Parempi tulevaisuus

Mieheni ja minä olemme tuttuja kymmenen vuoden takaa. Olemme tosin olleet yhdessä vain reilun vuoden verran. Yritän valottaa tarinaamme mahdollisimman objektiivisesti (minun tarinani kuitenkin, joten tietysti täysiltä osin osin mahdotonta), jotta saisin mahdollisimman rehellisiä vastauksia. Tunnen olevani puun ja kuoren välissä, ja siksi kaipaan mielipiteitä.

Tutustuin nykyiseen mieheeni vuonna 2004. Tuolloin olin avosuhteessa, eikä asiassa ollut mitään flirttiä. Tunsin vain, että huumorintajut menivät yhteen. En siis pettänyt henkisesti enkä fyysisesti. Tapasimme vain yhteisessä tilaisuudessa.

Jatkoin siis tämän jälkeen seurustelua silloisen mieheni kanssa ilman minkäänlaisia taka-ajatuksia tähän nykyiseen. Kahdeksan vuoden seurustelun jälkeen suhteemme päättyi muista syistä.

Elin muutaman vuoden lähinnä itsekseni, sillä kukaan ei tuntunut kelpaavan minulle syvän rakkauden jälkeen. Yritin ns. pakottaa itseni rakkauteen, koska en halunnut olla yksiksenikään. Tämä mies oli ensirakkauteni, jonka kanssa olin 14-22 vuotiaaksi asti.

Vuoden 2012 lopulla yhteiset polkumme nykyisen mieheni kanssa jälleen kohtasivat ja aloimme seurustella. Elimme 24/7 yhdessä.

'Kesti noin pari viikkoa, kunnes riidat alkoivat. En ollut tottunut huutamiseen ja haukkumiseen, ja itkinkin ensimmäisen riidan aikana. Tuolloin vakuutin hänelle ääneen, etten anna sinun enää itkettää minua. Hän tokasi, ettet voi noin päättää. Ihmiset oppivat tuntemaan toisensa riitelemällä, ja se on välttämätöntä hyvässä parisuhteessa, jotta tietää, miten toinen käyttäytyy. Vaikka olenkin edelleen toista mieltä (ja olen edelleen, mielestäni asioista voi keskustella), suljin asian pois mielestäni. Sillä onhan mielipiteitä monia. Useiden mielestä varmasti riitely puhdistaa ilmapiiriä, varsinkin hiljaisuuden jälkeen.

No, joka tapauksessa, selvisi myös, että mieheni oli seurustellut pari vuotta henkilön kanssa, ja tällä oli aivokasvain. Jos ko. henkilö oli jättänyt lääkkeet ottamatta, oli hän varsinkin arvaamaton. Miehestäni tämä nainen oli kohdellut häntä väärin ja puhui hänestä erittäin paljon seurustelusuhteemme alussa. Vaikka hän oli tämän naisen jälkeen seurustellut vuoden verran erään toisen kanssa, niin ei ollut ilmeisesti ikinä purkanut tuntojaan tälle. Hän nimittäin kiitteli, että puhuminen minulle helpotti taakkaansa.

Seuraavaksi selvisi ikävä kyllä myös se, että hän purki patoumiaan entiseensä mm. sanoilla: "Käyttäydyt kuin Arja! Käännät selkäsi, kun haluat puhua minulle!" Minulla oli siis tapana lähteä tilanteesta, jos se näytti rumalta, eli jos esimerkiksi alkoi huutamista ja syyttelyä. Koin, ettei ollut mitään hyötyä kohdata toisiaan, jos tunteet olivat liian pinnassa. Tämä taas ärsytti häntä enemmän, jos pakenin. Monta kertaa lähdin ulos ja kävelin tunnin-parin verran, kun luulin, että tilanne helpottuisi.

Tilanne jatkui jonkin aikaa tuollaisena riitatilanteissa: hän huusi ja yritti estää lähtöni, minä pakenin.

Lopulta suostuin jäämään tilanteeseen. Luontoni ei kuitenkaan enää antanut periksi olla hiljaa, vaan vastasin rumiin sanoihin rumilla sanoilla. Se ei mielestäni johtanut mihinkään, vaan tilanne paheni entisestään.

Ratkaiseva hetki on mielestäni viime vuoden vappu, kun tilanne eskaloitui siihen pisteeseen, että hän hakkasi naamani ruhjeille. Soitin veljensä vaimolle, jolta odotin saavani vertaistukea. Tämä nimittäin oli kokenut poikansa isältä usean vuoden verran väkivaltaa. Puolisoni kuuli keskustelumme ja päätti lähteä pois.

Elimme erillämme pari viikkoa, eikä puolisoni halunnut tulla luokseni. Tein väärin. Lähdin baariin ja petin. Kerroin sen hänelle, kun kohtasimme seuraavan kerran. Sain tästä kuulla, ja aiheesta, monta kuukautta.

Sovimme joka tapauksessa karikoista huolimatta jatkaa. Eihän kukaan ole täydellinen. Menimme kihloihin ja sovimme unohtavamme menneet ja katsovamme tulevaisuuteen.

Mieheni ei ole enää satuttanut minua fyysisesti yhtä pahasti kuin vapun alla, mutta on erään kerran pitänyt riidan päätteeksi minua seinällä, istunut päälläni maassa ja lyönyt nyrkillä ohi. Tällöin soitin poliisit, ja tästä on sovittelu käynnissä.

Viime viikonloppuna hän hermostui ja kävi kurkkuuni hetkellisesti ja töni, jolloin soitin jälleen poliisit ja hänet vietiin putkaan ja paikalla oleva partio teki pahoinpitelyilmoituksen. Olen menossa huomenaamulla kuulusteluihin sen vuoksi.

Summa summarum: jos käytös muuttuu edes parempaan suuntaan, onko toivoa?

Jollain tapaa olen toivoton. Toivottavasti teksti ei ole liian sekava luettavaksi. Olen jokseenkin tunnekuohussa.