Siis ei mitenkään liity rakkauteen mutta olis kiva jos laittaisitte tänne joitain novelleja.
Novelleja!
Jalisäää
586
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
http://kirjoittaja.fi/romantiikkanovellit
Löytyy paljon, myös itse kirjoittamiani :)
Kirjota täs ny sit aikani kuluks. Ja kirjotusvirheitä ja huonoo ajatuksetonta settii saattaa tulla koska väsy -___-
Kävelen. Tulet minua vastaan. Katsomme toisiamme syvälle silmiin. Tulet minua kohti ja...
Priiriririri!!!
Herään säpsähtäen unesta. "Näin taas unta Pasista." totean. Puhelin hälyttää- "herätys klo 6.30".
Tuhahdan väsyneenä, torkutan ja kääriydyn syvemmälle peiton alle.
Hetken kuluttua puhelin hälyttää uudelleen.
Mieleni tekee vain jäädä nukkumaan ja lintsata koulusta, mutta yksi asia saa minut joka aamu nousemaan, niin myös tänään.
Ajatus että parin tunnin kuluttua me taas nähtäisiin.
Joten nousen ylös, puen pehmeän aamutakin ylleni ja laahustan keittiöön keittämään kahvia.
Kävelen vessaan ja katson peiliin.
Peilistä katsoo alakuloisen ja väsyneen näköinen turvonnut kalpea naama tummilla silmänalusilla.
"Mitä mä oikein kuvittelen? Eihän kukaan musta vois koskaan pitää." sanon mielessäni ja huuhtelen kasvoni kylmällä vedellä saadakseni turvotuksen laskemaan, mutta turhaahan se on.
Ei ruma noin vain kauniiksi muutu, eikä tässä tapauksessa edes meikit auta, vaikka joka aamu yritänkin.
Niin myös tänään.
Haen meikkipussini ja viereen kupin kuumaa kahvia. Asetun peilin ääreen, juon hieman kahvistani ja mietin miten voisin hänen kanssa kaksin juoda kahvia joskus pöydän ääressä, sillä tiedän hänenkin pitävän kahvista.
Sitten aloitan puuduttavan joka aamuisen operaation.
Aika kuluu koko ajan yrittäessäni saada naamaa ihmismäiseen kuntoon. Oikeastaan jaksan meikatakkin vain häntä varten.
Lopulta kuitenkin saan naamani kuntoon ja huomaan kellon olevan jo paljon. Juoksen valitsemaan mitä laitan päälle. Mietin tarkkaan ja otan kaapista valkoisen neulepuseron ja valitsen pariksi siniset farkut. Puen nopeasti ja sutaisen hiukseni sotkuiselle nutturalle, puen ulkovaatteet päälle, otan laukkuni ja katson vielä kerran peiliin ja kelloon ja totean myöhästyväni jälleen.
Ryntään portista ulos ja alan kävelemään koulua kohti niin nopeasti kuin pystyn, vaikka tiedän kumminkin myöhästyväni.
Kävelen niin että jalkoja särkee ja minun on pakko hidastaa.
Viimein saavun koululle.
Minun on ylitettävä vielä yhdet liikennevalot.
Koulun ympäristö on tyhjä. Kaikki ovat jo sisätiloissa, paitsi... sitten sivusilmällä nään hahmon seisomassa liikennevaloissa joita itse juuri äsken ylitin.
Sitten tajuan, että se on Pasi.
Menen paniikkiin ja kävelen päin punaisia, haluan vain äkkiä paeta luokkaan ennen häntä. En tiedä miksi.
Kuulen ripeitä askeleita takanani ja kiiruhdan pääovelle ja siitä eteenpäin käytävälle luokan eteen ja koputan oveen. Odottaessani oven avautuvan en uskalla katsoa taakseni, mutta kuulen että hän on tulossa. Sitten opettaja avaa oven. Pyydän myöhästymistäni anteeksi kiiruhtaessani paikalleni. Samalla oven avauksella ehtii myös Pasi. Hän istuu paikallensa lähelle minua.
Olen jännittynyt. Tuntuu kuin hän vilkuilisi minua ja matkisi hermostuneita liikkeitäni. Kuvittelenko vain?
