Muutos riippumattomasta sinkkuelämästä yhteisasumiseen 4-vuotiaan lapsen yh-äipän kanssa vajaa vuosi sitten oli kieltämättä aikamoinen muutos, varsinkin kun en aiemmin ole ollut juurikaan lasten kanssa tekemisissä.
Siispä hiukkasen neuvoja kaipailen nyt tässä vaiheessa...
Tulen lapsen kanssa mainiosti juttuun eikä toistaiseksi ole ongelmia ilmennyt, mutta en koe avovaimoni tyttöä millään tavalla läheiseksi. Toisin sanoen... minulla ei ole juurikaan mitään tunteita lasta kohtaan edelleenkään.
Toisinaan tenavan kiukuttelu ottaa päähän suunnattomasti ja myös avokkini ja minun kahdenkeskisen ajan puute rassaa mieltä välillä. Muuten suhde voi erittäin hyvin.
Jotkut ovat sanoneet kokevansa toisen lapsen enemmän tai vähemmän riesaksi joka on vain opittava hyväksymään jos haluaa suhteessa elää. En ilmaisisi asiaa omalta kohdaltani niin voimakkaasti mutta hieman sinnepäin kuitenkin.
Onko tämä normaalia? Kannattaako huolestua vai antaa mennä edelleen. Millaisia tuntemuksia muilla on ollut ja miten olette asiaa käsitelleet?
Mitä mieltä olette äidit tilanteesta jos mies ei kykene tuntemaan mitään lastanne kohtaan vaikka tulee tämän kanssa hyvin toimeen?
Siispä hiukkasen neuvoja kaipailen nyt tässä vaiheessa...
Tulen lapsen kanssa mainiosti juttuun eikä toistaiseksi ole ongelmia ilmennyt, mutta en koe avovaimoni tyttöä millään tavalla läheiseksi. Toisin sanoen... minulla ei ole juurikaan mitään tunteita lasta kohtaan edelleenkään.
Toisinaan tenavan kiukuttelu ottaa päähän suunnattomasti ja myös avokkini ja minun kahdenkeskisen ajan puute rassaa mieltä välillä. Muuten suhde voi erittäin hyvin.
Jotkut ovat sanoneet kokevansa toisen lapsen enemmän tai vähemmän riesaksi joka on vain opittava hyväksymään jos haluaa suhteessa elää. En ilmaisisi asiaa omalta kohdaltani niin voimakkaasti mutta hieman sinnepäin kuitenkin.
Onko tämä normaalia? Kannattaako huolestua vai antaa mennä edelleen. Millaisia tuntemuksia muilla on ollut ja miten olette asiaa käsitelleet?
Mitä mieltä olette äidit tilanteesta jos mies ei kykene tuntemaan mitään lastanne kohtaan vaikka tulee tämän kanssa hyvin toimeen?
Vastaukset 18
Vanhimmat
Itse olin pitkään sinkkuna ja elelin yksinäni. Puoli vuotta sitten tapasin nykyisen avomieheni. Hänellä on kaksi lasta ja lapset ovat meillä joka toinen viikonloppu. Toisaalta pidän lapsista aika paljon, mutta.... joskus tuntuu että olen heitä aivan täysi.
Olen aika vaativassa työssä ja tarvitsen viikonloppuisin aikaa ladata akkuja. Silloin kun lapset ovat meillä niin se ei onnistu. Hoidan huushollin, ruuat, pyykit ym. Toinen lapsista on kehityshäiriöinen, joten hänen kanssaan pitäisi olla erittäin pitkäpinnainen. Hän vielä osoittaa mieltään minulle. Välillä tunnen itseni aika väsyneeksi kun hoidan kaiken ja vastaukseksi saan että ruoka on yök!
Olen tästä puhunut avomieheni kanssa, mutta hän ei tunnu sitä muistavan seuraavan kerran kun lapset meille tulevat.
Tiedän että itse olen osani valinnut, mutta eihän näitä asioita tiedä etukäteen. Joskus tuntuu siltä, että asioita pitäisi purkaa jonkun muun kuin avomiehen kanssa. Onneksi tänne voi purkaa mieltään.
