prologi:
aurinko laski taivaanrantaan. oli kaunista ja samalla surullista. taivas hohti punaisena ja viileä tuuli puhalsi kylmästi. kaksi nuorta seisoivat rannalla, ja he odottivat. tyttö ja poika. he odottivat auringon laskemista. heidän vaatteensa olivat likaiset ja veriset. silti he seisoivat hiljaa, kuin yhdestä sopimuksesta pitivät suunsa kiinni. auringosta näkyi enää pieni valkea laikku. tytön silmänurkasta vierähti kyynel. hän ei näyttänyt itkettyneeltä, kyynel vain valui. hänen kasvonsa olivat tutkimattomat ja murheelliset. he molemmat katsoivat neuvottomina, kun aika kului ja viileän piittaamaton aurinko laski horisonttiin, pikkuhiljaa ja kärsimystä pitkittäen. kun aurinkoa ei enää paljoa näkynyt, poika kietoi kätensä tytön harteille. he kääntyivät ympäri kohtaamaan taas uuden, hirveän yön...
aurinko laski taivaanrantaan. oli kaunista ja samalla surullista. taivas hohti punaisena ja viileä tuuli puhalsi kylmästi. kaksi nuorta seisoivat rannalla, ja he odottivat. tyttö ja poika. he odottivat auringon laskemista. heidän vaatteensa olivat likaiset ja veriset. silti he seisoivat hiljaa, kuin yhdestä sopimuksesta pitivät suunsa kiinni. auringosta näkyi enää pieni valkea laikku. tytön silmänurkasta vierähti kyynel. hän ei näyttänyt itkettyneeltä, kyynel vain valui. hänen kasvonsa olivat tutkimattomat ja murheelliset. he molemmat katsoivat neuvottomina, kun aika kului ja viileän piittaamaton aurinko laski horisonttiin, pikkuhiljaa ja kärsimystä pitkittäen. kun aurinkoa ei enää paljoa näkynyt, poika kietoi kätensä tytön harteille. he kääntyivät ympäri kohtaamaan taas uuden, hirveän yön...
Vastaukset 9
Vanhimmat
Huvä :-D 4/5
itse tarina:
"lähtöön yhdeksän. ei enempää eikä vähempää. yhdeksän."
kohotin katseeni televisioon. taasko sama mainos? kuulin, että äiti oli keittiössä tiskaamassa. nostin itseni sohvalta ja käpsyttelin pihalle. siellä aurinko paahtoi kuumasti. taas normaali, mitään tapahtumaton päivä. kättäni vihlaisi. silloin muistin. ei aivan mitään tapahtumaton! koputin hänen oveensa. pian sieltä avasi pitkä, vihreäsilmäinen poika joka katsoi minua kummissaan. sitten hän hymyili.
"olet sitten taas tehnyt sen", hän sanoi.
"entäs sitten? ei se sinulle kuulu", minä sanoin hänelle.
"no mutta cate. kyllä se kuuluu."
cate, niin. oikea nimeni on catherine.
poika tarrasi käteeni ja veti hihan ylös. hän kohotti katseensa, kun näki kädessäni vilisevät punaiset juovat ja haavaumat.
"menit liian pitkälle tällä kertaa", hän äyskähtää.
kohotan kulmiani ja ravistan hihan alas.
"tule. tarvitsen apuasi", minä sanon.
"tiedät, että se on laitonta ja jos jäät vielä kiinni toistamiseen, niin saat vielä pahemmat arvet itseesi."
"tule nyt vain", minä suostuttelen. "tarvitsen apua eteläportilla."
