Aamujen valossa I

Niin... Ihminen katselee ja kuuntelee maailmaa tunnetilojensa läpi... Onko se, minkä hän sitten näkee, maailma? Filosofisesti sanottuna: se on maailma-hänelle.

Voiko ihminen nähdä maailman sellaisena kuin on maailma-itsessään?

Tässä mennäänkin sitten perimmäisten kysymysten äärelle... Jos ei ole Jumalaa (tai jotakin Jumalaksi sanottavaa) ei myöskään ole maailmaa itsessään, ainakaan ihminen ei voi sitä kokea. Ei ole myöskään moraalisia arvoja. Ei ole hyvää eikä pahaa, koska nämä ovat ihmisen kokemuksen luomia, päätettyjä arvoja.

Minä uskon, että Jumala on. Ja että maailma on sellainen, millaiseksi Jumala sen näkee, kokemuksistamme ja antamistamme merkityksistä riippumatta. Niinpä myös hyvä ja paha ovat ihmisestä riippumattomia todellisuuksia. Voidakseen nähdä maailman sellaisena kuin se todella on, ihminen tarvitsee Jumalan, joka on todellisuuden alku ja ylläpitäjä, kaiken alkulähde. Mutta tässä on se... sanoisinko ongelma... että Jumalaa (perimmäistä, tosiolevaa) kokiessaan ihminen, joka Häntä kokee, on kuitenkin se ihminen, joka kokee. :)

En minä, joka uskon, eikä kukaan muukaan, joka uskoo, ole itsessään se, johon uskoo. Minä en ole Jumala. Siksi en voi kokea Jumalaa sellaisena kuin Hän itsessään on. Koen ainoastaan sen mitä on Jumala-minulle. Ja jälleen olemme lähtökohdassa: subjektiivisessa kokemuksessa, jossa on ainoastaan ihminen, joka kokee?

Ei aivan. Jumalaa kokevanakin olen tosin sidottu minuun, joka koen - henkilöhistoriaani, tunne-elämääni, subjektiiviseen vakaumuksellisuuteeni - , mutta jos Hän, jota koen, todella on Jumala, eikö Hän kykenee ilmaisemaan itseään (ja totuutta maailmasta, siitä mikä maailmassa ja sen arvoissa oikeasti on hyvää eli Hänen mielensä mukaista) niin, että erotan Hänen puheensa (perimmäisestä, tosiolevasta kumpuavat vaikutteet) omista tunteistani, mielikuvituksestani, jopa oman uskonnollisen vakaumukseni äänestä? Että erotan Pyhän Hengen äänen luontaisesta intuitiostani? Jne.

(Raamatun sanoin: Jumalan Sana on terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka, se erottaa toisistaan sielun ja hengen).

Että voin kokea: näin minä olisin kokemukseni ja tunteideni valossa päätellyt ja sanonut, mutta nyt koen sisimmässäni, että Henki vastoin tunnettani puhuukin jotain muuta, osoittaa toiseen suuntaan. :)

Tässä liikutaan hyvin vaarallisilla vesillä... Miksi ja kuinka?
Koska se, minkä ihminen kokee ja ajattelee tunteistaan ja kokemuksistaan riippumattomaksi (!) Jumalaksi (!) ei välttämättä olekaan sitä. Ihminen voi mennä kokemansa "Jumalan" taakse piiloon - hän pakenee muita ihmisiä ja elämän realiteetteja Jumalan selän taa (mikä kielikuva). Sielullisesta piilopaikastaan käsin hän sitten sanelee kuinka asiat ovat, miten ihmisten pitäisi käyttäytyä ja toimia, koska "Jumala on sitä mieltä". Ja kuka voi sanoa Jumalaa vastaan?

Jos Jumala (tosioleva, universaali rakkaus, kaikkeuden pyhin virtaus) sanoo, että Jeesus on sovittanut maailman synnit ja on ainoa tie Jumalan yhteyteen, ja että on olemassa myös kadotus, helvetti, sitten on niin. Jos Jumala (tosioleva, universaali rakkaus, kaikkeuden pyhin virtaus) sanoo, ettei ihminen tarvitse sovittajaa vaan löytää itse oman tiensä, ja ettei uskonnolla tai nimikkeillä ole väliä, sillä totuus löytyy jokaisen uskonnon takaa niiden perimmäisenä ideana kunhan ihminen oivaltaa oman jumalallisen itseytensä ja sulautuu kaikkeuden kosmiseen harmoniaan, ja että helvetti on vain uskonnolla pelottelevien raukkojen keksintöä, todellisuudessa kaikki lopulta pääsevät valoon. Sitten on niin.

Kumpaakin ajattelumallia esitetään Jumalan nimissä. Siinä on ilmeinen ristiriita. Kaikki Jumalaksi tekeytyvä ei siis ole sitä, mitä sanotaan: Jumalaa eli tosiolevaa, universaalia rakkautta, kaikkeuden pyhintä virtausta.

Jos Jumala on, Hän on sellainen kuin on. Kokemuksistamme tai kokemustemme puutteellisuudesta riippumatta ja huolimatta. Jos taivas ja helvetti ovat, nekin ovat mielipiteistämme riippumatta, eikä asia muutu miksikään, vaikka kaikki maailman ihmiset kiistäisivät niiden olemassaolon. Samoin, jos taivasta ja helvettiä ei ole, niin niitä ei ole, vaikka kaikki maailman ihmiset väittäisivät muuta. Mikään ei voi tehdä olevaa olemattomaksi eikä olematonta olevaksi. :)

Todellisuus siis on ja pysyy sellaisena kuin on sanomme me ihmisinä mitä tahansa, ja otamme sanojemme tueksi vaikka mitkä jumalat, uskonnolliset, parapsykologiset tai ateistiset selitysmallit. :)

Ainoastaan Jumala-itsessään on yhtä kuin Jumala-itselleen. Vain Jumala näkee, tietää ja tuntee itsensä sellaisena kuin Hän todellisesti eli itsensä edessä on. Ihminen-itselleen ei koskaan ole yhtä kuin ihminen-itsessään, koska: emme voi kokea ja nähdä itseämme täysin sellaisina kuin todellisesti eli Jumalan edessä olemme.

Henkilökohtaisesti uskon että olen kokenut jotakin Jumalasta ja todellisesta rakkaudesta, sellaisena kuin se Hänessä on - että olen kokenut jotakin Jumalasta itsestään - koska Hän on sen tehnyt minulle mahdolliseksi: ihmiseksi tulleen, syntini sovittaneen ja ylösnousseen Jeesuksen kautta ja kanssa. Tästä huolimatta en voi vetää yhtäläisyysmerkkejä: Jumala-itsessään yhtä kuin Jumala-minulle.

Ihmisten edessä uskoni Jumalaan on siis aina minun henkilökohtaista uskoani Jumalaan - se ei ole Jumalaa itsessään. Minun täytyy kantaa henkilökohtainen vastuuni siitä mitä uskon ja kuinka sitä ilmennän, vaatimatta muita uskomaan samalla tavalla.

Jos vaikka kokemukseni ja näkemykseni Jumalasta ovat tottakin eli vastaavat sitä, mikä on totta ihmisestä riippumatta, en kuitenkaan voi siirtää kokemustani toiseen ihmiseen. Jos niin tekisin, ei olisi kyse hänen suhteestaan Jumalaan, vaan minun suhteestani Jumalaan, jonka olisin manipuloinut hänet omaksumaan. Se olisi vain näennäisuskoa, rituaalia, ulkokohtaista uskomista - uskonnollista ja sielullista, ei hengellistä.

Summa summarum:

Kun olen rakastunut, näen maailman ja ihmiset rakkausfiilikseni läpi. Kuitenkin voin erottaa toisistaan asiat ja niitä koskevat tunne-elämykseni. Tuskin kenenkään todellisuuden- ja suhteellisuudentaju on niin vääristynyt ettei kykene erottamaan rakkautensa kohteessa pahaa, kun se on ilmeistä? Jos rakastamani ihminen varastaa, valehtelee tai tappaa, käsitän hänen toimivan väärin. Jos taas ihminen, joka on tehnyt minua kohtaan vääryyttä ja jota kenties inhoan, tekee oikein, kykenen myös arvostamaan hänen oikeita, hyviä tekojaan henkilökohtaisista antipatioistani huolimatta. Ja jos tämä on mahdollista ihmiselle luonnostaan, suhteellisuudentajun kautta, kuinka paljon enemmän silloin kun hän edes aavistukselta, kaikkien henkilöhistoriansa tuottamien lukkojen ja varjojen läpikin, kokee jotakin todella jumalallista, rakkaudesta itsestään kumpuavaa? :)

Tosin siis sillä edellytyksellä että tällainen ihmisestä riippumaton Rakkaus on olemassa.

Cummingsia en ole lukenut... Silloin joskus kauan sitten eli ennen uskoontuloa... yli 25 vuotta sitten... lueskelin jonkun verran runouttakin. Pääasiassa kuitenkin muuta kirjallisuutta. Hyvää ja vähän huonompaakin kaunokirjallisuutta sekä mystiikkaa... okkultismia ja "noituuttakin". Ainoa mikä ei kelvannut oli kristinusko. :)

Uskoontultua sitten siivosin kirjahyllyn. Krishnamurtit ja Castanedat ja Pekka Ervastit lähti lentoon roskalaatikon puolelle samoin kuin Richard Bachin Lokki Joonatanit yms. No, sitten luovuin asiallisestakin kaunokirjallisuudesta (runouden puolelta mm. Saarikoski ja Väinö Kirstinä) koska ne ei enää antaneet minulle mitään... Ehkä se oli sellaista tuossa elämäntilanteessa tärkeää puhdistusprosessia.