Hei!
Vinkkinä kaikille, jotka suunnittelette saman katon alle muuttamista yksinhuoltajan kanssa.
Miettikää todella tarkkaan ennen muuttoa myös lasten kannalta ja lasten olemassaoloa "harkiten"...
Tiina, sulla kun miehesi lapset ovat ymmärtääkseni vain joka toinen vkl kotonanne, niin onko todella mahdotonta jaksaa heidän kanssaan se aika??
Tiesittehän, että vastuuntuntoinen vanhempi valitsee lapsensa ennen uutta (tai "vanhaakaan") puolisoa tai seurustelukumppania... Tiedän, että uusperhekuvio vaatii ennenkaikkea PALJON RAKKAUTTA ja sopeutumista! Ilman sitä todellista rakkautta uutta puolisoa kohtaan myös lapset kärsivät ja koko "kuvio".
Toivotaan teille parasta! Itse toivon, että kun kivan kunnon miehen joskus löydän, sopeutuminen sujuu mukavasti. Toivottavasti hänelläkin on lapsia.
Kyllä me asiaa mietittiin ja hankittiin isompi asuntokin että lapsilla olisi oma huone kun meille tulevat.
En minä pahaa tai huonoa mieltä lapsille näytä. Nyt vaan on viime aikoina käynyt niin että isä on sysännyt vastuun lapsista melkein täysin minulle ja se ei mielestäni ole oikein. Joudun itse sanomaan avomiehelleni, että nyt sinun täytyy huolehtia lapsista. Toisaalta lasten äitikin "kylvää" lapsiin uhmaa minua vastaan. Joten välillä tuntuu että taistelen tuulimyllyjä vastaan, jos näin karrikoidusti voi sanoa. Viikonlopuiksi mietin aina tekemistä lapsille. Liikumme paljon heidän kanssa eri paikoissa, koska äiti ei liiku. Mielelläni yritän antaa heille virikkeitä elämään, mutta yksin en siihen pysty eikä se ole minun tehtäväkään.
Lasten äiti on työtön, joten hänellä on aikaa lapsille ihan eri tavalla kuin minulle. Valitettavasti minä tarvitsen sitä aikaa akkujen lataamiseen myös niinä viikonloppuina, kun lapset on meillä. Lapsille työssäkäynti on jotain vähän outoa, kun äiti on aina ollut kotona.
Tiedän että on helppo arvostella toisia ja heidän tapojaan toimia. Avomieheni rakastaa minua ja lapsiaan. Minä rakastan häntä ja pidän minä lapsistakin. Onhan se kiva kun pieni käsi etsii minun kättä. Vastuuntuntoisia vanhempia on monenlaisia. Ei ole vain yhtä oikeaa mallia siihenkään.
lapselliselta kuulostatkaan Yh-äiti 40. On varmasti muutos kun lapsi tulee taloon mutta vannon että sitten se elämä vasta muuttuukin kun "vieraita" lapsia muuttaa taloon. En usko että lapset kärsivät tilanteesta, lapset sopeutuvat paremmin kuin me vanhemmat uskommekaan. Vanhemmille tilanne saattaa olla todella vaikea. Uskon että ymmärrät mistä puhun kun tapaat miehen ja muutat asumaan hänen kanssaan! Toivon todella että hänelläkin on lapsia - sinun vuoksesi!
Ikävää, että loukkasin tunteitasi, Tiina. Se ei todellakaan ollut tarkoitukseni.
Lähinnä halusin sanoa, että ajattele, miltä miehesi lapsista tuntuu, kun huomaavat äitipuolensa suorastaan inhoavan heitä ja näkevän heidän vain välttämättömänä pahana, jotka joka toinen vkl tulevat sotkemaan...
Ja huolissani olen myös siitä, miten tai millainen mies "antaa" uuden naisensa suhtautua lapsiinsa tuolla tavalla. Varmasti aika raskasta hänenkin kannaltaan. Ei ihme, jos vaikka saisi mittansa täyteen. No, toivottavasti ei kuitenkaan vaan pystytte puhumaan asioista ja opit pitämään lapsista. Koska lapsethan todellakin ovat ainoita, jotka meitä tarvitsevat, heille me olemme "kaikki".
