Omaa tarinaa ja parantumista.

Moi,

Ja kiitos suuresti että laitoit tarinaasi tänne. En tiedä minkä ikäinen olet, mutta verrattuna moniin muihin kirjoittajiin, tuntuu ettet ole kuitenkaani ihan 15- vuotias.. ehkä tuo avioliiton mainitseminen paljasti ;)

Olen 32-vuotias tyttö (ainakin omasta mielestäni :P) ja bulimia on pitänyt mulle seuraa varmaan kolmisen-nelisen vuotta... ajantaju mennyt ja sitä myötä tajuaminen, että kuinka monta hyvää hetkeä (ja sairaalloisesti rahaa) on kirjaimellisesti tämä kaamea sairaus syönyt.

Tällä hetkellä tilanne on se, että kun olen yksin, päivät menee paastotessa ja treenatessa ja illalla kun tulee väsyneenä kotiin ja omaan kätköönsä, kaikki lupaukset oksentamisen lopettamisesta valuu pönttöön. Terveellisiä safkoja en (yleensä ) oksenna mutta niin kuin hyvin tiedetään, ne ei usein se ongelma olekaan. ;) Eikä se etteikö joskus antaisia itsensä herkutella, vaikka joka päivä! Mutta se, ettei oikein pysty lopettamaan vaan jos jotain ostaa, ne on tarkoitettu hävitettäväksi.. ymmärrät varmaan mitä tarkoitan.

Voisin tätä mun tarinaa tässä jatkaa loputtomiin, joten ennemminkin kerron minkä takia tahdon parantua: mulla on ihania ystäviä, mahdollisuus luoda parisuhteita, urheilla, omata oma asunto, matkustaa, eikä peilistä nyt ihan kaameat kasvot mua yleensä katso. Nämä ovat asioita jotka tahdon pitää tai vähintäänkin saada... parisuhde nyt on noussut tällä hetkellä ykköseksi.. ja pelkään etten sairauteni vuoksi koskaan tahdo luoda tiukkoja ihmissuhteita.. koska missä mä silloin pääsisin hoivaamaan sairauttani!!? Siis apua, jos tahdonkin oksentaa enkä seuran takia voi!! ;) Eli tahdon ETTEI SAIRAUTENI ENÄÄ HALLITSE MINUA.. ja voin aloittaa jälleen nuoruudestani nauttimisen.. samalla tavalla ennen 18-vuoden ikää jolloin syömisen kontroillointi astui elämääni.

Hyväksyn sen, että tästä ei koskaan täysin parannu vaan on hieman niinkuin narkkari tai alkoholisti... oksentelu on kuin huumetta. Ja itseasiassa tuo lihomisen pelko on suuri.. kun lopetan oksentelun... mutta sitten kun sanoit, että itse olit menettänyt muutaman kilon. Ja olenhan itse huomannut kun on tullut muutaman viikon taukoja, että helkutti herkutella ja höllänny kontrolloimisen.. ja mitä on saanut tilalle: ihania (rentoja!!) hetkiä ystävien sekä ihanien seikkailuiden parissa!!

Sori että laitoin tänne tällaisen tunteiden purun... oli vaan pakko.. kun tänään taas unelmatorttua oksentaneena eiliset parantumis lupaukset unohtuivat... tai eivät ne unohtuneet.. rikoin ne. Ja siitä tulee kahta surullisempi mieli. Kuinka heikko voi olla.

KIITOS ETTÄ SAIN ENSI TEKSTIKSENI LUKEA SINUN TARINASI (en ole käynyt tällä palstalla vuosiin) ja tähän visiittiin ja viestiin aion iltani päättää. Piristit ja surullista mieltäni todenteolla positiivisella kertomuksella... kiitos. Nyt nostan pääni ja uskon parempaan huomiseen...
Muutama lähin ystäväni ja siskoni tietävät sairaudestani ja olen ikuisesti kiitollinen että rohkenin heille kertoa ja tästä puhua. Matka on alkanut mutta päämäärään pääseminen kestää ehkä vielä hieman. En kuitenkaan luovuta.

Kiitos sinulle, tsemppiä ja voimia. Ja Ei, yksi (tai muutama!!) sortuminen ei ole syy ruveta soimaamaan itseäsi... me jos ketkä tiedetään että negatiiviset ajatukset aiheuttaa usein ahminnan, joten otan oppia sinusta.. laitan hymyn huuleen ja unohdan tämän iltaisen. Olet voimakas kun noin upeasti olet saanut parantumisen jatkumaan! ':)

t.Hanna