25 vuoteen en ole juurikaan runoja lukenu. Siitäkin syystä etten inspiroituisi ja yrittäisi itsekin kirjoittaa oikeita runoja... Nykyisellään myyn käytettyjä kirjoja, antikvariaattikin jossain vaiheessa oli, joten jonkin verran joudun kirjoja, myös runoja, tietysti selailemaan.

Nää mun runothan ei ole runoja, vaan kielen ilmiöiden ja rakkausrunouden tematiikan tarkastelua runouden keinoin, niin ainakin selitän itselleni, ja luulen että selitys pitää osittain paikkansa. Ei toki kaikissa suhteissa. Niin kuin ei sekään, että kaikki runoni olisi ns. fiktiota. Joskus näissä on faktaa mukana yllättävästikin, ja faktaa sekin, että fiktiokin on aina jonkun kirjoittamaa, joten eiköhän kompleksisemmissakin (monikerroksisissa) runotarkasteluissani aina jonkin verran tule esiin tekijän eli minun vakaumusta tai ajattelua, joskus kiertokautta, itseironiankin kiertoteitä käyttäen. :)

Tämän kertaisesta runosta sanoisin, että vaikka siinä on väritystä... eikä runossa oleva "rakkaani" tällä(kään) kertaa ole minulle rakkaaseen henkilöön kohdistuva, enemmänkin runollinen tehokeino... siinä silti on paljon minulle tärkeää, koskettavaa ja olennaista. :)

kuukauden_mus kirjoitti:

Todellisuus siis on ja pysyy sellaisena kuin on sanomme me ihmisinä mitä tahansa, ja otamme sanojemme tueksi vaikka mitkä jumalat, uskonnolliset, parapsykologiset tai ateistiset selitysmallit. :)

Ainoastaan Jumala-itsessään on yhtä kuin Jumala-itselleen. Vain Jumala näkee, tietää ja tuntee itsensä sellaisena kuin Hän todellisesti eli itsensä edessä on. Ihminen-itselleen ei koskaan ole yhtä kuin ihminen-itsessään, koska: emme voi kokea ja nähdä itseämme täysin sellaisina kuin todellisesti eli Jumalan edessä olemme.

Henkilökohtaisesti uskon että olen kokenut jotakin Jumalasta ja todellisesta rakkaudesta, sellaisena kuin se Hänessä on - että olen kokenut jotakin Jumalasta itsestään - koska Hän on sen tehnyt minulle mahdolliseksi: ihmiseksi tulleen, syntini sovittaneen ja ylösnousseen Jeesuksen kautta ja kanssa. Tästä huolimatta en voi vetää yhtäläisyysmerkkejä: Jumala-itsessään yhtä kuin Jumala-minulle.

Ihmisten edessä uskoni Jumalaan on siis aina minun henkilökohtaista uskoani Jumalaan - se ei ole Jumalaa itsessään. Minun täytyy kantaa henkilökohtainen vastuuni siitä mitä uskon ja kuinka sitä ilmennän, vaatimatta muita uskomaan samalla tavalla.

Jos vaikka kokemukseni ja näkemykseni Jumalasta ovat tottakin eli vastaavat sitä, mikä on totta ihmisestä riippumatta, en kuitenkaan voi siirtää kokemustani toiseen ihmiseen. Jos niin tekisin, ei olisi kyse hänen suhteestaan Jumalaan, vaan minun suhteestani Jumalaan, jonka olisin manipuloinut hänet omaksumaan. Se olisi vain näennäisuskoa, rituaalia, ulkokohtaista uskomista - uskonnollista ja sielullista, ei hengellistä.

Summa summarum:

Kun olen rakastunut, näen maailman ja ihmiset rakkausfiilikseni läpi. Kuitenkin voin erottaa toisistaan asiat ja niitä koskevat tunne-elämykseni. Tuskin kenenkään todellisuuden- ja suhteellisuudentaju on niin vääristynyt ettei kykene erottamaan rakkautensa kohteessa pahaa, kun se on ilmeistä? Jos rakastamani ihminen varastaa, valehtelee tai tappaa, käsitän hänen toimivan väärin. Jos taas ihminen, joka on tehnyt minua kohtaan vääryyttä ja jota kenties inhoan, tekee oikein, kykenen myös arvostamaan hänen oikeita, hyviä tekojaan henkilökohtaisista antipatioistani huolimatta. Ja jos tämä on mahdollista ihmiselle luonnostaan, suhteellisuudentajun kautta, kuinka paljon enemmän silloin kun hän edes aavistukselta, kaikkien henkilöhistoriansa tuottamien lukkojen ja varjojen läpikin, kokee jotakin todella jumalallista, rakkaudesta itsestään kumpuavaa? :)

Tosin siis sillä edellytyksellä että tällainen ihmisestä riippumaton Rakkaus on olemassa.

Cummingsia en ole lukenut... Silloin joskus kauan sitten eli ennen uskoontuloa... yli 25 vuotta sitten... lueskelin jonkun verran runouttakin. Pääasiassa kuitenkin muuta kirjallisuutta. Hyvää ja vähän huonompaakin kaunokirjallisuutta sekä mystiikkaa... okkultismia ja "noituuttakin". Ainoa mikä ei kelvannut oli kristinusko. :)

Uskoontultua sitten siivosin kirjahyllyn. Krishnamurtit ja Castanedat ja Pekka Ervastit lähti lentoon roskalaatikon puolelle samoin kuin Richard Bachin Lokki Joonatanit yms. No, sitten luovuin asiallisestakin kaunokirjallisuudesta (runouden puolelta mm. Saarikoski ja Väinö Kirstinä) koska ne ei enää antaneet minulle mitään... Ehkä se oli sellaista tuossa elämäntilanteessa tärkeää puhdistusprosessia.

25 vuoteen en ole juurikaan runoja lukenu. Siitäkin syystä etten inspiroituisi ja yrittäisi itsekin kirjoittaa oikeita runoja... Nykyisellään myyn käytettyjä kirjoja, antikvariaattikin jossain vaiheessa oli, joten jonkin verran joudun kirjoja, myös runoja, tietysti selailemaan.

Nää mun runothan ei ole runoja, vaan kielen ilmiöiden ja rakkausrunouden tematiikan tarkastelua runouden keinoin, niin ainakin selitän itselleni, ja luulen että selitys pitää osittain paikkansa. Ei toki kaikissa suhteissa. Niin kuin ei sekään, että kaikki runoni olisi ns. fiktiota. Joskus näissä on faktaa mukana yllättävästikin, ja faktaa sekin, että fiktiokin on aina jonkun kirjoittamaa, joten eiköhän kompleksisemmissakin (monikerroksisissa) runotarkasteluissani aina jonkin verran tule esiin tekijän eli minun vakaumusta tai ajattelua, joskus kiertokautta, itseironiankin kiertoteitä käyttäen. :)

Tämän kertaisesta runosta sanoisin, että vaikka siinä on väritystä... eikä runossa oleva "rakkaani" tällä(kään) kertaa ole minulle rakkaaseen henkilöön kohdistuva, enemmänkin runollinen tehokeino... siinä silti on paljon minulle tärkeää, koskettavaa ja olennaista. :)

Ah, filosohvisia kysymyksiä kahvikupin äärellä.. niistä pidän :) Niin usein joudun katkaisemaan netin jotta en olisi TAAS laittamassa näppini sekaan kun puhutaan ihmisenä olemisesta. Se on kiistanalainen lahja jonka sain skitsofreeniseltä äidiltäni, katsella maailmaa ylösalaisin niin että veri välillä pakkautuu ;)

Ensiksi täytyy myöntää etten usko mihinkään korkeampaan voimaan, silti olen kasvattanut omat lapset uskoon. Koen että uskoivaisella ihmisellä on jokin perusturvallisuus, joku johon aina luottaa.

Joten, kun sanot että jos ei ole Jumalaa, ei ole myöskään hyvää tai pahaa, se pitää kyllä paikkansa :) Ite en usko että on hyviä tai pahoja ihmisiä, korkeintaan hyviä tai pahoja tekoja. Mutta joskus kun vaihtaa pelkästään sanat toisiin, asiat saa uuden ulottuvuuden. Joten vaihdan hyvän ja pahan oikeaan ja väärään. Uskon ihmiseen, ihmisyyteen, se on se elämää eteenpäin vievää voima. Kun moraalista puhutaan, sekin on oikeastaan kyse siitä oikeasta ja väärästä.

Mun maailmassa, elämässä on kyse empatian määrästä. Kuinka paljon sitä on saanut syntymälahjana, miten paljon sitä sulle annetaan kasvuvaiheessa... yhteissumma on tunteva ihminen, johon parhaimmillaan sattuu aina kun toiseen sattuu. Joka on pakotettu elämään hyvien tekojen kanssa, koska muuten häneenkin sattuu. Tämä on minun ns. moraalini. Joskus ihminen syntyy ilman empatian tarvetta/tunnetta, joskus ihminen ei saa sitä osakseen lapsena. Jälkimmäiset kulkevat läpi elämän etsiessä sitä, tarraamalla tai potkimalla.

