Vertaistuki?

En tiedä onko oikea "foorumi" mutta kokeillaan, josko joltain ajatuksia liikenee.

Koitan kiteyttää :)

Olen murrosikäisten nuorten aikuisten yh-äiti Varsinais-Suomesta. Olen eronnut lasten isästä jo yli 10v. sitten. Oma sukuni on ympäri Suomen, en ole täältä kotoisin, mutta kotiutunut kyllä.

Seurusteluja on ollut pari kappaletta pidempää (pari vuotta), mutta pääosin olen elänyt yksin, ja pärjännyt, lapset voi hyvin, hyvä työ jne.

Lasten tullessa jo aika vanhaksi, huomaan olevani tosi yksinäinen usein. Ystäviä on, kiitettävästi, mutta tuntuu että kaikilla perheensä, parisuhteensa ja omat elämänsä.

Yksinäisyys kulminoituu ihan arjessa, teen niin paljon kuin mahdollista lasten kanssa, mutta en voi edellyttää että nuoret aikuiset täällä kotona kykkii äitin kanssa jatkuvasti. Suurimmin fiilis kulminoituu hetkiin jolloin toivoisi aikuista näkökulmaa asioiden jakamiseen, apua kasvatukseen, mielipiteisiin, raha-asioihin (niiden hoito eromasennuksen vuoksi jäänyt joskus heikoille, ja kestää pitkiä aikoja korjata, stressaa..... :( )

TYkkään tehdä monenlaista, kokata, käsitöitä, lenkkeillä, saleilla, vaikka mitä, eli en ole käpertynyt kotiin yksin murehtimaan, vaan teen kyllä sitten asioita vaikka itsekseni. Ja osaan myös nauttia yksinolosta. Mutta siinäpä se, aina minä minä minä..

Parisuhdetta vastaan mulla ei todellakaan olisi mitään, mutta en ole sitä hakemalla hakenut, ajatellut että tulee kohdalle jos on tullakseen. Sitäkin silti usein kaipaa, syliä jossa joskus vain olla, turvassa, olematta itse aina niin vahva.

Jakaako kukaan tällaisia samoja olotiloja..? Tiedän ettei näihin viisasten kiveä ole olemassakaan :), mutta kertokaa ihmeessä, jos olette kokeneet vastaavaa, mistä ja miten olette itse saaneet apua. Onko Turun seudulla esim. vertaistukiryhmiä, mistä olette saaneet tukea?

Kiitos paljon ketkä lukivat, ihanaa jos joku jaksaa kommentoida :) Aurinkoisia talvipäiviä!
9187
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 9

Vanhimmat

Yksin- ja yhteishuoltajien jotakin toimintaa luulisi oleman. Haloo Turkkunen, olen itse muualta.

Äänestä

Hei yksinäinen soturi!

Turussa aika heikosti on järjestetty mitään yksinhuoltajien kokoontumisia...Lähinnä ne on sellaisille yksinhuoltajille, joilla on vaikeuksia pystyä hoitamaan lapsia yksin. Tai minä en ainakaan ole kokenut niitä minulle sopiviksi, kun kaipaisin ihan jutteluseuraa ja ystäviä...

Itse olen samoilta seuduilta kuin sinäkin, tosin lapseni ovat vielä pieniä. Mutta olisi mukava vaihtaa ajatuksia kanssasi:)

Äänestä

Hei!
Hyvin on tuttuja nuo ajatukset minullekin. Elämässä periaatteessa kaikki hyvin, mutta olo tuntuu yksinäiseltä usein nyt, kun lapset todellakin haluavat jo viettää aikaansa omillaan. Tuttuja on paljonkin, mutta kaikilla tuntuu olevan omat menonsa ja rutiininsa.
Asustelen täällä Pohjois-Karjalassa, jossa ihmiset ovat mukavia ja puheliaita, ja itsekin olen sellainen. En vain ole löytänyt itselleni samanhenkistä seuraa, johon kuuluisin mukaan.

Äänestä

Tutulta kuulostaa. Itse sain lapseni tosi nuorena, parinkympin molemmin puolin, joten elämäntilanteeni on kaikinpuolin aivan eri kuin kaveripiirin ikätovereilla. He viettävät vielä sinkkuelämää tai elävät ruuhkavuosia pienten lasten kanssa ja minä katselen ikkunoista iltaisin jälkikasvua menoistaan odotellen.

