ei koskaan ole montaa ja henkilöt jostakin syystä muodustuvat aina oman näköisikseni. (näköisikseni= menikö oikein? ihmeellinen tämä kotokieli) Heissä on minun ajatuksiani, minun näkemyksiäni, he tietävät ja harrastavat asioita, joita itse hallitsen, he tekevät sitä mitä itse haluaisin tehdä, heidän tietämyksensä työelämästä ja erilaisista ammatillisista osa-alueista ovat kuin suoraan ansioluettelostani, osa heistä on työttömiä minuja, osa varakkaampia ja menestyneimpiä versioita itsestäni... aina riippuen siitä kirjoitusversiosta. Helpointa kuitenkin itselleni on kirjoittaa asioista, joista jotain tiedän. Ongelmahan vain tietenkin on, että se mikä kiinnostaa minua, ei välttämättä kiinnosta sinua. Mitään järjestelmällistä kirjoitusprosessia en saa aikaiseksi eli en osaa aloittaa loogisesta alusta, en keskikohdasta enkä lopusta. Eteen tulee vain pätkiä, ei edes kokonaisia lukuja vaan sivu tai kaksi tarinani kulusta. Näitä pätkiä hiomalla sitten yritän koota kokonaisia lukuja kirjoittamalle ne loppuun tai joskus kokonaan poistaen niitä. Näistä pätkistä sitten kenties muokkautuu se sopiva alku, keskikohta ja loppu. Näiden pätkien myötä hioutuu hahmojen olemus. Näiden pätkien myötä kehittyy se juonikin. Eli tarina voi saada itselleen niin sanotusti pään ja hännän.
Aamukahvimietelmiä
Vastaukset 15
Vanhimmat
Vähän samanlaisia ajatuksia täällä, oma pöytälaatikkotekstini muodostui aluksi hajanaisista pätkistä siellä täällä, idea oli valmis, mutta juoni puuttui ja osittain puuttuu edelleen. Koska olen aivan aloittelija oikeastaan, niin vasta makustelen koko kirjoittamista. Luen kirjoittamaani tekstiä useita kertoja ja korjailen sitä. Mietin kohtia, jotka minusta kaipaavat erilaista ulkoasua tai jäsentelyä. Välillä olen tympääntynyt ja välillä innostun, välillä syytän tekstiäni tylsyydestä ja välillä hykertelen uusien ideoiden parissa :) En tosin odota tekstiltäni vielä mitään, enkä itseltänikään, opettelen vasta ja katsotaan sitten joskus, onko minusta oppimaan.
Koska kyseessä nyt on osittain omaelämänkerrallinen ja osittain fiktiivinen tarina, sorruin aluksi helposti liialliseen selittelyyn, mutta se on minulle itselleni ok. En jättäisi noita selitteleviä pätkiä lopulliseen tarinaan (heh, tai siis jos tarinasta joskus tulee lopullinenkin versio), mutta ne auttavat minua oman kirjoitusprosessin etenemisessä, sen tunnelman ja olosuhteiden hahmottamisessa. Itse tarina luodaan eri keinoilla.
Mitä järjestelmällisyyteen tulee, minulla ei sitä itselläänikään ominaisuutena ole. Aloitin kyllä olevinani alusta, mutta alku on muuttunut vielä toiseksi kappaleeksi monta kertaa ja tulee ehkä muuttumaan tämän hetkisestäkin.
Mutta tällainen olen oikeassa elämässänikin, aloitan ja jätän kesken ja meneillään on yleensä kymmeniä eri projekteja kaikessa mitä teen. Kun yhden saan valmiiksi, pitää jo olla kaksi uutta aloitettuna. Tekemisen pitää olla mieleistä ja jatkan edellisestä yleensä kun inspiraatio on kohdillaan, ellei ole pakko. Onneksi kirjoittaa ei ole pakko. :)
oletko siis lukenut Knausgård Taisteluni
ja sitte on tämä suomalainen Franzénin kaksi osaa
autofiktiivista,
ja varmaan muitakin, mutta nämä minä olen lukenut lähiaikoina, paitsi Knausgårdia vasta neljä osaa vielä olisi kaksi kahlattavaa.
Elikkäs kandee elää sitä elämää,
kyllä se autofiktiivi siitä sitten suttaantuu kun aika on.
Iloa ja eloa kirjoittamisiinne !