Sinulla tuntuu olevan vankka usko. Eikä mikään ihme. Kun ihminen menee rikki, hän hakee ohjausta, kuka sitten mistäkin. Tuntuu melkein että olet jopa koeponnistanut uskoasi, tarkastelet sen perimmäistä olemusta, ikään kuin katsoaksesi kestääkö se. Omia taistelujasi vai taistellut muita vastaan? Joka tapauksessa se on muokannut sun uskoa omanlaiseksi, joka tuntuu olevan täynnä valoa ja hyvyyttä, tilaa antava. Se on mun mielestä yksi kalleimmista lahjoista jonka voimme antaa toisillemme. Koska se mihin uskomme, se on yhtä kuin perusturvallisuutemme. Jos se otetaan pois, syntyy ahdistus. Siksi kai tapellaankin niin paljon näiden asioiden tiimoilla :) Ja turhaan, koska loppujen lopuksi olen itse kokenut että saan omaan "uskoon" voimaa ja uusia vaikutteita kun keskustelee jonkun kanssa.

Siitä rakkaus/viha jutusta... jos ihminen jota rakastat varastaa, haluat antaa anteeksi, ummistaa silmäsi, vaikka tiedätkin että teko on väärä. Kaava menee suunnilleen näin -> katsot pois -> yrität olla sovitteleva välikappale -> puhut sille rakkaalle joka teki väärin -> katsot taas pois ja annat kohtalon hoitaa. Noh, ihan vähän kärjistetty :)) Jos taas ihminen jota vihaat varastaa, toimitko samoin?

Paitsi asiaa voi nähdä siinäkin valossa, että jos on rakastunut, kaikki vaaleanpunainen on niin ihanaa. Kun taas ihminen joka kantaa surua ja vihaa sisällään, saa oksennusrefleksin pelkästä sanasta "ihana".

Ja niin, kyllähän runot pitäisi ottaa vain runoina, pelkkinä peileinä siitä mitä maailmassa on olemassa, eikä niinkään omakohtaisina juttuina. Mutta oisko ihmisissä sisäänrakennettu sellainen remontti-reiska-koodi, missä näkee surua, tulee tarve lohduttaa. Ite kuljen kuin avoin kirja, minkä kirjoitan sen myös koen, jos en eilen niin toissaviikkona :) Siinä on puhdistava fiilis, kun saan sen pois, mieli voi ottaa vastaan taas seuraavaa vaihetta, tai nöyryytystä :))

Viimeinen lomapäivä... maanantaina taas ärjyvän pomon luokse. Sitten on taas rakkaus kaukana, ja ihanuus kortilla :)

old_profile_93225 kirjoitti:

Ah, filosohvisia kysymyksiä kahvikupin äärellä.. niistä pidän :) Niin usein joudun katkaisemaan netin jotta en olisi TAAS laittamassa näppini sekaan kun puhutaan ihmisenä olemisesta. Se on kiistanalainen lahja jonka sain skitsofreeniseltä äidiltäni, katsella maailmaa ylösalaisin niin että veri välillä pakkautuu ;)

Ensiksi täytyy myöntää etten usko mihinkään korkeampaan voimaan, silti olen kasvattanut omat lapset uskoon. Koen että uskoivaisella ihmisellä on jokin perusturvallisuus, joku johon aina luottaa.

Joten, kun sanot että jos ei ole Jumalaa, ei ole myöskään hyvää tai pahaa, se pitää kyllä paikkansa :) Ite en usko että on hyviä tai pahoja ihmisiä, korkeintaan hyviä tai pahoja tekoja. Mutta joskus kun vaihtaa pelkästään sanat toisiin, asiat saa uuden ulottuvuuden. Joten vaihdan hyvän ja pahan oikeaan ja väärään. Uskon ihmiseen, ihmisyyteen, se on se elämää eteenpäin vievää voima. Kun moraalista puhutaan, sekin on oikeastaan kyse siitä oikeasta ja väärästä.

Mun maailmassa, elämässä on kyse empatian määrästä. Kuinka paljon sitä on saanut syntymälahjana, miten paljon sitä sulle annetaan kasvuvaiheessa... yhteissumma on tunteva ihminen, johon parhaimmillaan sattuu aina kun toiseen sattuu. Joka on pakotettu elämään hyvien tekojen kanssa, koska muuten häneenkin sattuu. Tämä on minun ns. moraalini. Joskus ihminen syntyy ilman empatian tarvetta/tunnetta, joskus ihminen ei saa sitä osakseen lapsena. Jälkimmäiset kulkevat läpi elämän etsiessä sitä, tarraamalla tai potkimalla.

Sinulla tuntuu olevan vankka usko. Eikä mikään ihme. Kun ihminen menee rikki, hän hakee ohjausta, kuka sitten mistäkin. Tuntuu melkein että olet jopa koeponnistanut uskoasi, tarkastelet sen perimmäistä olemusta, ikään kuin katsoaksesi kestääkö se. Omia taistelujasi vai taistellut muita vastaan? Joka tapauksessa se on muokannut sun uskoa omanlaiseksi, joka tuntuu olevan täynnä valoa ja hyvyyttä, tilaa antava. Se on mun mielestä yksi kalleimmista lahjoista jonka voimme antaa toisillemme. Koska se mihin uskomme, se on yhtä kuin perusturvallisuutemme. Jos se otetaan pois, syntyy ahdistus. Siksi kai tapellaankin niin paljon näiden asioiden tiimoilla :) Ja turhaan, koska loppujen lopuksi olen itse kokenut että saan omaan "uskoon" voimaa ja uusia vaikutteita kun keskustelee jonkun kanssa.

Siitä rakkaus/viha jutusta... jos ihminen jota rakastat varastaa, haluat antaa anteeksi, ummistaa silmäsi, vaikka tiedätkin että teko on väärä. Kaava menee suunnilleen näin -> katsot pois -> yrität olla sovitteleva välikappale -> puhut sille rakkaalle joka teki väärin -> katsot taas pois ja annat kohtalon hoitaa. Noh, ihan vähän kärjistetty :)) Jos taas ihminen jota vihaat varastaa, toimitko samoin?

Paitsi asiaa voi nähdä siinäkin valossa, että jos on rakastunut, kaikki vaaleanpunainen on niin ihanaa. Kun taas ihminen joka kantaa surua ja vihaa sisällään, saa oksennusrefleksin pelkästä sanasta "ihana".

Ja niin, kyllähän runot pitäisi ottaa vain runoina, pelkkinä peileinä siitä mitä maailmassa on olemassa, eikä niinkään omakohtaisina juttuina. Mutta oisko ihmisissä sisäänrakennettu sellainen remontti-reiska-koodi, missä näkee surua, tulee tarve lohduttaa. Ite kuljen kuin avoin kirja, minkä kirjoitan sen myös koen, jos en eilen niin toissaviikkona :) Siinä on puhdistava fiilis, kun saan sen pois, mieli voi ottaa vastaan taas seuraavaa vaihetta, tai nöyryytystä :))

Viimeinen lomapäivä... maanantaina taas ärjyvän pomon luokse. Sitten on taas rakkaus kaukana, ja ihanuus kortilla :)

Kiitos kauniista sanoistasi ja syvämietteisestä pohdiskelusta... Oman elämänkatsomuksen tunnustelemisesta ja avaamisesta... Viestissäsi on hyvä fiilis. Eipä tähän enää olisi lisäämistä, ettei mene jaarittelun puolelle. Runon ideologinen tausta on kait jo puitu. :)

Mutta jatkan vielä vähän. Viestisi on niin mukava, että haluan vähäsen kommentoida...

Tuo, että et usko korkeampaan, ja kuitenkin olet kasvattanut omat lapsesi uskoon, on mielenkiintoista... Ehkä ovat käyneet rippikoulunkin?

Minä olin teininä vakaumuksellisesti sitä mieltä, ettei ole mitään Jumalaa missään. En tiedä mistä olin sen vakaumuksen imenyt tai siihen päätynyt. Vanhempani ei olleet uskovaisia eikä ateisteja, ei myöskään isovanhemmat. Lapsuuteni elämänpiirissä kukaan ei puhunut uskon asioista myönteistä eikä kielteistä. Toinen mummuni tosin oli vähän uskonnollinen, mutta sellaista perinteistä uskonnollisuutta. Yksi muistikuva minulla on, että olin tehnyt jotain pahaa, ja mummu pelotteli, että Jumala voi pudottaa päähän kuuman kiven. Se tuntui ikävältä.

Äiti opetti iltarukouksen jo hyvin varhaisessa vaiheessa ja joka ilta rukoili mun sängyn vierellä, mutta se tuntui enemmän pelottavalta kuin turvalliselta. "Sijaltain jos en nousisi, taivaaseen ota tykösi". Kasvaessani se alkoi tuntua yhä vastenmielisemmältä. Pelkäsin että jos en aamulla herää. Olin kiitollinen kun rukoilut loppui, taisin olla kuusi tai seitsemän. Taivaaseen tai Jumalaan mulla ei ollut mitään suhdetta, ei mitään käsitystä siitä. Äidin rukoukset oli siis täysin ulkokohtaisia, samoin kuin mummun lausahdus. Niissä oli jokin uskonnollinen piirre, mutta mitään sellaista, mitä voitaisiin sanoa eläväksi uskoksi Jumalaan, en lapsuudessa kokenut.

Koska en siis uskonut Jumalaan... ja enemmän, minä USKOIN että Jumalaa ei ole, uskoni oli siis ateistista laatua... kieltäydyin rippikoulusta vakaumuksellisesti. Silloin sain huomata, että vaikka uskon asioista ei meillä kotona puhuttu, perinteet oli kuitenkin tärkeitä. Minut yritettiin "lahjoa" rippikouluun. Olisin saanut mopon rippilahjaksi. Minusta se oli jotenkin järkyttävää... Kun lahjonta ei tehonnut, oli vuorossa "kiristys". Äiti sanoi että kun olen meidän suvun ensimmäinen lapsenlapsi mummulle olisi kovin tärkeää että pääsen ripiltä, ja että mummun sydän ei ehkä kestä näin suurta pettymystä... Kestää tai ei, vastasin, sille en voi mitään, mutta vakaumuksen asiat on sellaisia, että niiden kanssa ei leikitä.

