Arviointia kiitos

- Kaamoksella Sanni puhelimessa, Sanni sanoi pienellä äänellä.
Kaamos ajatteli, miten äitipuoli seisoi olohuoneessa isän nojatuolin vieressä. Puhelin oli tuolin viereen nostetulla yöpöydällä, vaikkei isä koskaan puhunut puhelimessa. Yöpöydällä olivat myös isän lehdet ja lukulasit, vaikkei hän enää lukenut. Sannilla oli yllään kahdet pitkävartiset villasukat, pitkä tummanruskea leninginloihkana ja helmoista venynyt villatakki, joissa hän näytti mustalaisen kuormasta pudonneelta lumppusäkiltä; muodottomalta ja pehmeältä.
Sanni selvitti jotain pitkään, mutta pelastuslaitoksen sirkkeli särki auton katon tukirakenteita ja ulvoi niin ettei Kaamos kuullut kuin sanan ”isä”, joka toistui monta kertaa.
- Mitä isästä? Kaamos huusi, työnsi sormen toiseen korvaansa ja käveli kauemmas sirkkelistä.
- Aamusella, Sanni sanoi. - Heti kun heräsimme.
- Tänä aamunako?
- Minä soitin jo, mutta saapiko sitä soittaa, kun potilas istuu?
Potilas?
- Kuka istuu? Kaamos kysyi.
- Se oli kaksikymmentä vaille.
Kaamos tajusi, ettei Sannilla ollut kuulolaitetta. Hän vaikeni ja antoi äitipuolen hoitaa puhumisen. Ehkä jotain lopulta selviäisi.
- Nainen on ajanut järjettömällä ylinopeudella, kailotti palopäällikkö yhtäkkiä Kaamoksen vieressä; hän oli tullut hakemaan puhekumppania. Kaamos rypisti miehelle kulmiaan ja irrotti puhelinta korvastaan sen verran, että Sannin piipitys valui pyryyn.
- Anteeksi, minä en huomannut, palopäällikkö sanoi ja käveli kiusaamaan Johannes Kastajaa.
- Minun mielestäni luita ei ole poikki, mutta en saa häntä makaamaan. Tuossa hän istuu ja pitelee päätään eikä puhu mitään. Silmän ympärystä alkaa sinertää ja -
- Onko isä kaatunut? Kaamos huusi puhelimeen niin kovaa, että Sanni kuulisi. Hänen äänensä ylitti sirkkelin ujelluksen, mutta hän ei vilkaissut muita, vaikka tunsi näiden katseiden iskeytyvän uteliaasti selkäänsä.
- Kaatui heti aamusella, kun heräsimme. Minähän sanoin. Soitin ambulanssin.
Kun sirkkeli yhtäkkiä sammui tuli hiljaisuus, jossa odotti kuulevansa linnunlaulua. Kaamos kuuli, miten auton kattoa nostettiin. Johannes Kastaja oli tikunnut itsensä eroon palopäälliköstä ja kiertänyt naama hautakivenä seisomaan Kaamoksen eteen.
Mitä? Johannes kysyi huulillaan, mutta Kaamos puisti päätään.
- Anna puhelin isälle, hän sanoi Sannille.
- Nyt ne tulivat, Sanni sanoi.
- Sano, että menen sairaalaan heti, kun ehdin, Kaamos sanoi ennen kuin tajusi, että Sanni oli katkaissut puhelun.
Vaiva palasi.
Kaamos tunsi, miten vasen reisilihas värähteli kuin siihen olisi johdettu sähköä. Hän tiesi, mitä tapahtuisi ja seurasi vaivaa liikahtamatta. Värähtely kiihtyi ja kiristyi kivuksi, joka sai lihaksen supistumaan kuin hän olisi seisonut yhdellä jalalla kahdenkymmenen kilon painot käsissään. Kipu nousi hermoratoja pitkin nivusiin ja supisti pallit. Muutaman kivuliaan sekunnin jälkeen kiristys laukesi ja hervoton tunnottomuus sai Kaamoksen laskemaan painon oikealle jalalle, koska hänestä tuntui, että hän kaatuisi sohjoon. Hän tiesi, että vaiva ei hellittäisi koko päivänä, kun se oli alkanut. Hän ei ollut kertonut vaivasta lääkärille. Hän tiesi, että se oli sydänperäinen.
- Onko Taavetti kaatunut? Johannes kysyi.
- Aamusella, heti kun heräsivät, Kaamos sanoi, tunki puhelimen koteloon vapisevin käsin ja puki hansikkaat.
- Veivätkö sairaalaan?
- Justiin tulivat hakemaan.
- Pitääkö sinun – sehän on – olen -
- Ei ruveta itkemään ja silittämään toistemme hiuksia, jooko?