En ole lukenut, ehkä pitäisi :) Lukeminen on harmikseni viime vuosina jäänyt todella vähiin, mikä toisaalta ehkä on ihan hyvä, on saanut aloittaa oman kirjoittamisen ihan tuoreelta pohjalta, ilman vaikutteita. Ensin tekstiäkään ei syntynyt kuin englanniksi, mutta kun pakotin itseni, niin on suomenkielikin alkanut ihan hyvin luontumaan.
Elämässäni olen jo ehtinyt tunaroida aika moneen otteseen, ympäri maailmaa, joten autofiktioon olisi varmasti hyvät rahkeet ;) - vaikka termi olikin minulle vieras! Aluksi fiktio siis puuttui kokonaan, mutta nyt kun olen alkanut sitä tuomaan tarinaan, niin voihan se olla, että se "auto" puoli on vaarassa kadota kokonaan... toivottavasti niin ei käy, vaan saisin sopivasti yhdistettyä molempia :)
Tavoitteista sen verran, että olisin jo todella tyytyväinen omaan kirjoittamiseen, jos joskus pääsisin siihen vaiheeseen, että haluaisin antaa tekeleeni oikoluettavaksi jollekin muulle, kuin miehelleni, heh.
Mutta kiitos teille palstalaisille, aika vasta tänne löysin ja täällä on ollut todella mukava lukea. Jutut ovat erittäin informatiivisia ja opettavaisia! :)
Kiitos itsellesi. Minäkin löysin palstan vasta aivan äskettäin ja pätkä kerrallansa lueskelen juttuja läpi ja aika usein hymy huulillani. Sinunkin kirjoituksesi oli mukava lukea. Ehkäpä tulevaisuudessa palstalla törmätään ajatustenvaihdoin.
Kuulostaa leppoisalta kirjoitusmenetelmältä. Itse kirjoitan suunnitelman pohjalta, mutta poikkean siitä vähän väliä. Kertomus pudottaa vähän väliä häntänsä kuin sisilisko.
Olen koettanut pitää kirjoitusharrastukseni tosiaan leppoisana koska olen loppujen lopuksi kovin, kovin laiska ihminen. Otin viime keväänä seitsemän viikon kevätloman ja ajattelin, että ennen kesälomille pääsyä on kummitusjuttuni valmis. Arvaa oliko se? Kevät tuli ja meni ja samoin kävi kirjallisille suunnitelmilleni; joskus meni aamupäivä ja joskus meni aamuyö ja tulihan tekstiä lisää, tuli tekstiä muokattua ja poistettua mutta kun ei aika riitä ja muutkin harrastukset ja velvoitteet painavat päälle niin syksyllä kesäloman päätyttyä huomasin ettei tässä taas kovin pitkälle päässyt. Mutta kuten Estragon niin osuvasti sanoi "onneksi kirjoittaa ei ole pakko". Meinaan tällä vauhdilla jos itselle asettaisi jonkun takarajan tai lopullisen määränpään niin sitähän voisi vaikka masentua. Otetaan siis harrastus leppoisasti ja uskotaan, että vähä vähältä hissun kissun tässä edistytään. Tänä vuonna osui kesälomakin toukokuulle ja sovin jo johtajan kanssa, että käytän rästissä olevia ylityövapaita ja pidän kahdeksan viikon kevätloman. Jollei Junannukseen mennessä ala jo jonkunnäköistä jonkunsortin kuosiin muokattua raakavedosta olla valmiina niin täytyy katsoa vieläkö leppoisuus jatkuu... tai kysyn Sinulta neuvoa, että kuinka tehdä suunnitelma pienoisromaanin valmiiksi saamiseen jos tuntuu siltä, että nyt mulla on vaan häntä kourassa ja loppuosa rungosta on ties missä.
"(K)oska olen loppujen lopuksi kovin, kovin laiska ihminen." :D Kirjoitat myös kovin, kovin sympaattisesti.
Keskimatka krouvi olisi kai hyvä. Teen paljon turhaa työtä, koska istun koneella kirjoittamassa samalla tavalla kuin lehtijuttujakin, otsikot ja numerot valmiina eikä romaani etene kuin faktajuna, se liikkuu kuin sisilisko omia polkujaan.