Pääasiallinen syy kieltäytymiseen oli uskoni että Jumalaa ei ole, mutta muistan aivan selvästi, että oli toinenkin syy. Nimittäin, en halunnut pilkata tai halveksia toisten uskoa. Vaikka Jumalaan uskominen mielestäni oli mieletöntä ja turhaa, halusin kuitenkin kunnioittaa niitäkin jotka uskoo. Jos olisin mennyt riparille pelkästään rippilahjojen vuoksi, se olisi mielestäni ollut niiden pilkkaamista, jotka ovat riparilla oikeista syistä eli todellisesti uskovat. Ajattelin jotenkin myös kunnioittavani heidän uskoa kun kieltäydyin.

Musiikkia olen jostain kaksitoista vee saakka "harrastanut" laajalti. Teininä kuuntelin kaikenlaista, siis kuuntelemalla kuuntelin. En itse soittanut mitään mutta tunsin paljon soittajia, suuri osa kavereistani oli pari vuotta tai enemmänkin minua vanhempia. Heidän kautta musiikkimakuni laajeni entisestään. Pystyin erottelemaan musiikista bassokuviot yms. Lapsesta saakka olen myös lukenut kohtalaisesti. Ei voi sanoa että olisin uppoutunut kirjojen maailmaan, mutta teininä aloin vähäisessä määrin jo keräillä mielenkiintoisia kirjoja.

Parhaimpiin ystäviini lukeutui eräs tyttö. Olen tuntenut hänet seitsenvuotiaasta saakka ja edelleen ollaan sydänystäviä, ystävyys on kestänyt kohta 40 vuotta. Varhaisteineinä ja teineinä kyläiltiin paljon toistemme luona, nukuttiin vierekkäin, kuunneltiin musaa yhdessä, soitin hänelle Van Morrisonia ym. Suurinpiirtein ripari-iässä, ehkä ennen tai jälkeen, luultavasti jälkeen, hän kiinnostui "Jumalasta" ja selitti minullekin, että hänestä taitaa tulla uskovainen tai jotain sellaista. Muistan tilanteen melko tarkkaan. Näytin huoneessani olevaa kaktusta ja sanoin että hanki tuollainen ja ala uskoa siihen - miksi uskoa johonkin näkymättömään, kaktus on näkyvä ja seurauksetkin näkyy käytännössä, kaktuksen kasteleminen on niin kuin rukous, sen seurauksena kaktus kasvaa. Lupasin kunnioittaa häntä jos hän alkaisi uskomaan sillä tavalla.

Jälkeenpäin ajateltuna kommenttini tuntuu ivalliselta tai ainakin ironiselta, mutta tuolloin se ei tuntunut siltä. Olin vain huolissani että menetän ystäväni johonkin järjettömyyteen, ja tarjosin tilalle "järkevämpää" juttua. No, hän sitten unohti uskonnollisen hömpötyksensä... mutta on nykyään elävässä uskossa hänkin ja erään kristillisen seurakunnan aktiiveja. :)

Oho... Minun piti lyhyesti kommentoida muutamaa viestisi kohtaa, mutta ryhdyinkin esittämään omaelämäkertaa... Rönsyily sallittakoon? Ja lisää seuraa. Runomaailmani ymmärtämiseksi. :)

old_profile_93225 kirjoitti:

Ah, filosohvisia kysymyksiä kahvikupin äärellä.. niistä pidän :) Niin usein joudun katkaisemaan netin jotta en olisi TAAS laittamassa näppini sekaan kun puhutaan ihmisenä olemisesta. Se on kiistanalainen lahja jonka sain skitsofreeniseltä äidiltäni, katsella maailmaa ylösalaisin niin että veri välillä pakkautuu ;)

Ensiksi täytyy myöntää etten usko mihinkään korkeampaan voimaan, silti olen kasvattanut omat lapset uskoon. Koen että uskoivaisella ihmisellä on jokin perusturvallisuus, joku johon aina luottaa.

Joten, kun sanot että jos ei ole Jumalaa, ei ole myöskään hyvää tai pahaa, se pitää kyllä paikkansa :) Ite en usko että on hyviä tai pahoja ihmisiä, korkeintaan hyviä tai pahoja tekoja. Mutta joskus kun vaihtaa pelkästään sanat toisiin, asiat saa uuden ulottuvuuden. Joten vaihdan hyvän ja pahan oikeaan ja väärään. Uskon ihmiseen, ihmisyyteen, se on se elämää eteenpäin vievää voima. Kun moraalista puhutaan, sekin on oikeastaan kyse siitä oikeasta ja väärästä.

Mun maailmassa, elämässä on kyse empatian määrästä. Kuinka paljon sitä on saanut syntymälahjana, miten paljon sitä sulle annetaan kasvuvaiheessa... yhteissumma on tunteva ihminen, johon parhaimmillaan sattuu aina kun toiseen sattuu. Joka on pakotettu elämään hyvien tekojen kanssa, koska muuten häneenkin sattuu. Tämä on minun ns. moraalini. Joskus ihminen syntyy ilman empatian tarvetta/tunnetta, joskus ihminen ei saa sitä osakseen lapsena. Jälkimmäiset kulkevat läpi elämän etsiessä sitä, tarraamalla tai potkimalla.

Sinulla tuntuu olevan vankka usko. Eikä mikään ihme. Kun ihminen menee rikki, hän hakee ohjausta, kuka sitten mistäkin. Tuntuu melkein että olet jopa koeponnistanut uskoasi, tarkastelet sen perimmäistä olemusta, ikään kuin katsoaksesi kestääkö se. Omia taistelujasi vai taistellut muita vastaan? Joka tapauksessa se on muokannut sun uskoa omanlaiseksi, joka tuntuu olevan täynnä valoa ja hyvyyttä, tilaa antava. Se on mun mielestä yksi kalleimmista lahjoista jonka voimme antaa toisillemme. Koska se mihin uskomme, se on yhtä kuin perusturvallisuutemme. Jos se otetaan pois, syntyy ahdistus. Siksi kai tapellaankin niin paljon näiden asioiden tiimoilla :) Ja turhaan, koska loppujen lopuksi olen itse kokenut että saan omaan "uskoon" voimaa ja uusia vaikutteita kun keskustelee jonkun kanssa.

Siitä rakkaus/viha jutusta... jos ihminen jota rakastat varastaa, haluat antaa anteeksi, ummistaa silmäsi, vaikka tiedätkin että teko on väärä. Kaava menee suunnilleen näin -> katsot pois -> yrität olla sovitteleva välikappale -> puhut sille rakkaalle joka teki väärin -> katsot taas pois ja annat kohtalon hoitaa. Noh, ihan vähän kärjistetty :)) Jos taas ihminen jota vihaat varastaa, toimitko samoin?

Paitsi asiaa voi nähdä siinäkin valossa, että jos on rakastunut, kaikki vaaleanpunainen on niin ihanaa. Kun taas ihminen joka kantaa surua ja vihaa sisällään, saa oksennusrefleksin pelkästä sanasta "ihana".

Ja niin, kyllähän runot pitäisi ottaa vain runoina, pelkkinä peileinä siitä mitä maailmassa on olemassa, eikä niinkään omakohtaisina juttuina. Mutta oisko ihmisissä sisäänrakennettu sellainen remontti-reiska-koodi, missä näkee surua, tulee tarve lohduttaa. Ite kuljen kuin avoin kirja, minkä kirjoitan sen myös koen, jos en eilen niin toissaviikkona :) Siinä on puhdistava fiilis, kun saan sen pois, mieli voi ottaa vastaan taas seuraavaa vaihetta, tai nöyryytystä :))

Viimeinen lomapäivä... maanantaina taas ärjyvän pomon luokse. Sitten on taas rakkaus kaukana, ja ihanuus kortilla :)

Viisitoista vuotiaana tein ensimmäinen sanoituksen. Parhaan ystäväni (joka vuosia myöhemmin kuoli yliannostukseen) bändi esitti sen keikalla. Tyyliltään tämä on heviprogea.

Sinä sanoit, että kaikki muuttuis hyväksi,
sinä sanoit, että kaikki muuttuis hyväksi,
mutta muuttuiko mikään?
Sitä samaa viivaa alusta loppuun,
sitä samaa viivaa lopusta alkuun,
puhdas ja viaton, niin - mutta muuttuiko mikään?

Sinä sanoit, että kaikki muuttuis hyväksi,
sinä sanoit, että kaikki muuttuis hyväksi,
mutta muuttuiko mikään?
Te jotka elämäänne kiellätte, uudesti miettikää
mitä on maailma, miten sen miellätte,
käskyt ja säännöt: "tappakaa!" eikä aikaa juosta muurin taa.

Etiikka, kuin katkerista katkerin etikka -
moraali, sen jokainen itse itselleen määritelköön.

Joulupukki, joulupukki, munat poikki, pussit puhki -
joulupukki, joulupukki, ontuvat puhees oli vikatikki!

Jos tuota vaihetta voi sanoa ateismiksi, joka ehkä on parhaiten kuvaava määritelmä uskonnolliselle vakaumukselleni varhaisteininä, niin sitä seuraava vaihe oli agnostisismi. En määritellyt itseäni agnostikoksi, mutta kun asiaa jälkeenpäin tarkastelee, se on kuvaava termi.

