Nyt tähän alkuun, tää ei oo satu Älkää pitäkö tätä satuna vaan koska se on kirjakielellä kirjoitettu! Eikö 12v tytön pitäisi osata kirjoittaa? Tää on jo tuolla suhteet->tunteet->ikävä palstalla ja tuli kommentti että olisin hyvä satukirjailija. Joo kirjoitan kirjaa ja haluun toimittajaks mut tää on totta!! :( itken ihan oikeesti, tarvitsen jotain apua.
Olin silloin viidennellä luokalla. Saimme kouluumme maahanmuuttajia. Nähtiin välitunnilla ja tahallani kävelin läheltä ohi ja hymyilin. Päivänavauksessa olimme molemmat salin etummaisessa rivissä ja vilkuilimme toisiamme. Seuraavalla välitunnilla uskaltauduimme juttelemaan. Hän oli paennut äitinsä, isänsä ja kahden pikkusiskon kanssa Syyriasta. Olimme kaikki välitunnit yhdessä.
Ei kestänyt kuin muutama viikko kun hänen perheensä siirrettiin Mänttään. Annoin hänelle läksiäislahjaksi kauniin kortin ja taulun . Kortissa oli koristekirjekuori jonka sisään laitoin osoitteeni ja puhelinnumeroni. Kortissa luki runo englanniksi jotta hän ymmärtäisi sen "If i had a flower every time you make me smile or laugh, I would have a garden to walk forever" Päivän lopussa pyysin isääni hakemaan myöhemmin koulusta jotta saisin hyvästellä ystäväni. Silloin halasimme toisiamme kovin ja jotta hän olisi muistanut soittaa, viitoin hänelle bussin ikkunassa sitä. Bussi lähti, kääntyi kulman taakse ja kiipesin autoon ja lähdin kotiin. Olin iloinen että hän sai kodin, mutta surullinen, koska se on kaukana.
Odotin soittoa innoissani. Sitten hämmentyneenä, sitten surullisena. Sitten soitto kuului kaksi viikkoa lähdöstä. Hän pyyteli anteeksi soiton viivästymistä ja juttelimme mukavia. Melkein itkin ilosta.
Mutta se oli ensimmäinen ja viimeinen soitto. Hänestä ei kuulunut mitään. Puhelimeni vaihtui, mutta se ei tallentanut hänen numeroaan. Sain sen vanhasta puhelimesta lapulle, mutta en muistanut kirjoittaa sitä puhelimeen ja lappu hävisi. Isä lupasi vuosi sitten etsiä sen mäskän puhelimen jotta saisin numeron, mutta ei hän tehnyt sitä.
Tänään spagettia keittäessäni tyttö tuli mieleeni ja äiti yritti lohduttaa, että elämä ei aina ole reilua.
Nyt itken vuoteessani ja kissani yrittävät lohduttaa puskemalla ja nukkumalla vieressä mutta en vain kestä.
En voi kertoa kenellekkään itkemättä asiasta.
Olin silloin viidennellä luokalla. Saimme kouluumme maahanmuuttajia. Nähtiin välitunnilla ja tahallani kävelin läheltä ohi ja hymyilin. Päivänavauksessa olimme molemmat salin etummaisessa rivissä ja vilkuilimme toisiamme. Seuraavalla välitunnilla uskaltauduimme juttelemaan. Hän oli paennut äitinsä, isänsä ja kahden pikkusiskon kanssa Syyriasta. Olimme kaikki välitunnit yhdessä.
Ei kestänyt kuin muutama viikko kun hänen perheensä siirrettiin Mänttään. Annoin hänelle läksiäislahjaksi kauniin kortin ja taulun . Kortissa oli koristekirjekuori jonka sisään laitoin osoitteeni ja puhelinnumeroni. Kortissa luki runo englanniksi jotta hän ymmärtäisi sen "If i had a flower every time you make me smile or laugh, I would have a garden to walk forever" Päivän lopussa pyysin isääni hakemaan myöhemmin koulusta jotta saisin hyvästellä ystäväni. Silloin halasimme toisiamme kovin ja jotta hän olisi muistanut soittaa, viitoin hänelle bussin ikkunassa sitä. Bussi lähti, kääntyi kulman taakse ja kiipesin autoon ja lähdin kotiin. Olin iloinen että hän sai kodin, mutta surullinen, koska se on kaukana.
