Kansallinen vitsauksemme - kateellisuus.
Tunne on kaikille tuttu. Jokainen on kokenut sen jossain elämänsä vaiheessa – toiset jopa jääneet siihen tunteeseen kiinni. Se on kuin loinen joka kasvaa itse itsestään.
Anna kateudelle valta ja se hallitsee sinua kuin tyranni ikään. Se kieltää sinulta kyvyn nähdä ketään sinua kauniimpana, etevämpänä tai menestyneempänä. Se vaatii sinua vähättelemään, pilkkaamaan ja puhumaan pahaa kadehtimistasi kohteista. Ennen pitkään huomaamattasi se tekee saman sinulle itsellesi. Sen saadessa sinut mitätöimään toisen hyviä puolia siinä samalla se saa sinut kieltämään oman arvosi kaikelta kauniilta.
Nurinkurista kateudessa on se että se alkaa ihailusta. Mielemme rekisteröi toisessa/toisella jotain sellaista jota kaipaamme, janoamme tai himoamme – mutta jota harvoin oikeasti tarvitsemme.
Jollain tietoisuuden tasollamme tajuamme ettemme saa haluamamme ja näemme sen toisella emmekä voi hyväksyä jäädessämme ilman - on ainekset kateellisuuteen valmiit.
Pyrimme kaikin olevissa olevin keinoin selviytymään kateuden aiheuttamasta ahdistuksesta ja hetkellisestä tasapainottomuuden tilasta - ei aina niin rakentavin keinoin.
Toiset koettavat tukahduttaa epämiellyttävän kateuden tunteensa jolloin se hakee muita väyliä purkautuakseen. Toiset jäävät pitkäaikaisesti kateellisuuden orjuuttamaksi.
Pieni osa oivaltaa samaistumisen mahdollisuuden joka on keinoista se positiivisin ja eteenpäin vievin.
Mikä tekee kateudesta niin vaikea tunteen?
Ehkä se että lähdemme itseämme vertailemaan muihin joko persoonamme tai saavutuksiamme mikä tuo tulleessaan tietoisuuteemme oman rajallisuutemme tai keskeneräisyytemme. On vähintäänkin sietämätön tunne joutua täysin valmistamattomana katsomaan alastonta itseään. Joillekin itsensä näkeminen on niin karmaiseva kokemus että heidän on harhautettava mielensä ja hyökättävä sitä kohden joka on välillisesti tilanteen aiheuttaja : kateuden kohde!
Miten sitten välttyä kateudelta?
Voiko siltä välttyä? Jos kateus on perustunteitamme tuskin voimme siltä välttyä.
Voimme tietysti työntää kaikki kateelliseksi tulkittavat ajatuksemme piiloon ja toivoa ettei ne hae muita väyliä toteutua.
Tai voimme vältellä vertailua. Miksi siis vertailla? Emmekö voisi enempi keskittyä arvostamaan sitä meillä on ja mitä olemme saavuttaneet , oli se sitten miten vähäistä tahansa ulkopuolisten mielestä? Sillä oikeasti tärkeintä meidän elämässä eteenpäin menemiseen on meidän omalla asenteella itseemme. Kun ihminen aidosti arvostaa itseään ei muiden sanomiset ole enää niin haudan vakavasti otettavia. Siispä jatketaan toisten saavutusten ihailua ilman vertailuja ja otetaan se riski että se kansallinen vitsaus nimeltä kateus vähentyisi.
Nyt tietysti joku kysyy ettenkö itse ole lainkaan kateellinen. Voin lohduttaa että olen:)
Mieleen painuvin kateuden tunteeni oli kun ensi kerran näin teevessä Dalai Laman.
Minun silmiini pistävää oli se rauha mikä hänestä hehkui ja muistan ajatelleeni sen tunteen haluavani itselleni ja tajutessani etten sitä mahdollisesti saavuta – tunsin kirpeää kateellisuutta.
Nyt kun ajattelen häntä tunnen vain ihailua – vai olenkohan kenties samaistunut häneen ja siten kohdentanut kateellisuuden tunteeni ?!
¤sofi¤
Tunne on kaikille tuttu. Jokainen on kokenut sen jossain elämänsä vaiheessa – toiset jopa jääneet siihen tunteeseen kiinni. Se on kuin loinen joka kasvaa itse itsestään.
Anna kateudelle valta ja se hallitsee sinua kuin tyranni ikään. Se kieltää sinulta kyvyn nähdä ketään sinua kauniimpana, etevämpänä tai menestyneempänä. Se vaatii sinua vähättelemään, pilkkaamaan ja puhumaan pahaa kadehtimistasi kohteista. Ennen pitkään huomaamattasi se tekee saman sinulle itsellesi. Sen saadessa sinut mitätöimään toisen hyviä puolia siinä samalla se saa sinut kieltämään oman arvosi kaikelta kauniilta.
Nurinkurista kateudessa on se että se alkaa ihailusta. Mielemme rekisteröi toisessa/toisella jotain sellaista jota kaipaamme, janoamme tai himoamme – mutta jota harvoin oikeasti tarvitsemme.
Jollain tietoisuuden tasollamme tajuamme ettemme saa haluamamme ja näemme sen toisella emmekä voi hyväksyä jäädessämme ilman - on ainekset kateellisuuteen valmiit.