Jotenkin vain tuntui että kaikki elävät valheessa. Ihmisillä on totuuksia vain siksi etteivät joutuisi kokemaan maailman ja oman olemisensa mielettömyyttä. Kaikki totuudet on tyhjänpäiväisiä, jollain tavalla kaikki on pielessä. Jokainen selitys on tehty selitys, sanat eivät kosketa todellisuutta jota niillä kuvataan...

Niinpä aloin tahallani puhua epäjohdonmukaisesti, koska johdonmukainen puhe olisi ollut vielä mielettömämpää... Oli siis järkevää toimia järjettömästi. Mutta jos toimin järjettömästi, koska se on ainoa pätevä toimintatapa, ja puhun epäjohdonmukaisesti, koska se on ainoa johdonmukainen tapa käyttää sanoja, enkö juuri silloin toimi itseäni vastaan: pyrin toimimaan tavalla, jonka kiellän eli järkevästi, johdonmukaisesti.

Äiti alkoi jo epäillä ettei kaikki ole niin sanotusti kohdallaan...

Silloin luin naistenlehdestä filosofi Esa Saarisen haastattelun, kun häntä haastateltiin uuden kirjansa "Sartre - pelon, inhon ja valinnan filosofia" johdosta. Saarisen lauseet hänen esitellessään Sartren ajattelua olivat hyvin paljon samoja mitä olin äidille sanonut kun yritin jotenkin kuvata toimintani perusteita. Näytin haastattelua äidille: "Kato mutsi en mä oo hullu, tätä sanotaan eksistentialismiksi, se on filosofiaa."

Kirja ilmestyi 1983 eli olin viisitoista vuotias. Äiti tilasi kirjan minulle. Diggasin sitä, se oli mielestäni hyvää juttua, mutta en jaksanut lukea sitä loppuun asti koska sekin tuntui, kaikesta huolimatta, jotenkin pinnalliselta tai tympeältä. Pidin siitä ja se oli minulle tärkeä tuossa vaiheessa, mutta en halunnut ryhtyä miksikään eksistentialistiksi. Se ei tyydyttänyt syvintä kaipaustani.

Agnostikkovaihe syveni. Ajattelin ettei mistään eikä varsinkaan ns. perimmäisistä kysymyksistä voi tietää mitään. Opettelin määrittelemään, kuvaamaan päättelyäni: jos ihminen kokee "jumalaa" niin "jumala" tulee hänelle todeksi kokemuksen kautta, kukaan ei voi siis tietää onko "jumalaa" kokemuksen ulkopuolella. Usko tekee ihmiselle hänen Jumalansa.

Ajatteluni oli tähän mennessä syntynyt jotenkin sisäsyntyisesti, ikään kuin luonnostaan. Ainakaan en osaa havaita merkittäviä ärsykkeitä "ateismini" tai "agnostisismini" syntymiselle. Seuraavaan vaiheeseen vaikuttivat luullakseni monet tekijät: kiinnostukseni hippityyliseen ja psykedeeliseen musiikkiin, tietynlaisten kirjojen lukeminen jne.

Tätä vaihetta voisi kuvata jonkinlaiseksi panteismiksi tai paremmin teosofiaksi: luonto ja syvimmiltään kaikkeus, ihminenkin, on osa jumalaa: syvimmältä olemukseltaan jumala itsessään.

Voi sentään kun aika rientää. Kohta pitää viedä koira aamulenkille ja sitten töihin. Työpaikalta lähden viikonlopuksi mökkeilemään, pääsee nauttimaan luonnosta, saunasta ja avannosta. Elämää... Jatkan sepustustani ehkä sitten myöhemmin, olisin halunnut viestiäsi kommentoida, mutta meni nyt tähän "narsistiseen" (?) omaelämäkertoiluun. Vietä mukava viikonloppu ja muista että olet tärkeä, maailmassa ei ole toista sellaista kuin sinä.!

Niin jos voisimme lähimmäisemme aina nähdä... Ne vaikeatkin.

Runooni on kaksi "jatko-osaa". Pukkaan kakkosen palstalle. Tsau !!

kuukauden_musavideot kirjoitti:

Niin... Ihminen katselee ja kuuntelee maailmaa tunnetilojensa läpi... Onko se, minkä hän sitten näkee, maailma? Filosofisesti sanottuna: se on maailma-hänelle.

Voiko ihminen nähdä maailman sellaisena kuin on maailma-itsessään?

Tässä mennäänkin sitten perimmäisten kysymysten äärelle... Jos ei ole Jumalaa (tai jotakin Jumalaksi sanottavaa) ei myöskään ole maailmaa itsessään, ainakaan ihminen ei voi sitä kokea. Ei ole myöskään moraalisia arvoja. Ei ole hyvää eikä pahaa, koska nämä ovat ihmisen kokemuksen luomia, päätettyjä arvoja.

Minä uskon, että Jumala on. Ja että maailma on sellainen, millaiseksi Jumala sen näkee, kokemuksistamme ja antamistamme merkityksistä riippumatta. Niinpä myös hyvä ja paha ovat ihmisestä riippumattomia todellisuuksia. Voidakseen nähdä maailman sellaisena kuin se todella on, ihminen tarvitsee Jumalan, joka on todellisuuden alku ja ylläpitäjä, kaiken alkulähde. Mutta tässä on se... sanoisinko ongelma... että Jumalaa (perimmäistä, tosiolevaa) kokiessaan ihminen, joka Häntä kokee, on kuitenkin se ihminen, joka kokee. :)

En minä, joka uskon, eikä kukaan muukaan, joka uskoo, ole itsessään se, johon uskoo. Minä en ole Jumala. Siksi en voi kokea Jumalaa sellaisena kuin Hän itsessään on. Koen ainoastaan sen mitä on Jumala-minulle. Ja jälleen olemme lähtökohdassa: subjektiivisessa kokemuksessa, jossa on ainoastaan ihminen, joka kokee?

Ei aivan. Jumalaa kokevanakin olen tosin sidottu minuun, joka koen - henkilöhistoriaani, tunne-elämääni, subjektiiviseen vakaumuksellisuuteeni - , mutta jos Hän, jota koen, todella on Jumala, eikö Hän kykenee ilmaisemaan itseään (ja totuutta maailmasta, siitä mikä maailmassa ja sen arvoissa oikeasti on hyvää eli Hänen mielensä mukaista) niin, että erotan Hänen puheensa (perimmäisestä, tosiolevasta kumpuavat vaikutteet) omista tunteistani, mielikuvituksestani, jopa oman uskonnollisen vakaumukseni äänestä? Että erotan Pyhän Hengen äänen luontaisesta intuitiostani? Jne.

(Raamatun sanoin: Jumalan Sana on terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka, se erottaa toisistaan sielun ja hengen).

Että voin kokea: näin minä olisin kokemukseni ja tunteideni valossa päätellyt ja sanonut, mutta nyt koen sisimmässäni, että Henki vastoin tunnettani puhuukin jotain muuta, osoittaa toiseen suuntaan. :)

Tässä liikutaan hyvin vaarallisilla vesillä... Miksi ja kuinka?
Koska se, minkä ihminen kokee ja ajattelee tunteistaan ja kokemuksistaan riippumattomaksi (!) Jumalaksi (!) ei välttämättä olekaan sitä. Ihminen voi mennä kokemansa "Jumalan" taakse piiloon - hän pakenee muita ihmisiä ja elämän realiteetteja Jumalan selän taa (mikä kielikuva). Sielullisesta piilopaikastaan käsin hän sitten sanelee kuinka asiat ovat, miten ihmisten pitäisi käyttäytyä ja toimia, koska "Jumala on sitä mieltä". Ja kuka voi sanoa Jumalaa vastaan?

Jos Jumala (tosioleva, universaali rakkaus, kaikkeuden pyhin virtaus) sanoo, että Jeesus on sovittanut maailman synnit ja on ainoa tie Jumalan yhteyteen, ja että on olemassa myös kadotus, helvetti, sitten on niin. Jos Jumala (tosioleva, universaali rakkaus, kaikkeuden pyhin virtaus) sanoo, ettei ihminen tarvitse sovittajaa vaan löytää itse oman tiensä, ja ettei uskonnolla tai nimikkeillä ole väliä, sillä totuus löytyy jokaisen uskonnon takaa niiden perimmäisenä ideana kunhan ihminen oivaltaa oman jumalallisen itseytensä ja sulautuu kaikkeuden kosmiseen harmoniaan, ja että helvetti on vain uskonnolla pelottelevien raukkojen keksintöä, todellisuudessa kaikki lopulta pääsevät valoon. Sitten on niin.

Kumpaakin ajattelumallia esitetään Jumalan nimissä. Siinä on ilmeinen ristiriita. Kaikki Jumalaksi tekeytyvä ei siis ole sitä, mitä sanotaan: Jumalaa eli tosiolevaa, universaalia rakkautta, kaikkeuden pyhintä virtausta.