poika iskee silmää ja laskeutuu portaita. kävelemme yhdessä kohti suurta, kivistä aitaa joka kohoaa edessämme. sitä ei ole kukaan ylittänyt. minä ja marc teemme aina hallaa portinvahdeille. sain maksaa monta puukonviiltoa, kun viimeksi jäin kiinni. ranne vihloi vieläkin. edessämme kohoaa suuri, muhkea kivinen portti. sen karun kylmyyden on tarkoitettu pitämään tunkeilijat loitolla. me emme kuitenkaan välitä siitä, emmekä kyllä säännöistäkään. kävelimme portille ja vartiotornin portaille. tarkastimme, ettei ketään näy ja kiipesimme ylös. siellä nukkui sama vanha kaveri, joka oli minut viillellyt viime kerralla. viha nousi kurkkuun. nappasimme hänen donitsinsa ja livistimme alas. olin ottanut kaksi, niin paljon häntä vihasin. no, eikö donitsin vieminen muka ole tarpeeksi paha? on se. tässä maassa. oikein ilkeä vartija voisi enintään repiä varkaan käden irti, jos tämä veisi hänen donitsinsa. tornista kuului huudahdus. juoksemme niin nopeasti kuin jaksamme, kauas pois munkit suussa. pysähdymme nurkan taakse ja lyömme kädet yhteen. syömme munkit.
"aika hyvin", minä sanon.
marc käy vakavaksi.
"kuulitko jo, mitä sille yhdelle tytölle tehtiin?"
sydämeni pysähtyi.
"en.."
"et halua kuulla", marc sanoo.
"ei kai leslie..?" minä kysyn. lesliekin harrastelee munkkivarkauksia.
"ei. paljon pahempaa. yksi seitsemänvanha. taas."
"voi ei", minä parahdan. en ehkä haluaisi kuulla enempää, mutta minun täytyy kuunnella.
"hänet yllätettiin portilta yöllä, avainnippu kädessä", marc sanoi.
voi ei. voi ei voi ei.
"ja..??"
"kyllä sinä tiedät", marc sanoo. kävelemme juuri silloin kirkon ohi. kirkon vieressä on rankaisuvälineitä. hirsipuussa riippuu nuori, vaaleatukkainen tyttö. hänen naamansa on verillä, eikä sitä meinaa tunnistaa. tunnistin silti. se kuului eteläportin lähellä asuvalle marilynille. niin nuori, niin älykäs, niin koskematon. riippui hirressä siinä meidän edessämme.
Nappasimme hänen donintsinsa) :D
toikin tarina oli hyvä
käänsin katseeni. en kestänyt katsella sitä. ja sitä paitsi, tätähän tapahtui joka viikko. ei mitään uutta... kävelin pää painuneena kohti kotia. marc tarttui minua kädestä ja kiepautti ympäri.
"minun täytyy mennä kotiin", hän sanoi. "nähdään pian."
"nähdään", minä sanon.
marc antaa jäähyväissuukon ja lähtee viereiselle kujalle. minä jatkan suoraan. kotitalo näytti samalta kuin ennenkin. rautakatto. seinät vanhaa puuta. haalistuneet ikkunat. samanlainen oli melkein joka ikinen talo täällä. paitsi jos kulki kuninkaiden puolelle. siellä kadutkin olivat marmoria. täällä oli hiekkaa. ja hiekkaa. ja vielä lisää hiekkaa. vesi piti ostaa. ilmaiseksi ei saanut mitään, paitsi varastamalla. menin sisälle, ja lysähdin taas sohvalle.
"yhdeksän! ei enempää eikä vähempää. yhdeksän lähtee!" tuli vanhasta kaatopaikalta tongitusta televisiosta. lain mukaan jokaisella piti olla televisio. ilmoituksien varalta.
taasko sama mainos? se oli harvinaista. laitoin ääntä kovemmalle ja tarkensin katseeni kuninkaiden puolelta otettuun kuvaan, missä yhdeksän henkilöä talsivat ihanalla rannalla palmujen ja ruohon keskellä. sitten kuva kohdistui juontajaan, jolla oli lappuja kädessä. häm
n puhui: "yhdeksän henkilöä valitaan kaikkien alempiarvoisten joukosta lähtemään testaamaan, onko ulkomaailmassa turvallista asua. valintaan osallistuvat ainakin ne, joilla on monia rikoksia tilillään. heidät valitaan ylihuomenna. kutsujen valintoihin pitäisi saapua tänään talouksiin. he pääsevät iloiselle retkelle tuiki tuntemattomaan! onnea valituille jo etukäteen."
sydämeni pamppasi. pelosta. minulla ja marcilla oli varmasti miljoonia rikoksia tilillämme. seinien tuhrimista. munkkivarkaudet. veden vieminen luvatta, ja muuta samankaltaista. silloin äitini lopetti tiskauksen. kuulin veden solinan lakkaavan. hän tuli olohuoneeseen ja kohotti katseensa minuun.