Odotin soittoa innoissani. Sitten hämmentyneenä, sitten surullisena. Sitten soitto kuului kaksi viikkoa lähdöstä. Hän pyyteli anteeksi soiton viivästymistä ja juttelimme mukavia. Melkein itkin ilosta.
Mutta se oli ensimmäinen ja viimeinen soitto. Hänestä ei kuulunut mitään. Puhelimeni vaihtui, mutta se ei tallentanut hänen numeroaan. Sain sen vanhasta puhelimesta lapulle, mutta en muistanut kirjoittaa sitä puhelimeen ja lappu hävisi. Isä lupasi vuosi sitten etsiä sen mäskän puhelimen jotta saisin numeron, mutta ei hän tehnyt sitä.
Tänään spagettia keittäessäni tyttö tuli mieleeni ja äiti yritti lohduttaa, että elämä ei aina ole reilua.
Nyt itken vuoteessani ja kissani yrittävät lohduttaa puskemalla ja nukkumalla vieressä mutta en vain kestä.
En voi kertoa kenellekkään itkemättä asiasta.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Joo, minkä takia olet surullinen tuosta? Lopulta mikään ei ole niin huonosti kun mietit asiaa tarkemmin. Ystäviä tulee ja menee, hyviä muistoja jää molemmille.
Ihmiset on sitten tosi tunteettomia toisiaan kohtaan. Ihan tosi. "Sä olisit hyvä satukirjailija" "Kiva tarina" "Teille jäi hyviä muistoja, ei oo mitään surullista tuossa"
Taidan vaan hankkia huoneen mielisairaalaan.
Joo, hirveesti ongelmii sulla. Mun äiti on eronnu kaks kertaa ja ny ollaan rutiköyhii. Lisäks viel en saa kertoo mun muulle perheelle yhtään mitään. Pahin kaikist on et joudun eroon pojasta jota rakastan. Joten sun pikkunen ongelma on se että sä oot hirvee lissu ja sul on suurii ongelmii ku valitat tollasist asioist! Sit sä viel valitat muille kun sun elämä on nii vitun täydellist!
Tää sun viestis ei nyt kyl liittyny mitenkään yhtään mihinkään, koska kaks täysin eri asiaa. Sitä paitsi millä järjellä sä tuut vähätteleen muiden ongelmia?
Mut alottajalle, muistatko sen henkilön nimee? Voisit ettii oisko hän vaik facebookissa tai jtn.
Niimpä. Kaikilla on omat ongelmansa ja tunteensa. Tuntuu varmasti erityiseltä kun on erimaalainen ystävä. Minun mielestäni, kenelläkään ei ole oikeutta vähätellä toisten suruja ja murheita, paitsi jos itkee niin pienistä asioista esim. Kun hiuspinni katoaa koululle tai miksi perhoset kuolevat. Aiheeseen vielä, että minun apuni ei nyt ole hirveän avulias, mutta yritä unohtaa hänet vähän kerrallaan ja keksi joku harrastus josta lisää kavereita ja muista nykyisetkin kaverit. Heidän kanssaan voit käydä esim. uimassa. ;)
En ole tunteeton mutta olen nähnyt pahempaakin. Mitä nyt tuosta sain selvää ette taineet tunteakkaan kovin pitkään. Multa on mennyt kaveri paljon kurjemalla tavalla.
Vaikutat ankealta joten kommentin oli lähinnä tarkoitus saada sinut ajattelemaan hyviä puolia. Voithan sinä aina masentua ja hakata päätäsi seinään.
Taisit välitää kyseisestä henkilöstä aika paljon