Äänestä

Ai meitä on muitakin! Tuntuipa kuin olisi omia tuntemuksiaan lukenut. Olen reilut kolme vuotta sitten eronnut, suuren perheen äiti. Olen yksityisyrittäjä eli olen töissäni kiinni läpi vuorokauden.
Ero oli värikäs ja tavallaan rankkakin. Nyt sitten olen elänyt lasten kanssa melko tiivistä kotielämää. En viihdy kapakoissa enkä muutenkaan liiku paljon kylillä . Asutaan vielä keskellä ei mitään.
Olen sellainen kotihiiri. Työt kun saa hoidettua, niin sohvalle on helppo heittäytyä kunnon remonttiohjelman pariin.
Lasten kanssa on ollut monenlaista ongelmaa ja niitten selvittelyissä tuntuu loppukin tarmo katoavan. Koulussa kiusaamista ja syrjintää. Tässä pyörityksessä on tullut huomattua, kuinka paljon siellä on eroperheitten lapsia. Joskus tuntuu, ettei täällä asu kuin uskovaisia ja yksinhuoltajia, huh.
Ystävät hävisivät avioliiton aikana, kun exä oli meillä se edustava osapuoli jäi työt ja lapset sitten minulle. Ei ollut aikaa hoitaa ystävyyttä, eikä tietenkään sellainen kotoa poistuminen tullut kuuloonkaan,että tyttöjen kanssa lumpustelemaan. Nyt on vähän jäänyt nauha päälle, enään en osaa lähteä pois kotoa.
Avioliiton loppupuolella muutto täysin vieraalle paikkakunnalle ei ollut helppo, enkä vieläkään tunne täältä juuri ketään. On sellainen ulkopuolinen olo.
Yksinäisyys on tosiasia. En kaipaa mitään niin kuin sellaista porinaseuraa. Olisi niin mukava edes joskus vaihtaa ajatuksia ja vaan lässyttäää ajan kuluksi.
Täällähän ei ole mitään muuta tarjolla kuin mielenterveystoimisto, mutta en tunne oikein kuuluvani sinnekään.
Näillä mennään ja takaisin sorvin ääreen.

Äänestä

Hei kaikki, voi ihan unohtanut seurata, kun ei moneen päivään ollut tullut alussa mitään kommentteja..

KIITOS kommenteista ja myötäelämisestä. En iloitse kenenkään kurjuudesta tietysti :D , mutta kiva kuulla että on muitakin jakamassa näitä fiiliksiä ja tätä elämäntilannetta. Tuntui teidän kommentit koskettavilta, ihana joskus jakaa asioita ihmisten kanssa jotka kokevat samoin. Hyvä mieli että tulin kirjoittaneeksi, en tänne ole ennen kirjoitellut niin olin vähän skeptinen, onko väärä paikka..

Tuo on totta, että löytyy kriisitilanteisiin (lasten tapaamisoikeudet, elarit ymym) apua ja ryhmiä, ONNEKSI, ja sitä on aikanaan saatu perheneuvolasta. Mutta tämä vaihe on tosiaan kovin erilainen.. Joskus sitä on vaan niin hemmetin yksin asioineen, ja ihan simppelisti vain aikuinen komppailu asioihin rauhoittaisi ja saisi perspektiiviä.. Tai välillä tosiaan ihan vain se seura.. Oikein sydänalaa kirpaisi kun Fayqe sanoit miten ikkunan ääressä oottelee, niin konkreettista mullekkin.. Niin silloin tuntuu välillä, että olisipa joku vertaistukiryhmä, missä voisi luottamuksella käydä puhumassa arjen asioita, tai vaikka keksiä jotain yhteistä aktiviteettia tms.

Olen itse myös keskisuomesta, ja pohjoisemman ihminen luonteeltani, eli helposti juttelen kanssaihmisten kanssa, mutta kyllä täällä saa rastin seinään vetää jos ullkopuolinen "ilman syytä" puhuisi kanssasi.. Miten kivaa oli kun kerran esim. kuntosalin saunassa aloin puhella jonkun tytön kanssa treenaamisesta, juteltiin siinä löylytellessä pitkä tovi :)! Mutta harvinaista näillä leveyspiireillä tosiaan.

Mä luulen että vaikka tykkään kotonaolostakin todella paljon, osaan myös lähteä ulos. Olen käynyt baareissakin sekä ystävien kanssa että jopa joskus yksin, jos on vain pakko päästä ihmisten ilmoille, mutta kyllä ei tarvi enää mennä, se on ihan jäätävää puuhaa yksin.:) Hyvässä seurassa syömään ja johonkin keikalle; toimii kyllä edelleen.

Mietin mitä voin itse asialle tehdä, ja päättänyt että pitää tehdä, koska huomaan että oikeasti tällä hetkellä olen välillä niin surullinen asiasta, ja allapäin, että se vaikuttaa jo kohta koko olemukseen; on hiljaisempi ja vetäytyneempi, vaikka oikea luonteeni ei sitä ole. Olen lisännyt liikuntaa, sitä kun jaksaisi tehdä, niin tulee parempi olo, ja sitten ajattelin elvyttää vanhaa ompeluharrastustani, josta tiedän myös piristyväni.. Muttei ne sitä yksinäisyyttä poista .. :) Ajattelin vain että pakko tehdä asioita jotta jaksaa taas olla hymyilevämpi :)

VIelä kerran, ihanaa kun kirjoititte; käyn täällä pian uudestaan siinä toivossa että keskustelu jatkuu :) Kiitos kaikille :)

Äänestä
  • Niin totta olen itse pohjois-pohjanmaalta. Eronnut kolme vuotta sitten. Täällä on helppo jutella muille, ihan tuntemattomillekkin. Asuin pari vuotta Tampereella ja sain vain pari juttelukaveria. Naapurin mummelin kanssa vietettiin aikaa yhdessä kahvitellen meillä tai siellä. Ihmettelin asiaa, jahän tietenkin tunnusti olevansa Karjalasta alunperin ;).