Missään vaiheessa en kirjoittanut että inhoan lapsia. Kirjoitin vain että mittani oli sillä hetkellä aika täysi. Valitettavasti se johtui väsymyksestä ja siitä että olin tulossa sairaaksi.
Lapset pitävät minusta hirveästi. Kuten kirjoitin niin en lapsille huonoa/pahaa oloani näytä. Poika oli jo torstaina tulossa meille, kun meillä on niin kivaa.
Enkä sinuna olisi huolissani muiden asioista ainakaan meidän, sillä avomieheni rakastaa minua. Jos murehdit tuntemattomien ihmisten asioita niin ehditkö elää ollenkaan omaa elämää.
Hei, en tiedä olinko todella ainoa, joka ekasta kirjoituksestasi ymmärsi, että olet aivan totaalisen kyllästynyt miehesi lapsiin... Sen kuvan se kirjoitus vaan antoi, sorry.
Mutta hyvä, jos oli vaan tilapäinen väsyminen kyseessä. Sitähän on meillä kaikilla. Etenkin meillä totaaliyksinhuoltajilla, olettaisin. Pääasia kuitenkin mun mielestäni, etteivät lapset tuntisi olevansa aikuisille, omille tai uusiovanhemmilleen pelkkä taakka tms... Että sitä tässä yritin viestiä. Enkä loukata ketään. Ja eikös nää keskustelupalstat oo tarkoitettu keskustelua ja ajatustenvaihtoa varten. Ei kai tänne kukaan muuten kirjoittelisikaan?
Tsemppiä teille ja kaikille!!
Tapasin mieheni viitisen vuotta sitten, naimisissa ollaan oltu vajaa vuosi. Hänen varhaisteini-ikäinen poikansa asuu meidän kanssamme, yhteisiä / minun lapsia ei ole.
Poika lähtee joka toinen vkl äidilleen - jos lähtee. Nykyään pojan harrastukset kun nyt sattuvat juuri äitiviikonlopulle ja isänhän on oltava harrastuksissa läsnä... Toisin sanoen yhteinen parisuhdeaikamme = yksi lauantai 2 viikon välein.
Niille, jotka nyt sanovat: "itsepähän valitsit", vastaan: tiedän, tiedän, tiedän. Mutta ajatelkaapa tätä: tapaan ihanan miehen, johon rakastun. Eka vuosi ja kauemminkin menee rakkauden alkuhuumassa, ajattelematta, ilman ongelmia. Sitten iskee todellisuus, en jaksa toisen lasta, biologinen äiti vihaa minua, minulla on kasoittain velvollisuuksia muttei yhtään oikeuksia...
Tässä vaiheessa täytyy MINUN tehdä ratkaisu, ja päätökseen vaikuttaa yksi kysymys: olenko siis TODELLA niin k-pää että jätän rakastamani miehen siksi että hänellä on lapsi?!?!? Onko kukaan?!?! Siinä sitä sitten ollaankin puun ja kuoren välissä, molemmat suunnat tuntuvat yhtä huonoilta.
Voisi lainata viime kesän hittibiisiä: "...lähtisin mut se vaan ei mee enää niin...
Minun kohdallani ei siis missään tapauksessa ole kyse siitä, etten pitäisi lapsesta. En vain jaksa. Väsyttää. Ja pahin murrosikä on alkamassa. Vaikka välillä itkettää, niin piristää ajatus siitä, että olenpas minä vahva nainen, tähän ei moni pystyisi.
Hyvää, kiukuttelematonta syksyä kaikille!
"Eka vuosi ja kauemminkin menee rakkauden alkuhuumassa, ajattelematta, ilman ongelmia. Sitten iskee todellisuus, en jaksa toisen lasta ..... Siinä sitä sitten ollaankin puun ja kuoren välissä, molemmat suunnat tuntuvat yhtä huonoilta."