Menen omalle paikalleni ja huomaan, että ihastuksellani on minuun paikaltaan suora näköyhteys. Ahdistaa, ja koko tunti valuu hukkaan. En pysty ollenkaan keskittymään opetukseen. Tuntuu etten enää jaksa.
Viimein tunti loppuu ja sama kaava toistuu joka tunti.
Sitten viimeinenkin tunti loppuu.
Pakkaan laukun ja puen. Lähden kävelemään kotiin päin surullisena, koska tänäänkään hän ei tehnyt mitään aloitetta, eikä kyllä sellaista todella voinut odottaa.
Kävellessäni kotiin, kuulen jonkun kävelevän takanani. Tottakai heti kuvittelen että hän on sielä ja jatkan matkaa hiukan pirteämpänä.
Hahmo ohittaakin minut nopeasti ja huomaan epäilyni vääräksi ja masennun taas.
Kotona teen läksyt nopeasti ja painun nukkumaan hieman itkien ja murehtien että jos tämä jatkuu näin, niin kohta tulee eteen hetki kun en enää ikinä nää häntä koulun päättyttyä.
Päivät kuluvat kaikki lähes samalla kaavalla.
Tänäkin aamuna lähden kouluun ja loppupäivä valuu sormien läpi. Viimein koittaa kotiin lähdön aika.
Kotimatkalla. Kävelen juuri harvan asuinalueen läpi, kunnes huomaan että kaksi isokokoista miestä kävelee minua kohti yhden talon kulman takaa.
Kysyvä ja kauhistunut ilme kasvoillani yritän lisätä vauhtia hieman ja ohittaa miehet, mutta he tulevat tielleni.
"Minnes matka?" Toinen miehistä kysyy.
"Kotiin." Saan sanottua hiljaa.
"Oletko nyt ihan varma?" Mies sanoo ja virnistää toiselle.
"Juu, mitenniin?" Saan soperrettua.
"Eikun me vaan aateltiin..."
"Niin mitä?" Kysyn ja tunnen kuinka ääneni värisee.
Sitten toinen miehistä tarraa minuun ja kaataa maahan. Yritän rimpuilla, mutta turhaan, sillä toinenkin miehistä tulee apuun ja lyö minua jollain.
Nään vain mustaa ja lopulta tuuperrun.
Havahdun ja saan avattua silmiäni ja nään nuo miehet jotka räkäisesti nauravat jollekkin joka seisoo vierelläni.
"Poliisit on tulossa" vierelläni seisova henkilö huutaa ja sen ääni...
Menetän tajuntani uudelleen.
Herään taas, raotan silmiäni. Ja nään jotain jonka täytyy olla unta.
Siinä, suoraan yläpuolellani... Pasi joka tuijottaa minua huolestuneen näköisenä.
"Ihanaa et sä heräsit. Ambulanssi on tulossa. Miten voit?" hän puhuu.
Olen niin hämilläni että en saa aluksi mitään sanotuksi.
"Mitä on tapahtunu ja miks sä oot siinä?" sain kysytyksi.
"Jotkut miehet pahoinpiteli sut, mut mä tulin väliin." Hän vastasi.
Minua nolottaa ja voin huonosti, mutta tämä tilanne on silti maailman paras, kun saan maata puoliksi hänen sylissään ja puhua hänelle.
Sitten itsesäälinen, sääliä kerjäävä puoleni herää.
"Eii, en haluu mitää ambulansseja. Mä lähen vaa kotii." sanon.
"Mitä sä puhut, sä tarviit sairaalahoitoa!" Pasi älähtää.
"Mitä sä siitä välität, vaikka mä kuolisin?" kysyin.
"Ai miks en välittäis, kun kumminkin pelastin sut ja oon huolehtinu susta." Pasi sopersi.
"No voit lähtee menee jos haluut." tuhahdin.
"En todellakaan. Miks sä tolleen sanot?" Hän ihmettelee.
"No kuka muka haluu auttaa jotai ääliötä, niinkun mä oon?" kysyn.
"Nokun eiks se jo laissa oo määrätty et pitää auttaa ja sitäpaitsi..." hän sanoo.