Kaamos kääntyi katsomaan kolariautoa vasta, kun kuuli ruumispussin vetoketjun narskahtavan kiinni. Ensihoitajat nostivat paarit saman tien ja työnsivät ambulanssiin. Toinen paloauto oli lähtenyt jo aiemmin ja paikalle jäänyt ajoi ambulanssin perässä pois. Aamu alkoi sarastaa. Palopäällikkö piti tympääntyneen näköistä poliisipäällikköä kynsissään. Kaamos kuuli hänen arvailevan kuolleen naisen ajovauhtia.
- Kaikki tutkitaan, poliisipäällikkö sanoi tylysti, vilkaisi Kaamosta ja hymyili vinosti. Poliisipäällikkö oli kolho, ukrainalaisen miespainonnostajan näköinen nainen, jolla oli leukapielessä sormen kokoinen ura, jonka pohja pienessäkin pakkasessa loisti verenpunaisena: nuoruuden ampumahaava. Nainen oli saanut mitalin kaksikymmentäkaksivuotiaana nuorempana konstaapelina. ”Olen herttaisen näköinen, mutta luonteeltani vittumainen”, nainen oli sanonut tultuaan taloon. Kaamoksen oli pakko pitää naisesta. Vielä enemmän, kun tämä sanoi palopäällikölle:
- Pitää mennä töihin. Kai sinäkin jotain tekemistä itsellesi keksit.
Kaamos ja Johannes jättivät ankanpojat ja hinausauton miehet hoitamaan Opelin pois tieltä ja keräämään turva-aidat ja sammuttamaan niiden lamput.
Lähtiessään ajamaan Kaamos vilkaisi kolaripiaikkaa taustapeilistä. Vasta silloin hän tunnisti auton samaksi, joka oli ajanut häntä vastaan työmatkalla ennen kuutta. Hän oli ehtinyt nähdä Opelin verenpunaisen värin ja naisen vaaleat hiukset ja säikähtäneet kasvot tuulilasin takana; hän muisti ajatelleensa, että nainen oli ajanut kuin karkuun. Hän oli arvioinut naisen vauhdin olevan lähes sata kilometriä tunnissa, vaikka tiellä oli kuudenkympin rajoitus. Hetken hän oli aikonut soittaa hälyn ja tavoitellut jo puhelinta, mutta laskenut sitten kätensä takaisin kello kahteen. Vittuako se minulle kuuluu, hän oli ajatellut.
Johannes Kastaja hyrisi hiljaa virttä, mutta Kaamos tunsi ratin lipsahtelevien hikoavien kämmeniensä alla, kun hän laski aikaa takaperin.
Nainen oli ajanut kolarin vähemmän kuin kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun he olivat ajaneet vastakkain ja hän oli jättänyt hälyn soittamatta.

Hmm. Tarinassa on potkua, sinulla on mukavia ilmaisuja (leninginloihkana esim,) ja pidän myös Johannes Kastajasta, vaikka tämä nimi kyllä varmaan jakaa mielipiteitä. Olet kuitenkin ilmeisesti pohtinut hahmojesi nimiä enemmänkin, tuovat kivaa eloa tekstiin. Myös kohtauksen rakenne on kiva, kolaripaikka herättää mielenkiinnon, loppu on myös yllättävä.
Dekkarit eivät meikäläistä juuri innosta (mikäli tämä sellainen on), mutta kirjoitat silti kivasti. Lauserakenteissa (osa hieman pitkiä, katso voisiko osan sivulauseista muuttaa päälauseiksi) voisi kiinnittää vielä selkeämmin huomioita siihen, kuka puhuu (ajattelee) kenestä ja mitä. Varsinkin tuossa puhelukohdassa hieman häiritsi se, että ensin ajatteli Sannin seisomassa, sitten alkoi pitkä kuvailu, josta piti oikein miettiä, että siirryitkö sittenkin sinne Sannin näkökulmaan vai onko näkökulma edelleen Teuvon. Kyllähän se toki selväksi kävi, ettei siinä Sanniin menty sen enempää, mutta jokin näissä siirtymissä hiertää. Ei pahasti, ei paljon, mutta tarpeeksi. Kyllä kuitenkin enemmän pidin kuin en pitänyt. Ei sinun kirjoittamista kannata todellakaan hylätä. Eikä tätäkään pätkää!

Nopeasti luettuna:

sujuvasti etenee ja ihan toimiva kokonaisuus tuohon asti. Puhelinsoitto hyvä. Ehkä tietynlaista kliseehenkisyyttä, mutta väliäkös tuolla. Ei siinä mitään. Jatka vaan.

Tämä oli niin pitkä, etten lähde mihinkään yksityiskohtiin tarttumaan, eikä sellaiseen ole tarvettakaan.

Kokonaisuus on mielestäni erittäin hyvä, ja lähtökohdat loistavalle tarinalle ovat olemassa. Olet selvästi työstänyt tekstiäsi ja hionut lausemuotoja. Ei tässä mikään ainakaan erityisemmin pääse ärsyttämään. Pitkänkin näytteen jaksoi lukea loppuun mielenkiinnolla. Perusasiat ovat mielestäni täysin kunnossa – tästä on hyvä jatkaa. Joitain erityisen hyviä huomiota ja asemointejakin sattui positiivisella tavalla silmään. Tsemppiä jatkoon!

"slangisanat" kerronnassa saattavat irtaannuttaa lukijaa tekstistä ja tuoda kirjailijan läsnäolon liikaa esiin. Tämä on huono juttu. Tekstissäsi oli joitain sellaisia sanoja, kuten "uudenkarhea", jotka aiheuttivat minulle tämän.

lisäys vielä edelliseen, eli "slangisanoja" voi mieelstäni käyttää silloin, kun kerronta tapahtuu henkilön päässä, eli kerronta on tietyn henkilön ajatuksia.

Hyvä teksti, kirjoittaminen on teknisesti hallinnassa. Jos tämä on tullut takaisin kustantamosta, syy löytyy ehkä kokonaisuudesta ja tyylilajista (liikaa hyvätasoista tarjontaa), koska tarina kulkee, henkilökuvaus ja dialogi toimivat eikä teksti ole harrastelijamainen. Ongelmana dekkareissa ehkä se, että joukosta pitäisi erottua. Johannes Kastajan tapainen tehokeino on jo käytössä, joten lienet jo asiaa miettinyt.