"joko tulit kotiin?"
"jep."
"älä sano että olit munkkivarkaissa."
"olin. mitä sitten? ei se ole sinua ennen häirinnyt."
äiti huokaisi. hän näytti siltä kuin voisi itkeä. hän käväisi keittiössä ja toi minulle kirjeen.
"mikä se on?" kysyin epäluuloisesti.
"katsoitko jo sen mainoksen?" äiti kysyi ja nyökkäsi kohti telkkaria.
nielaisin.
"olen? kuinka niin?"
"sitten sinun pitäisi tietää."
käännän kuoren. ja kuinka ollakaan, sen sitoo punainen kuninkaiden puolen sinetti. avaan kuoren hikisin sormin. sieltä putkahtaa suuri pergamentti, jossa lukee:
"hyvä catherine greenleaf. teidät on täten kutsuttu valintoihin toukokuun kahdeksantena päivänä alempiosaisten keskustorille. te olette etusijalla, listannalle on muun muassa: seinien tuhriminen
portinvartijoiden työn häiritseminen
salaliittojen perustaminen
sääntöjen rikkominen julkisesti
emme suvaitse tämänkaltaista käytöstä, joten kutsumme sinut etunenässä. saman tein kutsumme:
marc devon
alisia totenhamn
peter jumslow" perässä oli vielä liuta muita nimiä. kaikki tapahtui niin äkkiä, etten ehtinyt edes paljoa ajatella, kun jo olin juossut pala kurkussa marcin ovelle, paiskannut sen auki ja juossut mercin syliin tämän lueskellessa kirjettä. hän näytti tyrmistyneeltä ja kauhistuneelta. seuraavan vartin verran me.vain makasimme kylki kyljessä heidän sohvallaan sanomatta sanaakaan. kutsu valintoihin ei ollut iloinen. se oli rangaistus. kylmä ja tyly. ulkomaahan oli ennenkin lähetetty väkeä tutkimaan olisiko siellä turvallista elää. aina se oli päättynyt kauheasti, eikä kukaan koskaan ollut palannut takaisin. yksi mies kyllä kerran palasi. verisenä ja ryvettyneenä. hän sanoi olevansa ainut hengissä, ja jotain öistä. sitten hän kuoli portin suulle... rangaistus. ei huviretki...
"katsoitko jo sen mainoksen?"
"olen"
wat
Et ole koskaan kuullut isosta alkukirjaimesta ja erisnimistä? -.-
olen tietysti mut en jaksa kirjottaa.. ku oon kännykäl ni blaah.. mut okei sun mielikses sit kirjotan ihan oikein ni ei voi tulla nipottamaan :D
Tässä ei ole tarkoituksena katsella täysin oikeinkirjoitusta vaan itse tarinaa ja jokainen tekee joskus virheitä -.-
"Saitko sinäkin kirjeen?" Marc kysyi, kun olimme istuneet vierekkäin jo monta minuuttia.
"Sain kyllä."
Marc katsoi minua myötätuntoisesti. Käänsin katseeni pois. En kestänyt ajatella.
"Voihan olla, ettei meitä valitakaan?" Marc ehdotti.
"Niin.. Voihan se olla", vastasin hajamielisesti. Ajattelin vain, mikä odotti kahdeksantena päivänä. Nousin ylös. En kestänyt istua siinä. Marc ei tehnyt elettäkään lähteäkseen mukaani, joten kävelin ulos yksin. Ilma oli vieläkin hiostava ja kuuma. Vaatteet liiskaantuivat ihooni kiinni. Pyrähdin juoksuun. Pakenin sitä kurjuutta. Juoksin tuttuun piilopaikkaani syrjäisään paikkaan, kahden talon välissä olevan roskalaatikon taakse. Kyhjötin siellä aika kauan, kunnes yläpuoleltani kuului murahdus. Katsoin ylös, ja tuttu portinvahtihan se siellä tuijotti minua. Kuin nälkäinen koira joka äkkää luun.
(en jaksa nyt kirjoittaa enempää, ehkä huomenna, mutta en kirjoita jos ette pitäneet tarinasta. Kiitos sinulle joka sanoit että se on 4/5 :D :) )