Pyrimme kaikin olevissa olevin keinoin selviytymään kateuden aiheuttamasta ahdistuksesta ja hetkellisestä tasapainottomuuden tilasta - ei aina niin rakentavin keinoin.
Toiset koettavat tukahduttaa epämiellyttävän kateuden tunteensa jolloin se hakee muita väyliä purkautuakseen. Toiset jäävät pitkäaikaisesti kateellisuuden orjuuttamaksi.
Pieni osa oivaltaa samaistumisen mahdollisuuden joka on keinoista se positiivisin ja eteenpäin vievin.
Mikä tekee kateudesta niin vaikea tunteen?
Ehkä se että lähdemme itseämme vertailemaan muihin joko persoonamme tai saavutuksiamme mikä tuo tulleessaan tietoisuuteemme oman rajallisuutemme tai keskeneräisyytemme. On vähintäänkin sietämätön tunne joutua täysin valmistamattomana katsomaan alastonta itseään. Joillekin itsensä näkeminen on niin karmaiseva kokemus että heidän on harhautettava mielensä ja hyökättävä sitä kohden joka on välillisesti tilanteen aiheuttaja : kateuden kohde!
Miten sitten välttyä kateudelta?
Voiko siltä välttyä? Jos kateus on perustunteitamme tuskin voimme siltä välttyä.
Voimme tietysti työntää kaikki kateelliseksi tulkittavat ajatuksemme piiloon ja toivoa ettei ne hae muita väyliä toteutua.
Tai voimme vältellä vertailua. Miksi siis vertailla? Emmekö voisi enempi keskittyä arvostamaan sitä meillä on ja mitä olemme saavuttaneet , oli se sitten miten vähäistä tahansa ulkopuolisten mielestä? Sillä oikeasti tärkeintä meidän elämässä eteenpäin menemiseen on meidän omalla asenteella itseemme. Kun ihminen aidosti arvostaa itseään ei muiden sanomiset ole enää niin haudan vakavasti otettavia. Siispä jatketaan toisten saavutusten ihailua ilman vertailuja ja otetaan se riski että se kansallinen vitsaus nimeltä kateus vähentyisi.
Nyt tietysti joku kysyy ettenkö itse ole lainkaan kateellinen. Voin lohduttaa että olen:)
Mieleen painuvin kateuden tunteeni oli kun ensi kerran näin teevessä Dalai Laman.
Minun silmiini pistävää oli se rauha mikä hänestä hehkui ja muistan ajatelleeni sen tunteen haluavani itselleni ja tajutessani etten sitä mahdollisesti saavuta – tunsin kirpeää kateellisuutta.
Nyt kun ajattelen häntä tunnen vain ihailua – vai olenkohan kenties samaistunut häneen ja siten kohdentanut kateellisuuden tunteeni ?!
¤sofi¤
Vastaukset 7
Vanhimmat
Hyvä sofi
Kirjoitat upeasti. Kadehdin sitä.
Olen lukenut kirjoituksiasi myös aiemmin ja niissä kaikissa,aiheesta riippumatta, on sama, jotenkin melankolinen sävy. Mikä sen saa aikaan, sitä voi vaan arvailla.
Kiitos iltapäivän laatuajasta.
Olet vienyt sydämeni.
...melankolinen sävy...?
*rypistää kulmiaan syvämietteisesti*
Olen monen moisia arvioita kirjoituksistani saanut mutta tämä oli aivan uutta - kiitos siitä:)
Olen jo sätissä pitänyt mielenkiintoisena sitä miten me toistemme tekstejä tulkitsemme ja tullut siihen ajatukseen että tulkinnat kertovat myös epäsuorasti meistä itsestämme.
Tuohon ajatukseen nojaten kysynkin sinulta: oletko kenties sinä melankolinen sävyltäsi?
¤sofi¤
Saattaa olla että olenkin. En kuitenkaan "partakoneenterämelankolinen". :)
Pitäskös minun nyt olla perinaisellinen ja kysyä tarkoititko minua tuolla "partakoneenterämelankolinen" *kihertää*.
Koska olen taipuvainen hätiköityihin päätelmiin enkä ole tässä hetkeen muuttamassa totuttua tapaani - teenkin seuraavan päätelmän sinusta:
Olet ilmeisen tuttu minulle kenties sätistä ja siksi kannanottosi ovat lyhyitä jotten tunnistaisi sinua. Ja se että en saisi sinua tunnistaa kertoo myös omaa tarinaansa josta en nyt tässä tee päätelmiä.
*heitti täkyn*
Pois Gilletet sinusta, et toki ole! :)
Ja pakko tuottaa pettymys, et voi tuntea minua.
Osallistun harvoin sättijuttuihin.
Olen ennenminkin satunnainen tarkkailija.
Kiinnostunut kaikesta kiinnostavasta..
Kun päätelmät eivät mene kohdalleen otanko avukseni naisellisen vaistoni vai intuitioni?
Vaistoni supattaa korvaani sinun olevan sosiaalisten pelien taitaja ja viihdytät näin itseäsi:)
Intuitioni taas kuiskii korvaani.....
Jatkuu ensi numerossa *painelee kikattaen taas tekemään jotain muka tuiki tärkeää rahallisen korvauksensa eteen*
psss. mitä kirjoituksiani olitkaan lukenut?
kuiskii..?
Peliaddikti olen, viihdyn mieluummin kuin ikävystyn. Kukapa ei? :)