Jos Jumala on, Hän on sellainen kuin on. Kokemuksistamme tai kokemustemme puutteellisuudesta riippumatta ja huolimatta. Jos taivas ja helvetti ovat, nekin ovat mielipiteistämme riippumatta, eikä asia muutu miksikään, vaikka kaikki maailman ihmiset kiistäisivät niiden olemassaolon. Samoin, jos taivasta ja helvettiä ei ole, niin niitä ei ole, vaikka kaikki maailman ihmiset väittäisivät muuta. Mikään ei voi tehdä olevaa olemattomaksi eikä olematonta olevaksi. :)

Hyvää huomenta

Mukaansa vievää ääneen ajattelua. Komppaan aika montaa ajatustasi. Pari asiaa nousee päällimmäiseksi; epäröinti, valinnanvapaus ja jokaiselle kuuluva omatotuus. Kaikkein mielenkiintoisempana pidän sitä miten käsittelet ihmistä ja Jumalaa. Olen tässä vaiheessa elämää tullut sellaiseen päätelmään, ettei ihminen tässä maailmassa koskaan pysty vajavaisuuksineen ja tietämättömyyttään pääsemään lähellekään sitä kokonaisuutta, jossa koko totuus asuu.

Me teemme jatkuvalla syötöllä elämässämme päätöksiä, tekoja ja ajatuksia, jotka ovat kaukana rakkaudesta ja siitä mikä pitäisi olla jokaisen ihmisen ja ihmisarvon mitta ja päämäärä. Lohdullista tässä on kuitenkin se, että me voimme aina pyytää virheitämme anteeksi ja yrittää siten korjata tehtyä. Tämähän ei ole ikään automaatti eikä syy toimia väärin, mutta mieluummin anteeksianto kuin unohdus.

Anteeksi pyytämisen ja joskus jopa sen ääneen kuulemisen vastakaikuna tuntuu paljon helpommalta. Minusta se on yksi kantavista pääteemoista, jos haluaa eheytyä ja olla lähempänä rakkautta ja jumalaa.

kuukauden_musavideot kirjoitti:

Viisitoista vuotiaana tein ensimmäinen sanoituksen. Parhaan ystäväni (joka vuosia myöhemmin kuoli yliannostukseen) bändi esitti sen keikalla. Tyyliltään tämä on heviprogea.

Sinä sanoit, että kaikki muuttuis hyväksi,
sinä sanoit, että kaikki muuttuis hyväksi,
mutta muuttuiko mikään?
Sitä samaa viivaa alusta loppuun,
sitä samaa viivaa lopusta alkuun,
puhdas ja viaton, niin - mutta muuttuiko mikään?

Sinä sanoit, että kaikki muuttuis hyväksi,
sinä sanoit, että kaikki muuttuis hyväksi,
mutta muuttuiko mikään?
Te jotka elämäänne kiellätte, uudesti miettikää
mitä on maailma, miten sen miellätte,
käskyt ja säännöt: "tappakaa!" eikä aikaa juosta muurin taa.

Etiikka, kuin katkerista katkerin etikka -
moraali, sen jokainen itse itselleen määritelköön.

Joulupukki, joulupukki, munat poikki, pussit puhki -
joulupukki, joulupukki, ontuvat puhees oli vikatikki!

Jos tuota vaihetta voi sanoa ateismiksi, joka ehkä on parhaiten kuvaava määritelmä uskonnolliselle vakaumukselleni varhaisteininä, niin sitä seuraava vaihe oli agnostisismi. En määritellyt itseäni agnostikoksi, mutta kun asiaa jälkeenpäin tarkastelee, se on kuvaava termi.

Jotenkin vain tuntui että kaikki elävät valheessa. Ihmisillä on totuuksia vain siksi etteivät joutuisi kokemaan maailman ja oman olemisensa mielettömyyttä. Kaikki totuudet on tyhjänpäiväisiä, jollain tavalla kaikki on pielessä. Jokainen selitys on tehty selitys, sanat eivät kosketa todellisuutta jota niillä kuvataan...

Niinpä aloin tahallani puhua epäjohdonmukaisesti, koska johdonmukainen puhe olisi ollut vielä mielettömämpää... Oli siis järkevää toimia järjettömästi. Mutta jos toimin järjettömästi, koska se on ainoa pätevä toimintatapa, ja puhun epäjohdonmukaisesti, koska se on ainoa johdonmukainen tapa käyttää sanoja, enkö juuri silloin toimi itseäni vastaan: pyrin toimimaan tavalla, jonka kiellän eli järkevästi, johdonmukaisesti.

Äiti alkoi jo epäillä ettei kaikki ole niin sanotusti kohdallaan...

Silloin luin naistenlehdestä filosofi Esa Saarisen haastattelun, kun häntä haastateltiin uuden kirjansa "Sartre - pelon, inhon ja valinnan filosofia" johdosta. Saarisen lauseet hänen esitellessään Sartren ajattelua olivat hyvin paljon samoja mitä olin äidille sanonut kun yritin jotenkin kuvata toimintani perusteita. Näytin haastattelua äidille: "Kato mutsi en mä oo hullu, tätä sanotaan eksistentialismiksi, se on filosofiaa."

Kirja ilmestyi 1983 eli olin viisitoista vuotias. Äiti tilasi kirjan minulle. Diggasin sitä, se oli mielestäni hyvää juttua, mutta en jaksanut lukea sitä loppuun asti koska sekin tuntui, kaikesta huolimatta, jotenkin pinnalliselta tai tympeältä. Pidin siitä ja se oli minulle tärkeä tuossa vaiheessa, mutta en halunnut ryhtyä miksikään eksistentialistiksi. Se ei tyydyttänyt syvintä kaipaustani.

Agnostikkovaihe syveni. Ajattelin ettei mistään eikä varsinkaan ns. perimmäisistä kysymyksistä voi tietää mitään. Opettelin määrittelemään, kuvaamaan päättelyäni: jos ihminen kokee "jumalaa" niin "jumala" tulee hänelle todeksi kokemuksen kautta, kukaan ei voi siis tietää onko "jumalaa" kokemuksen ulkopuolella. Usko tekee ihmiselle hänen Jumalansa.

Ajatteluni oli tähän mennessä syntynyt jotenkin sisäsyntyisesti, ikään kuin luonnostaan. Ainakaan en osaa havaita merkittäviä ärsykkeitä "ateismini" tai "agnostisismini" syntymiselle. Seuraavaan vaiheeseen vaikuttivat luullakseni monet tekijät: kiinnostukseni hippityyliseen ja psykedeeliseen musiikkiin, tietynlaisten kirjojen lukeminen jne.

Tätä vaihetta voisi kuvata jonkinlaiseksi panteismiksi tai paremmin teosofiaksi: luonto ja syvimmiltään kaikkeus, ihminenkin, on osa jumalaa: syvimmältä olemukseltaan jumala itsessään.

Voi sentään kun aika rientää. Kohta pitää viedä koira aamulenkille ja sitten töihin. Työpaikalta lähden viikonlopuksi mökkeilemään, pääsee nauttimaan luonnosta, saunasta ja avannosta. Elämää... Jatkan sepustustani ehkä sitten myöhemmin, olisin halunnut viestiäsi kommentoida, mutta meni nyt tähän "narsistiseen" (?) omaelämäkertoiluun. Vietä mukava viikonloppu ja muista että olet tärkeä, maailmassa ei ole toista sellaista kuin sinä.!

Niin jos voisimme lähimmäisemme aina nähdä... Ne vaikeatkin.

Runooni on kaksi "jatko-osaa". Pukkaan kakkosen palstalle. Tsau !!

Hienot biisi-sanat! Loistavat, taisit olla suht varhaiskypsä 15v? Ja pahoittelut kamun kuolemasta, se on varmasti ravistanut maailmaasi.

Löydän paljon yhtäläisyyksiä omasta elämästä, esim. kävin rippikoulun vasta kun piti mennä naimisiin, mutta en mennyt koskaan antamaan uskonnontunnustusta kirkkoon, koska minusta se olisi ollut valehtelemista ja näin ollen myös toisten uskon halveksimista. Ymmärrän siis mitä ajattelit silloin joskus rippikoulusta. Omat muksut kävivät rippileirillä, heillä ei ollut vaihtoehtoa. Olen sitä mieltä että voivat kääntyä pois uskosta vasta kun se on heillä ollut. Tosin toivon että niin ei käy, koska se tarkoittaisi että joutuvat elämässä suuren pettymyksen eteen, jolloin mitään tai kukaan ei ole auttanut.

Tuon pimeän ja tuomitsevat puolen kristinuskosta olen myös kokenut. Meillä on aina ollut 5 sukupolvea elossa yhtä aikaa, ja isoäidin äiti jaksoi manailla jumalan kyyneleitä ja mustia merkkejä Isoon kirjaan milloin mistäkin. Saattoi olla siitä että voiteli leivän väärältä puolelta, tai jos leipä putosi voideltu puoli alaspäin :)) Se oli sitä aikaa kun ihmisiä hallittiin pelolla ja uskomuksilla, ja olen kiitollinen siitä että olen saanut kokea jonkun osan siitä ajasta hänen kauttaan. Koska uskon vahvasti myös siihen, että me kannamme nykypäivään mukanamme myös edellisten sukupolvien järkytykset ja niiden seuraamukset. Johon muuten minun mielestä kuuluu myös se, että itseään ei muka saisi kehua, itsestään ei saisi pitää, nuo ovat joskus olleet syntiä. Mutta tosiasia on, että jos et itse pidä itsestäsi, miten voi olettaa että joku toinen sen tekee. Tämä taas liippasee lähelle sun runoa Aamujen valossa III, jonka aiheesta ja sisällöstä pidin paljon.

Saan sen kuvan että olet perusteellinen ihminen etkä päästä itseäsi helpolla. Kun taustana on se, se antaa lisää syvyyttä sun runoihin. Niissä näkee saman jäljen. Pidät sen asian mistä kirjoitat ikään kuin katossa roikkumassa, ja tarkastelet sitä monelta kantilta.