Tätä mahdollisuutta itsekin pelkään ja toivon todella ettei se kohdallani toteudu. Ei se kuitenkaan ole k-päisyyttä. Jos et jaksa toisen lasta niin minkäpä sitä tunteilleen voi. Pystyt kuitenkin myöntämään asian ja se on hyvä. Tältä pohjalta on parempi lähteä miettimään ratkaisua tilanteeseen. Toivotaan että se on kohdallasi jokin muu kuin ero.
Kannattaa kyllä nyt keskustella lapsen äidin kanssa.
Se, että muksu ottaa päähän välillä on ihan luonnollista myös biologisilla vanhemmilla. Mutta jos se on ihan jatkuva tunnetila, on jotakin pielessä.
Onko omat odotuksesi olleet liian korkeat? Kuvittelitko, että sinusta ja lapsesta tulee oikea unelmien parivaljakko? Odotitko kiintyväsi välittömästi ja ehdoitta lapseen?
Sekin saattaa olla yksi syy, että tunnet nyt noin. Että odotit itseltäsi enemmän ja liikaa. Näit kullanhohtoisia ja kimalteisia kuvitelmia lapsiperheen elämästä?
Kyllä se on minusta ihan tarpeeksi, jos olet kiintynyt lapseen (vaikka kiukuttelu välillä rassaakin).
Sitten voisit tehdä vähän mielikuvaharjoituksia:
Kysy itseltäsi seuraavia asioita:
Ajattele, että joku käy naisystäväsi lapsen kimppuun ja lyö häntä, mitä teet?
Ajattele, että lapsi joutuu onnettomuuteen ja viruu ambulanssissa henkitoreissaan? Mitä tunnet?
Jos tuntemuksesi ovat suurinpiirtein aivan samat kuin esim. jos naapurin lapsi olisi samassa tilanteessa, niin ehkä teillä on jotain vinossa.
Ei ole kyse odotuksista, niitä ei yksinkertaisesti ollut eikä itsellä hajuakaan mitä tuleman pitää :)
Toki muksu ottaa päähän joskus äitiäänkin, sehän on selvä... ei kai hän muuten ääntään korottas jos lapsi alkaa kiukuta vaikkapa kaupan ryysiksessä :)
Ei se minulla ole todellakaan jatkuva tunnetila, onneksi :)
Tosin täytyy myöntää että itsellä on ollut hieman pelkoa siitä että tilanne kehittyy ennenpitkää siihen suuntaan ja sen haluan todellakin välttää!
Tosiasia vaan on että yhteistä aikaa ei juurikaan ole, muksu pyörii jaloissa aina ja juuri tämän seikan pelkään herättävän jossain vaiheessa niitä negatiivisia tunteita ja asenteita lasta kohtaan ja estävän kiintymyksen syntymistä.
Juu, kyllä niitä samoja ongelmia on välillä miettinyt omankin lapsen kanssa. Kun on aina jaloissa jne... Kannattaakin välillä ottaa sitä tärkeää kahden keskistä aikaakin. Ei se ole missään kiellettyä!!!
Viekää lapsi vaikka mummolle hoitoon joskus. Ja ottakaa tuo kahden keskinen aika vain teille kahdelle, eli viettäkää se just niinkuin itse haluatte. Tai käykö lapsi koskaan tapaamassa omaa isäänsä, tuo aika, jonka hän viettää isänsä kanssa on teille "vapaata".
Ja se on myös totuus, että lapset eivät pysy lapsina. Ihan yhtäkkiä he ovat kasvaneet "isoiksi", kulkevat jo omissa menoissaan.
Ja vaikka sinusta nyt tuntuu ihan toivottomalta, että neljävuotiaalla on vielä monta vuotta aikaa "pyöriä jaloissa", niin voin kokemuksesta sanoa, että nuo vuodet vilistävät ihan silmissä, ja kohta hän jo on muuttamassa kotoa pois... Toisaalta kannattaa vain nyt nauttia, kun "se riiviö" pyörii mukana kuvioissa. Yritä satsata aikaasi myös tälle lapselle, anna jotain itsestäsi, niin "saat" sen tuplana takaisin sitten myöhemmin.