"Niin mitä?" kysyn, vaikka toivonkin aavistavani.
" Mä rakastan sua." hän kuiskaa.
Tuntuu kuin sydämeni jättäisi lyöntejä väliin ja hengitys salpautuu. En osaa sanoa mitään. Menetän tajuntani jälleen jo kuullessani ambulanssien saapuvan.
Seuraavan kerran herään kirkkaissa valoissa. Olen sairaalassa. Ylläni on sairaalavaatteet ja makaan pedissä.
Sitten muistan. Muistan sen kuinka Pasi oli kertonut tunteensa minulle.
"Oliko se ollut vain vain unta?" mietin ja päädyn siihen tulokseen että oli.
Lääkäri tulee huoneeseen ja kertoo, että selvisin aivotärähdyksellä, parilla murtuneella kylkiluulla, naarmuilla ja mustelmilla. Olen helpottunut ja meinaan kysyä, että kuka oli soittanut minulle ambulanssin, mutta pysyn hiljaa.
Vanhempani ja kaverini käyvät katsomassa minua. Mutta ei Pasia. Eli kaikki oli ollut varmasti unta.
Viikon sairaalassa oltuani pääsen vihdoin kotiin ja kouluun joka jatkuu jo huomenna.
Minua pelottaa, että jos se onkin totta mitä tapahtui.
Se selviäisi huomenna.
Aamulla lähden kouluun normaalisti ja saavun vieläpä ajoissa. Menen odottamaan tunnin alkua.
Katson näkyisikö Pasia missään mutta hän ei ole vielä tullut ja muutun surulliseksi sillä kello on jo niin paljon, että tunti alkaa.
Häntä ei näy. Ja oppilaat menevät luokkaan paikoilleen.
Sitten oveen koputetaan ja sydämeni hakkaa.
Opettaja avaa oven, mutta se ei ole Pasi. Painan katseeni kirjaan.
Koko luokka vaikuttaa tänään erityisen vaisulta, mutta luulen sen johtuvan siitä, että on maanantai ja kaikkia väsyttää.
Lopulta tunti loppuu.
"Ihmeen rauhallinen meijän luokka tänää, aika outoo vaikka nyt onkin maanantaiaamu." totesin kaverilleni Miialle.
"Eiku sä et oo kai kuullukkaan mut..."Miia mutisee hiukan surullisena.
"No mitä?" Kysyn ihmeissäni.
"Pasi on kuollu." Miia vastasi.
"Mitä, Oliks toi vitsi? Millon ja miks? Ei voi..." nyyhkytin.
"Se oli pahoinpidelty ja heitetty ojaan." Miia kertoi.
"Sil oli ollu kai jotai riitaa joityenkin tyyppien kaa." hän jatkoi.
"Olisiko se voinut? Olisiko ne miehet hakanneet Pasin? Pasi oli halunnu kostaa mun puolesta?
Ja nyt se on kuollu. Ja mun takia? Mun elämän ainoo ihminen jonka takii jaksoin elää oli poissa. " ajattelin.
Turhuuden tunne ja suru valtaa mieleni. Juoksen vessaan itkemään.
"Mä tapan ne miehet." mutisen itsekseni.
"En mä jaksa" sanon.
"Mun elämässä ei oo mitään, se kaikki oli siis totta. Juuri kun meni hyvin, tää ois voinu onnistua. Miksi?
Juoksen ulos vessasta, pois koulualueelta ja kaverit yrittää huutaa perääni, mutta mä en kuuntele, koska millään ei ole enää mitään väliä.
Juoksen kotimatkani varrella olevaa siltaa pitkin, mutta sitten pysähdyn.
"Tämä on hyvä." totean monotonisella ja helpottuneella äänellä.
Nousen kaiteelle... henkäilen vielä raitista ilmaa.
"Pasi, mä rakastin sua! Miksi sä lähdit? Mä tuun sun luokse!" Huudan ja hyppään. Hyppään alas jäiseen koskeen.
Hetken päästä kaikki on ohi.
LOPPU :|
Oli ihan hyvä novelli. Ei ihan sytytyänyt tuo mutta kirjoitus taitoja sulla on. :) Yritä vaan keksiä jokin vähän iloisempi stoori...