Ja vaikka kuinka pohdiskelee, elämä on tässä ja nyt, saunoineen ja mökkeineen :) Hyvää viikonloppua myös sinulle!

Mistä alkaa kohtuus kirjoitti:

Hyvää huomenta

Mukaansa vievää ääneen ajattelua. Komppaan aika montaa ajatustasi. Pari asiaa nousee päällimmäiseksi; epäröinti, valinnanvapaus ja jokaiselle kuuluva omatotuus. Kaikkein mielenkiintoisempana pidän sitä miten käsittelet ihmistä ja Jumalaa. Olen tässä vaiheessa elämää tullut sellaiseen päätelmään, ettei ihminen tässä maailmassa koskaan pysty vajavaisuuksineen ja tietämättömyyttään pääsemään lähellekään sitä kokonaisuutta, jossa koko totuus asuu.

Me teemme jatkuvalla syötöllä elämässämme päätöksiä, tekoja ja ajatuksia, jotka ovat kaukana rakkaudesta ja siitä mikä pitäisi olla jokaisen ihmisen ja ihmisarvon mitta ja päämäärä. Lohdullista tässä on kuitenkin se, että me voimme aina pyytää virheitämme anteeksi ja yrittää siten korjata tehtyä. Tämähän ei ole ikään automaatti eikä syy toimia väärin, mutta mieluummin anteeksianto kuin unohdus.

Anteeksi pyytämisen ja joskus jopa sen ääneen kuulemisen vastakaikuna tuntuu paljon helpommalta. Minusta se on yksi kantavista pääteemoista, jos haluaa eheytyä ja olla lähempänä rakkautta ja jumalaa.

Tuossa valossa alan tietty viemään anteeksiantoa ja puhtaan omatunnon omaan jumalattomaan (heh) elämään.

Olen niin samaa mieltä että anteeksianto ja -pyyntö on tärkeät. Jos pyytää Jumalalta anteeksi, riittääkö se? Kysyn siksi kun en tiedä miten se uskovaisella toimii. Mulla on tarve antaa itselleni anteeksi, ja varsinkin pyytää se. Olen huomannut että jos on asioita joista en halua kertoa mitään kenellekään, se asia on anteeksipyyntöä vailla. Jemmaan sitä asiaa, koska pelkään kohtaavani ihmisissä omat syytökset, enkä ole valmis niihin. Jolloin ei myöskään saa mielenrauhaa. Eli päästään siihen samaan kuin sun loppulauseeseen - yksi kantava voima jos haluaa eheytyä.

old_profile_93225 kirjoitti:

Tuossa valossa alan tietty viemään anteeksiantoa ja puhtaan omatunnon omaan jumalattomaan (heh) elämään.

Olen niin samaa mieltä että anteeksianto ja -pyyntö on tärkeät. Jos pyytää Jumalalta anteeksi, riittääkö se? Kysyn siksi kun en tiedä miten se uskovaisella toimii. Mulla on tarve antaa itselleni anteeksi, ja varsinkin pyytää se. Olen huomannut että jos on asioita joista en halua kertoa mitään kenellekään, se asia on anteeksipyyntöä vailla. Jemmaan sitä asiaa, koska pelkään kohtaavani ihmisissä omat syytökset, enkä ole valmis niihin. Jolloin ei myöskään saa mielenrauhaa. Eli päästään siihen samaan kuin sun loppulauseeseen - yksi kantava voima jos haluaa eheytyä.

Hello kitty

Niin tota, en ihan täyin ymmärtänyt pointtiasi, kun puhut salaisuuksista, peloista ja anteeksiannosta samassa yhteydessä. Minusta se on jokaisen oma asia mitä kertoo omasta sisimmästään ja asioistaan, jokaisella on omanlaisensa raja, jota ei halua ylittää. Kertominen ja toisen kanssa ääneen puhuminen auttaa aina, jos on riittävän luotettava puhekumppani. Luottamus on kaiken A&O tällaisissa asioissa, jos ei halua kohdata selän takana repostelevia negatiivisia ivan lausahduksia ja osin naurun kohteeksi joutumista.

Tietyt asiat kuuluvat kaikille (jopa kovin negatiivisetkin, jos muita kerran koskettavat) ja niitä vastaan on kehitettävä itsellensä lapsuudesta asti hyvä omatunto kertoa kuten asiat ovat. Ihmisen on ymmärrettävä, että jokaiselle voi sattua ikäviä asioita ja niissä ei syyttely auta. Ne tapahtuvat ja syyllisen etsimisen sijaan on yritettävä ratkaista ja auttaa eikä tuomita. Helpointa on etsiä syyllinen, jokaiseen asiaan, mutta todellinen ihminen on se, joka rakastaa juuri tuolla hetkellä ja yrittää edes kantaa osan taakasta. Tekoa ei saa koskaan tekemättömäksi, mutta miten siihen suhtautuu on avain asemassa.

Minä en osaa määritellä kuka on ns. uskovainen ja mitä se pitää sisällään, mutta minä pyydän aina anteeksi tai toivon saavani anteeksi siltä jota olen rikkonut tai joka on minua vastaan käyttäytynyt väärin. Minusta anteeksianto perustuu sydämestä tulevaan ja myös niin esitettyyn, että toiselle jää kuva sen tarkoittavan vilpittömästi jotain. Jos se on pelkkä käsky tai pakko, ei sillä ole käytännössä mitään merkitystä, se ei kosketa eikä helpota kenenkään eloa. Jos sydämestään toista ja itseään eheyttää, sen tekee myös jumalalle ilman erillistä tapahtumaa. Näin minä sitä näin pikaisesti kuvailisin.

Minusta kenenkään ei pidä pyytää anteeksi ujoutta tai pelkäämisiään, verbaalisuuttaan jne. Siis tällaisia ominaisuuksia, jota syntymässä olemme saaneet ja joita jokainen voi omalta osaltaan yrittää parantaa totta kai koko elämänsä, mutta näillä asioilla ei ole mitään todellista hyväksynnän tasoa vaan jokaisen on osattava olla sinut itsensä kanssa.

Mistä alkaa kohtuus kirjoitti:

Hello kitty

Niin tota, en ihan täyin ymmärtänyt pointtiasi, kun puhut salaisuuksista, peloista ja anteeksiannosta samassa yhteydessä. Minusta se on jokaisen oma asia mitä kertoo omasta sisimmästään ja asioistaan, jokaisella on omanlaisensa raja, jota ei halua ylittää. Kertominen ja toisen kanssa ääneen puhuminen auttaa aina, jos on riittävän luotettava puhekumppani. Luottamus on kaiken A&O tällaisissa asioissa, jos ei halua kohdata selän takana repostelevia negatiivisia ivan lausahduksia ja osin naurun kohteeksi joutumista.

Tietyt asiat kuuluvat kaikille (jopa kovin negatiivisetkin, jos muita kerran koskettavat) ja niitä vastaan on kehitettävä itsellensä lapsuudesta asti hyvä omatunto kertoa kuten asiat ovat. Ihmisen on ymmärrettävä, että jokaiselle voi sattua ikäviä asioita ja niissä ei syyttely auta. Ne tapahtuvat ja syyllisen etsimisen sijaan on yritettävä ratkaista ja auttaa eikä tuomita. Helpointa on etsiä syyllinen, jokaiseen asiaan, mutta todellinen ihminen on se, joka rakastaa juuri tuolla hetkellä ja yrittää edes kantaa osan taakasta. Tekoa ei saa koskaan tekemättömäksi, mutta miten siihen suhtautuu on avain asemassa.

Minä en osaa määritellä kuka on ns. uskovainen ja mitä se pitää sisällään, mutta minä pyydän aina anteeksi tai toivon saavani anteeksi siltä jota olen rikkonut tai joka on minua vastaan käyttäytynyt väärin. Minusta anteeksianto perustuu sydämestä tulevaan ja myös niin esitettyyn, että toiselle jää kuva sen tarkoittavan vilpittömästi jotain. Jos se on pelkkä käsky tai pakko, ei sillä ole käytännössä mitään merkitystä, se ei kosketa eikä helpota kenenkään eloa. Jos sydämestään toista ja itseään eheyttää, sen tekee myös jumalalle ilman erillistä tapahtumaa. Näin minä sitä näin pikaisesti kuvailisin.

Minusta kenenkään ei pidä pyytää anteeksi ujoutta tai pelkäämisiään, verbaalisuuttaan jne. Siis tällaisia ominaisuuksia, jota syntymässä olemme saaneet ja joita jokainen voi omalta osaltaan yrittää parantaa totta kai koko elämänsä, mutta näillä asioilla ei ole mitään todellista hyväksynnän tasoa vaan jokaisen on osattava olla sinut itsensä kanssa.

Hello Daddy :)

Puhun tietysti vain omista kokemuksista, ja omista ongelmistani. Saattaa hyvinkin olla, että ihminen joka on kohdannut täysin toisenlaisia vastoinkäymisiä, ei saa hyvitystä tai liennytystä samoista asioista kuin minä.

Koen itse että ne asiat, joita on tarve salata, niihin liittyy häpeä jollain tasolla. Häpeä saattaa olla tiedostettu tai tiedostamaton. Voi olla häpeä siitä mitä itse on tehnyt, tai myös mitä on antanut tapahtuvan itselleen. Ja se, kenelle kertoo mitäkin, kai riippuu siitä millainen persoona on. Toiset ovat avoimempia kuin toiset. Asian voi kertoa itselleenkin, eli kirjoittaa, voi puhua jollekin luottohenkilölle, tai täysin ventovieraalle ihmiselle joka ei tunne sua. Tai voi kailottaa torilla. Katolisen kirkon kaunein toiminto on tuo ripitys, minusta sitä pitäisi harrastaa jossain muodossa.