Neljävuotias on kyllä vielä paljon kiinni perheen aikuisissa. Mutta odotas parikin vuotta, niin hän jo menee kouluun ja sitten tulevat kaverit ja harrastukset ja kohta alatte jarruttelemaan sitä menemistä ja tulemista.
Tsemppiä sulle ja uusperheellesi!
Et voi olla kovin toivoton tapaus, koska olet pysähtynyt ajattelemaan asiaa. Minusta ainakin se on merkki siitä, että sinulla on vastuuntuntoa! Hyvä sinä!
minulla on kolme lasta itselläni ja niiden kiukuttelu rassaa hermojani todella välillä.
Ja minustakin olisi ihana olla joskus kahden
puolisoni kanssa (ei lasteni isä)ja varmaan
myös hänkin tuntee samoin.
Meillä on myös joka toinen vkl mieheni lapsi
ja silloin on tupa vielä enemmän täynnä.
Mutta rakastan tietysti lapsiani yli kaiken ja
rakastan myös mieheni lasta.
Vanhemman rakkaus on jotain joka kolahtaa vasta
kun ekan "oman" käärön saa syliinsä ja silloin
kun tietää millaista tuo rakkaus on ehkä helpompi
hyväksyä myös puolison lapsi.Silloin tajuaa myös
miten paljon puoliso lastaan rakastaa ja jos
puolisoaan rakastaa,niin haluaa myös olla osana
hänen rakkaudessaan lasta kohtaan.Vähän vaikea
selittää.
On myös olemassa ihmisiä,joille rakkaus lapseen
ei synny hetkessä vaikka niin oletetaan.Jotkut
äidit kokevat ahdistavana sen kun eivät tunne
mitään vastasyntynyttä kääröä kohtaan,yleensä
näille rakkaus kasvaa hitaasti ajan myötä lapsen
kanssa eläessä.
Eli älä säiky tunteitasi,ei biologinen vanhempikaan aina jaksa lapsen kanssa ja kaipaa
myös omaa aikaa,pakko vaan on välillä porskuttaa
eteenpäin vaikka miten väsyttäisi.
Itse en voisi seurustella miehen kanssa, jolla
on tuollainen asenne.
Omatkin lapset voi olla tuolla asenteella olla riesa sitten tulevaisuudessa.
Olen 30v nainen ja sen verran elämää nähnyt ja kokemut,että toisen lapset kokisin vain
rikkaudeksi.
Mun mielestä lapset ovat ihmisiä siinä missä aikuisetkin. Toisten kanssa ystävystyy helposti, toisten kanssa ei yrittämisestä huolimatta kehity tuttavuutta kummempaa. Toisten kanssa kemiat ei mene yhtään yhteen, on jopa hankala tulla toimeen. Toisiin rakastuu, toisiin vihastuu. Lapset ovat ihmisiä. Päiväkodeissa työskentelevät ihmiset sanovat, että joihinkin lapsiin kiintyy, toiset ärsyttävät, mutta kaikkia kohdellaan hyvin ja oikeudenmukaisesti. Työelämässä yleensäkin joistakin työkavereista tulee ystäviä, joidenkin kanssa takkuaa. Silti työkaverin kanssa on opittava tuleen toimeen ja työskenneltävä yhdessä vaikka ei edes pitäisi toisesta.
Tärkeintä on, että tulet hyvin toimeen lapsen kanssa ja kohtelet häntä oikeudenmukaisesti. Ja tietysti kiukuttelu ärsyttää sinua välillä, niin omienkin lasten kiukuttelu ärsyttää. Jos rakastat lapsen äitiä ja haluat elää hänen kanssaan, sun ainoa vaihtoehto on hyväksyä tyttökin!! Se kuuluu pakettiin. Mutta et voi pakottaa itseäsi rakastamaan tyttöä, sellaisia ne tunteet ovat.
Ajan kanssa (siihen voi mennä vuosiakin), mikäli molemmat aikuiset haluatte, teistä muotoutuu perhe, vaikka et tytön isä olisikaan ja vaikka et rakastaisikaan häntä. Ajan kanssa kuitenkin kiinnytte toisiinne, kerran yhdessä asutte ja sinä aikuisena tunnet vastuun perheen toimivuudesta ja hyvinvoinnista. Sinusta voi tulla tytölle tärkeä aikuinen, vaikka hänkään ei koskaan rakastaisi sinua. Ei se helppoa tule olemaan, se on pitkä prosessi, mutta mikäli todella rakastat tyttöystävääsi, se on sen väärti.
Kiitoksia hyvästä kommentistasi. Se antoi vastauksen moneen mielessä olleeseen kysymykseen. Ei huolehdita liikoja vaan antaa asioiden kehittyä omalla painollaan.
Toivottavasti tyttöystäväni on samaa mieltä eikä aseta minulle paineita asian suhteen vaan antaa ajan hoitaa... tunteita kun ei todellakaan voi pakottaa. Positiivisella asenteella kun yrittää eteenpäin niin varmaan onnistuu :)
Yksi juttu vielä: sinulta ja lapselta puuttuu yhteinen historia. Se historia alkaa vasta nyt. Kaikki se, mitä äiti on jo lapsen kanssa ollut, nähnyt ja kokenut - millainen tämä lapsi on - se puuttuu sinulta.
Ne jutut, että "jo vauvana hän teki näin.." ja läheltä seuraaminen, kun vauva kasvaa, oppii, kehittyy, muuttuu.
Siksi voi olla vaikea ymmärtää ja vaikea hyväksyä toisen lasta.
Tunneside kehittyy ajan myötä, pikkuhiljaa, yhteisen tekemisen kautta. Kun et aseta itsellesi mitään vaatimuksia vaan annat asioiden sujua rauhassa, omalla painollaan. Ja kunhan lapsen äiti ja kaikki muu suku sallii sen sinulle, eikä puutu siihen mitenkään edes ajattelemattomilla (hyväätarkoittavilla) kommenteillaan.
Mutta totuus on, että jos muutat sen naisen kanssa yhteen, elämäsi tulee olemaan lapsiperheen arkea. Siinä on AINA aikuisten yhteinen aika melko vähäistä. Lapsen voi laittaa hotioon tai pyytää kotiin hoitajaa, mutta ....
ei se silti muuta sitä tosiasiaa, että ensin aina on otettava se lapsi huomioon, ja että se on lapsi on siinä, aina, AINA! Lapsi on olemassa vielä sittenkin kun hän muuttaa kotoa pois!
Edessä tulee olemaan vielä monta tiukkaa tilannetta lapsen aloittaessa koulun, itsenäytyessä, murrosikän kipuilut yms.
Jaksatko sitoutua siihen kaikkeen? Kyseessä on toisen lapsi, joka jo nyt tuntuu olevan riippakivenä, taakkana, rasitteena riesana ja vaivana vain.
Et kai voi heti rakastua tuntemattomaan lapseen. Olet rakastunut hänen äitiinsä eikä se ole mikään automaatti edes oman lapsen kohdalla.
Muista kuitenkin aina, että lapsen öiti rakstaa sinua ja sinä häntä. Teidän välillä on aikuisten, miehen ja naisen rakkautta ja lapseen rakkaus on ihan eri tasolla ja erilaista.
Ei se lapsi nyt vartuttuaan aina ole siinä. Nyt on ehkä pahin vaihe, pian alkaa olla kavereita jar harrastuksia.
Kyllä riittää, että olet neutraali ja niin kaun kuin rakastat äitiä, et ole lapsellekaan pha, eikö niin.
Ole vain normaali oma itsesi nijnkuin tunnut olevan. Kaikki menee hyvin. Kun osoitat lapselle jotain kaunista ja hyvää, lapsen äiti rakastaa sinua monin verroin.
Minulla oli kolme pientä, nuorin 2 v kun vieras mies tuli ja hyvin on kaikki mennyt.