Lehtijuttujako sinä teet? Toimittaja? Kerros joskus - pätkinä vaikka - kuinka tehdään juttuja lehteen. Mitä on toimittajan työ? Onko se hämyisissä, savuisissa baareissa luuhaamista epämääräisten ihmisten joukossa kuunnelle supinoita ja joskus sujauttaen setelin vinkkaajan kouraan? Vai onko se jotain arkisempaa? Kuinka löytää jutun aihe? Pitääkö itse metsästää uutista vai löytääkö uutinen toimittajan...?
Ja olen ihan tosissani. Voisit tehdä jutun itsestäsi.
PS: ehdin kirjautua ulos ja kun laiskuus taas iski niin kirjoitetaan ilman rekisteröityä nikkiä.
Toimittajan työ on sitä, mitä itsekin tuossa teit. Provosoivalla kysymyksenasettelulla voi joskus saada aikaan uutisen. Arkinen työ on tiedon keräämistä, tarkistamista, vertaamista ja kirjoittamista. Ihmisten tapaamiseen menee paljon vähemmän aikaa, paitsi päätoimittajalla. Mutta tämä menee ohi palstan aiheen...
Estragonille piti vielä sanoa, että ulkomaankomennukset ovat minusta tosi hyvä pääoma kirjoitushommassa.
Matkailu varmasti avartaa näkemyksiä. Se, saako siitä inspiraation kirjoittamiseen lienee matkailijasta kiinni.
Itse kävelin Aucshwizin läpi ja vaikka toki koskettavaa oli nähdä hiuskummut, Zyklon-B-tölkkien röykkiöt, katsella teloitusmuria, nälkiinnyttämissellejä ja hirttolavoja niin paikka ei vapauttanut minussa `kirjailijaminääni`jos näin sopii moisen kauhukabinetin yhteydessä sanoa. Birkeneun tuhoamisleirillä join helteessä pullovettä junavaunun edessä ja pohdin kuinka pieniä ihmiset ovat olleet jos sata ihmistä on tungettu yhteen vaunuun ja ajatettu jostain Pariisista tuonne maanpäälliseen helvettiin. Parakit ja wc:t olivat juuri samanlaisia kuin niin monissa elokuvissa näytetyt. Kaasukammioista ei ollut kuin rauniot jäljellä saksalaisten räjäyttäessä ne ennen venäläisten tuloa... Kaiken kaikkiaan vaikuttava paikka mutta ei saanut minua kirjoittamaan natsien hirmutöistä.
Jos matkustat Prahasta noin kuusikymmentä kilometriä itään, saavut pieneen kylään. Kuntse Hara tai Horo nimeltään. Sieltä löytyi luukirkko (löytyy muuten wikipediasta myös. Taitaa olla unescon suojelukohteita). Keskellä hautuumaata seisoo kirkko. Oikeastaan kaksi kirkkoa koska kun laskeudut portaat alas kellariin, saavut keskelle vainajien maailmaa; koko koko kellarikappelin sisustus on tehty vainajien luista; isot katosta roikkuvat kattokruunut ovat ihmisten luista kootut, häkkien takana löytyy röykkiöittäin pääkalloja siisteissä metrien korkuisissa keoissa, krusifiksien alaosia koristavat oikeat sääriluut ristissä ja pääkallot. Katkaistut ihmiskädet pitelevät kynttilöitä kämmenellään... Koko paikka on tehty noin neljänkymmen-viidenkymmenen tuhannen vainajan luista. Siellä on sodan uhreja, ruttoon kuolleiden maallisia jäännöksiä... aatelisherrat kuuleman mukaan ovat maksaneet suuriakin summia kirkolle saadakseen tomumajansa jäännökset haudatuksi sinne muiden joukkoon. Hieno ja vaikuttava paikka kaiken kaikkiaan mutta ei saanut minua kirjoittamaan vampyyreistä.