    Äänestä

  • HHHeeei, voi vitsi, tulin googlettaneeksi samaa asiaa eri sanoin kun viimeksi, ja nyt törmäsin tällaiseen!! WAU!

    http://www.naistenkartano.com/

    Alkoi kyllä kiinnostaa kovasti , JUURI niitä asioita ohjelmassa joita tuossa puhuttiin.
    mutta infotilaisuus huomenna, pitää katsoa pääseekö.. Ja maksu 110e pitäisi jostain vielä myös "kääntää"..

    Mutta, tiedoksenne siis muillekkin keitä kiinnostaa..

    Äänestä

  • Meillä taas sellainen vauhtijakso menossa, jokaisella jotakin ylimääräistä. Elämä on taas muutamaksi viikoksi melko aikataulutettu. Näin aamutuimaan olisi aikaa jutella, mutta kenelle soitat aamulla kello viisi. No, jäähän nämä nettipalstat.
    Olen ajatellut näitä nettitreffipalstoja, mutta rohkeus ei kertakaikkisesti riitä. Erosta on jo aikaa, mutta kuitenkin tuntuu, että osaako sitä enään edes tutustua uusiin ihmisiin. Ammattini puolesta olen miehisellä alalla, joten tulen heidän kanssaa melkein jopa paremmin juttuun kuin naisten.
    Niin jotenkinhan täältä kotinurkilta itsensä pitäisi saada liikkeelle, mutta tässä pyörityksessä sekin tuntuu mount everestin ylittämiseltä. Kohta taas kevättä pukkaa ja pahin kiire alkaa. Mietitään.

    Äänestä

Kommentoi aloitusta


yksinäinen soturi kirjoitti:

En tiedä onko oikea "foorumi" mutta kokeillaan, josko joltain ajatuksia liikenee.

Koitan kiteyttää :)

Olen murrosikäisten nuorten aikuisten yh-äiti Varsinais-Suomesta. Olen eronnut lasten isästä jo yli 10v. sitten. Oma sukuni on ympäri Suomen, en ole täältä kotoisin, mutta kotiutunut kyllä.

Seurusteluja on ollut pari kappaletta pidempää (pari vuotta), mutta pääosin olen elänyt yksin, ja pärjännyt, lapset voi hyvin, hyvä työ jne.

Lasten tullessa jo aika vanhaksi, huomaan olevani tosi yksinäinen usein. Ystäviä on, kiitettävästi, mutta tuntuu että kaikilla perheensä, parisuhteensa ja omat elämänsä.

Yksinäisyys kulminoituu ihan arjessa, teen niin paljon kuin mahdollista lasten kanssa, mutta en voi edellyttää että nuoret aikuiset täällä kotona kykkii äitin kanssa jatkuvasti. Suurimmin fiilis kulminoituu hetkiin jolloin toivoisi aikuista näkökulmaa asioiden jakamiseen, apua kasvatukseen, mielipiteisiin, raha-asioihin (niiden hoito eromasennuksen vuoksi jäänyt joskus heikoille, ja kestää pitkiä aikoja korjata, stressaa..... :( )

TYkkään tehdä monenlaista, kokata, käsitöitä, lenkkeillä, saleilla, vaikka mitä, eli en ole käpertynyt kotiin yksin murehtimaan, vaan teen kyllä sitten asioita vaikka itsekseni. Ja osaan myös nauttia yksinolosta. Mutta siinäpä se, aina minä minä minä..

Parisuhdetta vastaan mulla ei todellakaan olisi mitään, mutta en ole sitä hakemalla hakenut, ajatellut että tulee kohdalle jos on tullakseen. Sitäkin silti usein kaipaa, syliä jossa joskus vain olla, turvassa, olematta itse aina niin vahva.

Jakaako kukaan tällaisia samoja olotiloja..? Tiedän ettei näihin viisasten kiveä ole olemassakaan :), mutta kertokaa ihmeessä, jos olette kokeneet vastaavaa, mistä ja miten olette itse saaneet apua. Onko Turun seudulla esim. vertaistukiryhmiä, mistä olette saaneet tukea?

Kiitos paljon ketkä lukivat, ihanaa jos joku jaksaa kommentoida :) Aurinkoisia talvipäiviä!

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu