Rakkaalleni

Olet vuoden ensimmäinen
auringonnousu Nuorgamissa,
ja minä olen talo
ikkunat ja ovet auki
valon tulla,
niin kuin kotiin tullaan.

Mieluummin päivä kerjäläisenä
sydämesi
tai edes mekkosi
liepeillä
kuin ikuisuus keisarina
marmoripalatseissa.

Juan de la Cruz
kadehtii minua,
kun valosi viimein orastaa
erämaani pimeään.

Tuloosi asti ruokin helmassani
yön käärmeitä ja skorpioneja
pohjannaulan varassa
kiertyvän lasikellon alla.

Pidän ensimmäisestä runosta, mielestäni se on näistä paras... Muutamia kiinnostavia runoja olen nimimerkiltäsi lukenut aiemminkin vaikka ei ole tullut kommentoitua... Sikäli kun tällaisista runoista pidän... Vaikka ei siis kuulu suosikkirunouteeni, runollisessa mielessä arvostan, tunnustaen, että suosikkirunouteni useinkin on kirjallisesti huonolaatuisempaa... Sinulla ainakin on oma tyyli, ja tässä se ei mielestäni mene liialliseen irvokkuuteen tms... Hmm, kelvollinen runo omassa lajissaan, sanoisin jopa että hyvä... Erityiskiitos myös siitä että tässä on useampia runoja samassa ketjussa eikä jokainen omana aloituksena. Mielestäni jokaiselle runoilijalle ja tyylille pitää löytyä sijaa niin kauan kuin sääntöjen rajoissa pysytään.

Olet kaanonin kirjallisuutta,
ja vaikka en malta laskea sinua käsistäni,
en pysty sanomaan,
onko sinut kirjoitettu
kujeilevan nuoruuden kuohuissa
vai viisaan elämän ehtoolla.

Yhtä kaikki olet loputon aarre,
ehtymätön väitöskirjoja ja selitysteoksia
pulppuava lähde,
ja vaikka minä olen pelkkää eksegetiikkaa,
on myös päiviä,
kun kaipaan vain kansiasi.

Minulla on
sinut niin
kovakantisena
ensipainoksena
kuin pehmeänä
pokkarinakin.

Kun olet antanut mekkosi pudota
ja olet alaston,
tahoisin riisua vielä ihosikin.

Yön kosteus kertyy kupeillesi,
kun halkaisen sinut
hitaasti takaapäin.

Jälkeenpäin puolihuolimattomat
sormesi
leikkivät ääriviivoillani.

Yhteiseen hiljaisuuteemme
voin kuulla maan akselin natinan,
kun yö kääntyy aamua päin.

Minun ylpeyteni
marssitti sukupolven verran miehiä
juoksuhaudoista joukkohautoihin.

Minun jäljiltäni jäi
tuhat vuotta arkkitehtuuria
raunioiksi.

Sitten tulit sinä
diplomatioinesi: wir müssen
Politik machen.

Sinä olet ensimmäinen rauhantunnustelu,
sinusta alkaa
maailman uudelleenrakentaminen.

Sinä palasit Pariisiin,
ikuisen kevään kaduille.
Minä muutin takaisin
marraskuulle.

Nämä runot eivät olleetkaan kökköä. Varsinkin tuo Norgam-runo kosketti. Hyvä Viiksi!

Sinä vaadit ranskaksi,
ja minä,
jos tahdon
tulla ymmärretyksi,
vastaan saksaksi,
sillä näin vaikeisiin asioihin
ranskan ulosantini ei vieläkään riitä,
ja englantia et suostu kuuntelemaan.

Tämä maa on kuulemma
”trop froid” jo kolmatta päivää.
En minä mitään ole huomannut.
Kun alan viimein väsyä tähän
Baabelin vankeuteen,
kiroilen suomeksi,
ja nyt sinä totta kai
ymmärrät joka sanan.

Todella sielukkaita ja hienoja runoja, tällaisia lisää, kiitos!

Mentyäsi aloin
lukea Raamattua: ja jos kaksi
makaa yhdessä, on molemmilla lämmin,
mutta kuinka yksinäisellä voisi olla lämmin?

Vanitas vanitatum
tämäkin kirja.

Öisin tupakoin jatkuvasti,
kun et ole enää kieltämässä,
ja aamu on aamu aamulta
mustempi aina.

Henki vaeltaa taas
tätä kaiken lihan tietä.

Sinulla oli toinen.
Onneksi hän oli apina.
Houkuttelin hänet banaanilla
jyrkänteen reunalle.
Kun heitin banaanin alas,
hän hyppäsi perässä.

Loppuelämä katumusharjoitusta,
ja kuitenkaan tämä lika ei enää lähde.

Jumalan sana on verbi: antaa,
ja kuitenkaan edes Jumalalla ei ollut
antaa minulle mitään.

Pitkät koston ja vihan vuodet
minä olin liian viaton Jumalalle,
ja nyt risti on minulle liian pieni.

Ei, tämä saasta ei lähde
edes karitsan verellä.

Seisoin edessässi alastomana
pohjisen viileässä illassa
vesi järvessä on tyyni
nostat käsilläsi kirkasta vettä
valutat sen kaulalleni
rinnoilleni,reisilleni
meneisyys katoaa
sitä ei enää ole
on vain tämä

puhdas kaikkeus
vartalosi lämmin kosketus
kesäyön lumous
kaikeden valssiin kutsu

Aika kuluu, kuolema lähestyy.