Krakovasta etelään löytyy kylä, jonka nimeä en nyt kuollaksenikaan saa päähäni enkä jaksa alkaa kaivamaankaan sitä esiin koska sillä ei ole merkitystä. Minulle kuitenkin oli merkitystä siinä, että keskeltä sitä kylää löytyi moderni rakennus kahviloineen ja matkamuistomyymälöineen. Sieltä löytyi myös ovi josta pääsi menneeseen maailmaan; heti oven takana oli puiset kierreportaat jotka johtivat turistin yhdeksänkymmene yhdeksän metrin syvyyteen suolakaivokseen. Toki kymmenen-parinkymmenen metrin välein joutui monta sataa vuotta vanhaan lyhyehköön tuulitunneliin ja taas uusin portaisiin ja taas alaspäin. Vanha suolakaivos oli turisteille räätälöity; kaivoksen pohjalta (turistit pääsivät 99 metrin syvyyteen, kaivos jatkui syvemmälle) löytyi taas kahvila ja matkamuistopiste, käytävien varrella ja kammioissa oli patsaita kuvaamassa tonttuja ja ties mitä menninkäisiä, löytyi - ilmeisesti vahanukkeja - pieniä diodraamoja kaivosmiesten elämästä syvällä maan alla siihen aikaan kun suolaa vielä kaivettiin. Löytyi jopa pieni kappeli. Hauska paikka ja oma kokemuksensa oli mainarihissikin jolla sentään pääsi takaisin maan päälle. En silti saanut inspiraatiota kirjoittaa syvyyksien saloista mitään vaikka vielä tänä päivänäkin ystävien kanssa joskus pohditaan millaista mahtoi olla elämä `metaaninräjäyttäjänä`. Moinen oli nimittäin eräs työnkuva vanhoissa kaivoksissa.
Ulkomaan komennukset taas; kun päivän työt on tehty niin mitä siitä yleensä jää muuten kokemuksena käteen? Aaamuöinen oksentelu hotellihuoneen vessassa, humalainen haahuilu kaupungilla kun pohtii, että missäpäin se hotelli missä se vessa on, sijaitsikaan... Katsella kuinka edessäsi istuvan työkaverin pää vähä vähältä liukuu kohti pöytää ja sen pään noustessa huomaat pippuripihvin tarttuneen otsaan... Kaiken kaikkiaan työkomennukset ovat yleensä karkeaa ja yksitoikkoista pakkotyötä ja sen pakon päätyttyä isäntien vieraanvaraisuudesta nauttimista. Kotiinpäästyä olet kipeä ja särki sekä henkisesti että ruumillisesti. Minä inhoan ulkomaan työkomennuksia mutta silti aina joskus jonnekin lähden. Joskus lähtö tuntuu hyvältä idealta vaikka sellaiset sumeat hälytysvalot vilkkuisivatkin siellä takaraivossasi ja syvällä sisimmässäsi tiedät ettei tuo reissu mitenkään poikkea aiemmista. En minä sieltä kauheasti saa kirjallisia vaikutuksia, krapulan kylläkin.
Mutta kotimaan matkailu, se on minun juttuni; tämä Suomi on niin kaunis ja monimuotoinen maa, että käyt sitten majakkasaarella tai tunturissa tai järvisuomessa niin sieltä sen voimavaran saa. Inspiraation ehkä. Ja kotoa tietenkin hyvän kirjan äärestä. Sanoihan jo Donnerin Jörkkakin aikoinaan, että "tupakointi kannattaa aina".
Komennukset ovat tosiaan varmasti asia aivan erikseen, samoin lomamatkat. Olen nuorena käyttänyt aikaani niinkin "fiksusti" että muutin ulkomaille muutamaan otteeseen välivuosina, kun opiskelupaikat eivät varsinaisesti kasvaneet puissa noukittavaksi asti - ainakaan ne jotka itseä kiinnostivat, ihan siis niin, että sitä saattoi asumiseksi kutsua.
Ehti iskeä koti-ikävä ja sai rajustikin välillä nuori ihminen tutustua vieraaseen kulttuuriin. Kirjan saisi varmasti pelkästään aina yhdestä maasta kerättyjen kokemuksien perusteella, sen verran sitä ehti villiintyä äidin helmasta päästyään... kokemuksia karttui hirvittävää vauhtia, ihan aina hirvittää kun jälkeen päin niitä muistelee. Miettisin kahdesti ennenkuin oman lapseni päästäisin... tai no, päästäisin minä :) Usuttaisin aivan!
Idean saatuani lähden hahmottelemaan sen ydintä lähinnä päähenkilöni kautta. Millainen tyyppi on kyseessä, mitä hänelle tapahtuu ja miten se sysää hänet liikkeeseen, josta juoni syntyy? Hahmottelen muita hahmoja kevyemmin, en niinkään hahmoina, vaan katalyytteinä, esteinä, liittolaisina jne. Etsin uusia ideoita ja tapoja esittää vanhoja kuvioita.
