Vertaistuki?

Yksin- ja yhteishuoltajien jotakin toimintaa luulisi oleman. Haloo Turkkunen, olen itse muualta.

Hei yksinäinen soturi!

Turussa aika heikosti on järjestetty mitään yksinhuoltajien kokoontumisia...Lähinnä ne on sellaisille yksinhuoltajille, joilla on vaikeuksia pystyä hoitamaan lapsia yksin. Tai minä en ainakaan ole kokenut niitä minulle sopiviksi, kun kaipaisin ihan jutteluseuraa ja ystäviä...

Itse olen samoilta seuduilta kuin sinäkin, tosin lapseni ovat vielä pieniä. Mutta olisi mukava vaihtaa ajatuksia kanssasi:)

Hei!
Hyvin on tuttuja nuo ajatukset minullekin. Elämässä periaatteessa kaikki hyvin, mutta olo tuntuu yksinäiseltä usein nyt, kun lapset todellakin haluavat jo viettää aikaansa omillaan. Tuttuja on paljonkin, mutta kaikilla tuntuu olevan omat menonsa ja rutiininsa.
Asustelen täällä Pohjois-Karjalassa, jossa ihmiset ovat mukavia ja puheliaita, ja itsekin olen sellainen. En vain ole löytänyt itselleni samanhenkistä seuraa, johon kuuluisin mukaan.

Tutulta kuulostaa. Itse sain lapseni tosi nuorena, parinkympin molemmin puolin, joten elämäntilanteeni on kaikinpuolin aivan eri kuin kaveripiirin ikätovereilla. He viettävät vielä sinkkuelämää tai elävät ruuhkavuosia pienten lasten kanssa ja minä katselen ikkunoista iltaisin jälkikasvua menoistaan odotellen.

Ai meitä on muitakin! Tuntuipa kuin olisi omia tuntemuksiaan lukenut. Olen reilut kolme vuotta sitten eronnut, suuren perheen äiti. Olen yksityisyrittäjä eli olen töissäni kiinni läpi vuorokauden.
Ero oli värikäs ja tavallaan rankkakin. Nyt sitten olen elänyt lasten kanssa melko tiivistä kotielämää. En viihdy kapakoissa enkä muutenkaan liiku paljon kylillä . Asutaan vielä keskellä ei mitään.
Olen sellainen kotihiiri. Työt kun saa hoidettua, niin sohvalle on helppo heittäytyä kunnon remonttiohjelman pariin.
Lasten kanssa on ollut monenlaista ongelmaa ja niitten selvittelyissä tuntuu loppukin tarmo katoavan. Koulussa kiusaamista ja syrjintää. Tässä pyörityksessä on tullut huomattua, kuinka paljon siellä on eroperheitten lapsia. Joskus tuntuu, ettei täällä asu kuin uskovaisia ja yksinhuoltajia, huh.
Ystävät hävisivät avioliiton aikana, kun exä oli meillä se edustava osapuoli jäi työt ja lapset sitten minulle. Ei ollut aikaa hoitaa ystävyyttä, eikä tietenkään sellainen kotoa poistuminen tullut kuuloonkaan,että tyttöjen kanssa lumpustelemaan. Nyt on vähän jäänyt nauha päälle, enään en osaa lähteä pois kotoa.
Avioliiton loppupuolella muutto täysin vieraalle paikkakunnalle ei ollut helppo, enkä vieläkään tunne täältä juuri ketään. On sellainen ulkopuolinen olo.
Yksinäisyys on tosiasia. En kaipaa mitään niin kuin sellaista porinaseuraa. Olisi niin mukava edes joskus vaihtaa ajatuksia ja vaan lässyttäää ajan kuluksi.
Täällähän ei ole mitään muuta tarjolla kuin mielenterveystoimisto, mutta en tunne oikein kuuluvani sinnekään.
Näillä mennään ja takaisin sorvin ääreen.

Hei kaikki, voi ihan unohtanut seurata, kun ei moneen päivään ollut tullut alussa mitään kommentteja..

KIITOS kommenteista ja myötäelämisestä. En iloitse kenenkään kurjuudesta tietysti :D , mutta kiva kuulla että on muitakin jakamassa näitä fiiliksiä ja tätä elämäntilannetta. Tuntui teidän kommentit koskettavilta, ihana joskus jakaa asioita ihmisten kanssa jotka kokevat samoin. Hyvä mieli että tulin kirjoittaneeksi, en tänne ole ennen kirjoitellut niin olin vähän skeptinen, onko väärä paikka..

Tuo on totta, että löytyy kriisitilanteisiin (lasten tapaamisoikeudet, elarit ymym) apua ja ryhmiä, ONNEKSI, ja sitä on aikanaan saatu perheneuvolasta. Mutta tämä vaihe on tosiaan kovin erilainen.. Joskus sitä on vaan niin hemmetin yksin asioineen, ja ihan simppelisti vain aikuinen komppailu asioihin rauhoittaisi ja saisi perspektiiviä.. Tai välillä tosiaan ihan vain se seura.. Oikein sydänalaa kirpaisi kun Fayqe sanoit miten ikkunan ääressä oottelee, niin konkreettista mullekkin.. Niin silloin tuntuu välillä, että olisipa joku vertaistukiryhmä, missä voisi luottamuksella käydä puhumassa arjen asioita, tai vaikka keksiä jotain yhteistä aktiviteettia tms.

Olen itse myös keskisuomesta, ja pohjoisemman ihminen luonteeltani, eli helposti juttelen kanssaihmisten kanssa, mutta kyllä täällä saa rastin seinään vetää jos ullkopuolinen "ilman syytä" puhuisi kanssasi.. Miten kivaa oli kun kerran esim. kuntosalin saunassa aloin puhella jonkun tytön kanssa treenaamisesta, juteltiin siinä löylytellessä pitkä tovi :)! Mutta harvinaista näillä leveyspiireillä tosiaan.

Mä luulen että vaikka tykkään kotonaolostakin todella paljon, osaan myös lähteä ulos. Olen käynyt baareissakin sekä ystävien kanssa että jopa joskus yksin, jos on vain pakko päästä ihmisten ilmoille, mutta kyllä ei tarvi enää mennä, se on ihan jäätävää puuhaa yksin.:) Hyvässä seurassa syömään ja johonkin keikalle; toimii kyllä edelleen.

Mietin mitä voin itse asialle tehdä, ja päättänyt että pitää tehdä, koska huomaan että oikeasti tällä hetkellä olen välillä niin surullinen asiasta, ja allapäin, että se vaikuttaa jo kohta koko olemukseen; on hiljaisempi ja vetäytyneempi, vaikka oikea luonteeni ei sitä ole. Olen lisännyt liikuntaa, sitä kun jaksaisi tehdä, niin tulee parempi olo, ja sitten ajattelin elvyttää vanhaa ompeluharrastustani, josta tiedän myös piristyväni.. Muttei ne sitä yksinäisyyttä poista .. :) Ajattelin vain että pakko tehdä asioita jotta jaksaa taas olla hymyilevämpi :)

VIelä kerran, ihanaa kun kirjoititte; käyn täällä pian uudestaan siinä toivossa että keskustelu jatkuu :) Kiitos kaikille :)