Näin meillä Isossa Omenassa

"Lapsi ei tuossa perheessä ole ongelma, vaan hänelle alistuvat vanhemmat."

Hyvin sanottu, toivottavasti joku havahtuu.

"Milloinkahan isä ottaa lusikan kauniiseen käteen ja ottaa paikkansa perheen päänä? Milloinkahan äiti huomaa olevansa vanhempi, jota lapsen on toteltava?"

Tuskin koskaan, rajoitta kasvaneet eivät osaa rajoja laittaa. Tullut työn kautta turhan usein huomattua. Miksipä edes yrittäisivät, kun ovat mielestään oikeassa, ainakin mitä kasvatukseen tulee. Lisäksi yhteiskunta tukee heidän käsitystään. Liian paljon joutuu lapsen oikutteluun alistumaan myös päiväkodit ja koulut. Toki ymmärtää pitää, mutta se raja minkä yli ei mennä, onko se oikeassa paikassa?

Työelämä viimeistään opettaa, jos ei muuten opi niin tuotannolliset ja taloudelliset syyt opettaa itsekästä kiukuttelijaa.

Minä olen huomannut tuon nimenomaan erittäin tehokkaaksi keinoksi hallita lapsieni kiukkukohtauksia. Kun heidän kanssaan ei ala riidellä eikä oikeastaan edes häiriinny koko touhusta ollenkaan, niin kohtaukset eivät uusi montaa kertaa. Kukaan kolme-nelivuotias ei viihdy pitkään istuen ostoskeskuksen lattialla odottamassa, jos mitään ei tapahdu ympärillä. Kun hän muutamasta kerrasta oppii, että äiti ja isä eivät hermostu tai tee mitään, mutta silti ei saa tahtoaan läpi (koska se tahto tuskin on seistä siinä, vaan hän haluaa jotain muuta), niin eipä sitä istumista kannata jatkossakaan kokeilla.

Meillä kaikki lapset käyttäytyvät ihan hyvin ja eivät todellakaan ole perheen johtajia, vaikka useamman lapsen kanssa on joskus istuskeltu odottamassa, että he ovat valmiita jatkamaan matkaa ilman sitä suklaapatukkaa tai leluautoa, mitä olisivat kaupassa halunneet. Eipä ole montaa kertaa ruikutettu mitään.

Joten aika aikaista on tuomita toisten toiminta tietämättä siitä yhtään mitään.