Kirjoitan paljon suunnitelmia, joissa yritän punoa juonta mahdollisimman pitkälle. Ideoin lisää, muokkaan aikaisempaa. Kirjoitan ehkä jo hiukan, mutta se on oikeastaan vain koeajoa, jossa etsin tarinan ja hahmojen ydintä.
Itämisvaihe on tämäntyyppistä. Se voi kestää vuosia, kuukausia, viikkoja tai päiviä. Jotkut tarinat vaativat enemmän taustoja, jotkut kipeitä valintoja (kenen tarina on kyseessä?).
Kun lähden kirjoittamaan todenteolla, olen saavuttanut päähenkilöni ytimen ja minulla on käsitys siitä mihin suuntaan juoni ajautuu ainakin 70%. Suunnitelma elää kirjoittaessa, mutta veden virtaussuunta ei muutu. Suunnitelma ja hahmon sisäisen elämän ymmärtäminen mahdollistavat tarinan viemisen loppuun asti.
Monin kohdin aika samanlaista mietelmää täälläkin. Idea on hämärä kuva päässä. Henkilöhahmoja kehittämällä tarina etenee. Erona kenties se, että kehittelen myös sivuhenkilöiden luonnetta ja heidän paikkaansa tällä pallollamme siinä kuin päähenkilöäkin. Ongelma saattaa olla, että käytän voimavarat ihmisten luonteen ja heidän tekemisiinsä itse tarinan kustannuksella. Tarkoitan, että homma on hidasta, tarinan kuitenkin pitäisi olla pääosassa mutta kun iso osa kirjani näkymistä koskee miljöötä ja henkilökuvausta. Lisäksi kun innostun en malta olla ottamatta yhteiskunnallista kantaa esimerkiksi koskien vanhan purkamista uuden tieltä. Nämä vievät aikaa ja huomiota pois itse tarinasta ja yleensä myöhemmin poistankin liiat kuvaelmat. Ongelma on, että kirjoitan pitkästi (en toivottavasti pitkästyttävästi) mutta mitään tiiliskiviromaania en halua saada aikaan vaan joko pitkän novellin tai pienoisromaanin. Miten sitä nyt kuvailisikaan?
Huomasin meissä muutakin yhteistä; itämisvaihe ja kuukausien, jopa vuosien työ. No, ei minulla ole kiirettä. Kiitos näkemyksistäsi.
Minä voisin lukea tekstejänne, jos tietäisin missä niitä oikein julkaisette. Avatkaa stooreillenne blogeja ja laittakaa tänne osoitteita niin että ihmiset voivat lukea teidän harjoitelmianne. Avatkaa vaikka joku ketju tänne, minne laitatte niitä harjoitelmianne muiden luettavaksi tai avatkaa joku muu oma blogi.
Se on ihmeellistä kun kaikki vaan puhuvat stooreista, mutta ei niitä ole nähtävillä yhtään missään. Mitä ne sellaiset kirjoitukset oikein ovat? Tietysti alkuun saa haukkuja, mutta sille ei voi mitään.
Entä jos aloittaisitte omaelämänkerralla ja kirjoittaisitte esim kahden vuoden pätkissä. Kirjoittaisitte mitä teille on tapahtunut ja mitä olette elämässänne tehneet, mitä ihmisiä tavanneet yms eikä niinkään mitään kuvauksia siitä sun tästä vaan siis toimintaa... ajatelkaa vaikka, että teidän elämästänne tehtäisiin joku lyhytfilmi tai dokkari... siinä tarttee olla tapahtumia, koska muuten se ei mene eteenpäin... kuvaukset ovat lavastusta ja ne voisi ehkä paremmin maalata pensselillä tai valokuvata kuin kertoa sanoin... Voittehan te vaikka yhdistellä jotain tekemisiä ja kuvauksia esim: Olin teinityttö ja innostuin ihan hirveästi kutomaan. Olin jatkuvasti puikot kädessä ja lanka loppui jatkuvasti... sain tehtyä todella upeita juttuja, kaikki muut teinitytöt olivat kateellisia... sitten kerran olivat tulleet ikkunasta sisälle ja repineet kaikki työni, leikanneet kaikki palasiksi, sotkeneet lankoja, varastaneet lankoja jne jne... Eikö tässä ole tapahtumaa ja samalla myös jotakin mitä on kuvattu...