Mietin että miten naisten ja miesten kasvatus liittyy tähän myös. Poikia opetetaan kiristämään hammasta ja kestämään kuin "mies", tytöille sallitaan enemmän itkut ja vuodatukset. Noh, mä vähän eksyin sivupolulle.

Vasta kun asiat lausutaan, kirjoitetaan, vasta silloin saa itse täysin kiinni siihen mitä on tapahtunut. Ja itse olen kokenut, että vasta kun saa ulkopuolisen reaktion siihen tapahtumaan, vasta silloin ymmärtää itse mitä itselleen on tapahtunut. Koska ihminen yrittää aina vähätellä kaikki, ehkä siksi että kestäisi ne paremmin? Joskus kuitenkin pelkää ihmisten reaktiota, pelkää että tuomitsevat ja riepottelevat, ja silloin koen itse että pelkää sitä mitä on kohdannut jo itsessään. Tai, sitten voi pelätä että ihmiset tekee siitä liian suuren numeron, ja alkavat säälimään. Jolloin joudut uhrin asemaan. Kuka nyt uhria haluaa olla, säälittävä. En minä ainakaan. Näitä pelkää siksi, että tiedostaa että näitä mausteita on. Ja kun kohtaa niitä itsessään ja antaa itselleen anteeksi, sen jälkeen alkaa eheytyminen. Ja vapautuminen. Olet vahva ja valmis kohtaamaan maailmaa, jopa selän takana puhumista, se on heidän ongelmansa ei mun.

Ehkä se anteeksi pyytämisen tarve on myös luonnekysymys. Tai jopa kasvatuskysymys. Mulla on itelläni usein pakottava tarve pyytää anteeksi jos näen että olen tehnyt jotain väärin. Jos en tee sitä, se vaivaa takaraivossa ja unissa ja vaikka missä, jos taas pyydän, homma on hoidettu ja voin unohtaa sen. Ihan sama sitten antaako toinen edes anteeksi, olen omani tehnyt. Jos toinen ei osaa antaa anteeksi, hän vastatkoon siitä itselleen ja omalle omatunnolle. Kivaa tietysti olisi jos en ottaisi niin vakavasti pikkujuttuja, mutta toisaalta se on mun erittäin rakkaan elämäntapakatsomuksen pelkkä kääntöpuoli että arvostan en pienet asiat elämässä. Se on se joka tekee minusta onnellisen ihmisen, ja jos sen huonosta puolesta pääsen eroon pelkästään anteeksipyynnöllä, niin so be it :)

old_profile_93225 kirjoitti:

Hello Daddy :)

Puhun tietysti vain omista kokemuksista, ja omista ongelmistani. Saattaa hyvinkin olla, että ihminen joka on kohdannut täysin toisenlaisia vastoinkäymisiä, ei saa hyvitystä tai liennytystä samoista asioista kuin minä.

Koen itse että ne asiat, joita on tarve salata, niihin liittyy häpeä jollain tasolla. Häpeä saattaa olla tiedostettu tai tiedostamaton. Voi olla häpeä siitä mitä itse on tehnyt, tai myös mitä on antanut tapahtuvan itselleen. Ja se, kenelle kertoo mitäkin, kai riippuu siitä millainen persoona on. Toiset ovat avoimempia kuin toiset. Asian voi kertoa itselleenkin, eli kirjoittaa, voi puhua jollekin luottohenkilölle, tai täysin ventovieraalle ihmiselle joka ei tunne sua. Tai voi kailottaa torilla. Katolisen kirkon kaunein toiminto on tuo ripitys, minusta sitä pitäisi harrastaa jossain muodossa.

Mietin että miten naisten ja miesten kasvatus liittyy tähän myös. Poikia opetetaan kiristämään hammasta ja kestämään kuin "mies", tytöille sallitaan enemmän itkut ja vuodatukset. Noh, mä vähän eksyin sivupolulle.

Vasta kun asiat lausutaan, kirjoitetaan, vasta silloin saa itse täysin kiinni siihen mitä on tapahtunut. Ja itse olen kokenut, että vasta kun saa ulkopuolisen reaktion siihen tapahtumaan, vasta silloin ymmärtää itse mitä itselleen on tapahtunut. Koska ihminen yrittää aina vähätellä kaikki, ehkä siksi että kestäisi ne paremmin? Joskus kuitenkin pelkää ihmisten reaktiota, pelkää että tuomitsevat ja riepottelevat, ja silloin koen itse että pelkää sitä mitä on kohdannut jo itsessään. Tai, sitten voi pelätä että ihmiset tekee siitä liian suuren numeron, ja alkavat säälimään. Jolloin joudut uhrin asemaan. Kuka nyt uhria haluaa olla, säälittävä. En minä ainakaan. Näitä pelkää siksi, että tiedostaa että näitä mausteita on. Ja kun kohtaa niitä itsessään ja antaa itselleen anteeksi, sen jälkeen alkaa eheytyminen. Ja vapautuminen. Olet vahva ja valmis kohtaamaan maailmaa, jopa selän takana puhumista, se on heidän ongelmansa ei mun.

Ehkä se anteeksi pyytämisen tarve on myös luonnekysymys. Tai jopa kasvatuskysymys. Mulla on itelläni usein pakottava tarve pyytää anteeksi jos näen että olen tehnyt jotain väärin. Jos en tee sitä, se vaivaa takaraivossa ja unissa ja vaikka missä, jos taas pyydän, homma on hoidettu ja voin unohtaa sen. Ihan sama sitten antaako toinen edes anteeksi, olen omani tehnyt. Jos toinen ei osaa antaa anteeksi, hän vastatkoon siitä itselleen ja omalle omatunnolle. Kivaa tietysti olisi jos en ottaisi niin vakavasti pikkujuttuja, mutta toisaalta se on mun erittäin rakkaan elämäntapakatsomuksen pelkkä kääntöpuoli että arvostan en pienet asiat elämässä. Se on se joka tekee minusta onnellisen ihmisen, ja jos sen huonosta puolesta pääsen eroon pelkästään anteeksipyynnöllä, niin so be it :)

Juu, puhdistautuminen auttaa aina oli sitten kyse ruumiista tai hengestä.

Sekin lienee totta, että ei ihmistä voi auttaa, jos hän ei ole rehellinen ja kerro asiaa niin kuin se todellisuudessa on (olkoon se nyt miten häpeällistä tahansa). Kysymys onkin siitä kenelle asia kerrotaan. Papit ja lääkärit ovat siinä mielessä hedelmällistä juttuseuraa, koska heitä sitoo vaitiolovelvollisuus, mutta ympäristö on kovin steriili. Kukapa meistä lähtee tunnustamaan tekojaan ventovieraille ilman todellista pakottavaa syytä ja silloin todennäköisesti sattuu jo jonnekin muuallekin kuin sieluun.

Se ei ole mikään klisee, jos runossa sanotaan, että ihminen tarvitsee ihmistä. Jos ihmisellä on ystävä, puoliso tai millä nimikkeellä tahansa oleva toinen ihminen, joka on korvat, myötätunto ja tarvittaessa vaikka moraali tai varaventtiili niin ihminen saa mahdollisuuden puhdistautua ja ottaa taas helpommin uutta törkyä niskaansa. Yksinkin voi tiettyyn pisteeseen vaikka kirjoittamalla saada koottua itsensä, mutta minä uskon aina vuoropuhelun ja kaikkinaisen vuorovaikutuksen olevan parempi tie. Mikään ei korjaannu tuputtamalla eikä pakolla vaan molemminpuolisella yhteisymmärryksellä.

Sitten pitää muistaa, että me ihmiset olemme tosiaan niin erilaisia ja ei näitä voi verrata, mutta avautumisessa vieraille ja ihmisen itsetunnolla on myös korrelaationsa. Itsetuntoinen kestää lähes mitä vaan ja huonolla itsetunnolla varustettu saattaa luhistua jokaisesta kerrotusta salaisuudesta, joten näissä kannattaa olla tarkkana mitä suustaan päästää. Kenenkään ei kannata uhmassaan lähteä kerjäämään verta nenästään, koska ihminen ihmiselle voi olla myös peto. Se mikä sopii toiselle, ei varmasti sovi kaikille.

Riippuu... Joo. Näinhän se on että kokemuksemme meitä muovaavat. Minä en tykkää sipulimakkarasta, koska sitä syötettiin minulle väkipakolla hoitopaikassa, taisin olla about viis vee. Poikani ei edelleenkään voi sietää aprikoosin makua kun vuosia sitten eksyimme Turkin vuoristoon ja säilyimme hengissä vain aprikoosien ansiosta muuten oltais menehdytty nestehukkaan. Kassillinen aprikooseja yhden päivän aikana oli sellainen rokotus kyseistä hedelmää vastaan että ei paremmasta väliksi... Uusien vaiheiden kautta kokemuksemme kuitenkin muokkaantuu, muotoutuu... Kiitos.!

Kiitos sanoistasi, Alma, nyt pitänee lähteä hiipparoimaan työpaikalle päin. Työnantajalle tuskin menee läpi että sorry, myöhästyin mutta mulla on pätevä syy. No mikä syy? Kun toi rakkausrunopalsta on niin mielenkiintoinen. :)

Onhan tämä. Mutta töitäkin pitää tehdä.
Palailemisiin.!