Sen pituinen se

Heips,

ja mikä se oikea rakkaus on.. se kaiken kestävä?

Mistä alkaa kohtuus kirjoitti:

Morgen

Niin perustuuko rakkaus tunteisiin vai laskelmointiin? Kuka silloin on voittaja ja kuka romanttinen? Erottaako kukaan enää milloin puhutaan rakkaudesta ja milloin rahasta?

Ihmisellä on syvä kaipuu merkitykselliseen elämään, jotain kiinteämpää ja kestävämpää kuin vain hetken tuntemukset. Eli miten muuttaa ihastuksen tai rakastumisen euforia vakiintuneen parisuhteen mielihyvää tuottavaan oksitosiini kosketukseen ja jokapäiväisen ns. yhteenkuuluvuuden tunteen vahvaan otteeseen.

Ihastuminen eli tuntemattoman rakastaminen on mitä suurimmassa määrin pysähtymistä rakkauden miellyttävimpään vaiheeseen, ajatukseen täydellisestä kumppanista. Kaikki vieraassa kiihottavat tyhjät kohdat on täytetty toiveilla ja mielikuvilla. Vaikeus alkaa siinä kohtaa, kun subjektiivisen haaveilun sijaan pitäisi löytää se hurmos todellisesta elämästä ja saada parisuhteen vakiintuminen tuntumaan siltä samalta kainokaipuiselta elämältä, jossa vapaus, oma identiteetti ja turvallisuus ovat osa yhteiseloa.

Mitään yleispätevää tai -sitovaa keinoa onnellisuuteen ei ole (ei voi olla). Jokaisen on itse oman elämänsä herra ja hidalgo.

Vain sen tiedämme rakkaudesta,
että se on kaikki, mitä on.
– Emily Dickinson -

http://www.youtube.com/watch?v=7xl93jZC6S0

Jeeeeeeeee....annnnaaaaaaaaaa....seeeeeeeeeeeenn... soidaaaaaaaaaaaa!!!!!!!!

Miksi sä rinnastat rahaa ja rakkautta? En ihan ymmärrä.. Mulla ei ole ollut vaikeuksia valita koskaan elämäni aikana, vaikka muutama kerta olisi ollut mahdollisuus valita rahaa. Köyhyys is no bliss, mutta raha sitoo, menetät vapauden. Tosin, ehkä naisen ja miehen osa näissä jutuissa eroaa toisistaan... mies kun on perinteisesti se joka tuo ruokaa pöytään.

Riittäisikö se, jos rakkaus on halu olla toisen lähellä? Että toinen on niin kiehtova, tai sielunkumppani tai jotain, ja haluat vain lisää hänestä. Ja jos siinä on jotain fyysistäkin mukana, tunteet toimii ikään kuin kahdella tasolla. Kuinka tunne sitten kestää arkea... on niitä onnistujiakin, vaikka itse olen möhlinyt sen homman.

Musta tuntuu että rakkauteen asetetaan joskus ihan mahdottomat odotukset, ihan kliseemäiset, se pitää olla ehjää ja jatkuvaa ja suurta ja ihmeellistä vaaleanpunaista kaikenkattavaa hattaraa. Onko mikään ihmekään jos ei se aina toimi :/

Mistä alkaa kohtuus kirjoitti:

Mitä sanon vai mitä haluaisit minun sanovan?

Arkemme on täynnä pelkkää harkintaa, laskelmointia, rakkautta, jos se sattuu sopimaan aikaan ja paikkaan.

Olen samaa mieltä kanssasi, rakkaudessa haetaan likaa jotain vaaleanpunaista, hattaraa, mielikuvaa opitusta sadusta. Minusta ihmiset ovat suuria kaksinaismoralisteja puheineen, kirkkoineen ja kahmivat itselleen valtaa, mielihyvää ja ihmisiä silloin, kun heille parhaiten sopii. Ihmiskunnan suurimmat ongelmat olisi ratkaistu aikaa sitten, jos meissä olisi riittävästi todellista rakkautta ja unohtaisimme rahan ja edut edes hetkeksi? Aina voi tietysti vedota, että en minä mutta ne muut?

Joku ei sovi aatteen, joku ulkoasun, käytöksen, köyhyyden, huumorintajuttomuuden, ulkonäön, ihonvärin vuoksi...mitä se rakkaus silloin on? Mitä tällainen poissulkemiselle on, kun se ei ole itselle sopivaa? Valikoivaa rakkautta vai pitäisikö olla rakkaus kuten vapaamuurari olisit aatteen ja hengen mukaan?
Olen pettynyt itseeni rakkaudessa yhtäpaljon kuin kanssaihmisiin, kliseinen rakkaus on meille hetkiä tunnissa, kuukaudessa, vuosissa, kun sen pitäisi olla pysyvä olotila, nyt ja ikuisesti.

Me etsimme rakkautta, vaikka rakkaus on minussa, sinussa, meissä kaikissa, mutta valikoiva haluamme ei halua rakastaa, me haluamme olla itsekkäitä ja kärsiä sen tähden.

Maailmassa on pimeää ja valoa. Se pimeä on siellä vain jotta näkisimme valon kirkkaampana, ja jotta ymmärtäisimme vaalia valoa.

Ihminen joka pakottaa itseään, elää paineen alla, näkee enemmän pimeää. Mulla herää sun kirjoituksesta ajatus että olet valinnut itsellesi sellaisen maailman joka vetää sua alas. Velvollisuudesta, vai myitkö itsesi? Tuo kysymys saattaa tuntua kovalta ja lyönniltä vasten kasvoja, mutta se on pelkkä ravistus. Eikä sun tarvi vastata kuin itsellesi.

Jos ihminen olisi aidosti itsekäs, hän tekisi asioita jotka tekee hänet onnelliseksi. Ihminen joka haluaa kärsiä, elää itsesäälissä. Mutta olet oikeassa, monet valitsee senkin tien. Joka myös aiheuttaa pelkkää valotonta elämää. Usein ne pitävät kiinnni surkeasta elämästään sillä verukkeella, että ei ole vaihtoehtoja. Niin minäkin joskus sanoin. Ja olin väärässä.

Mukavaa päivää sulle.

Mistä alkaa kohtuus kirjoitti:

Hello

Voihan se vetääkin...alaspäin, kukapa sen tietää. Aurinko nousee luonnollisesti jokaisena päivänä, mutta jotta pimeän voisi selättää aurinkon laskun jälkeen olisi ymmärrettävä kääntää kytkimestä (ei tarvitse keksiä sitä sähköä uudelleen, se on jo meillä kuten rakkaus meissä). Pelkkä oivallus olemassaolevasta ja tahto riittää.

Tietoisesti yritän katsoa asioita myös isommassa mittakaavassa ja sopeuttaa pienen yksilön asioita oikeaan perspektiiviin. Minä en koe kärsineeni mitenkään vääryyttä tai tunne kieriskeleväni itsesäälissä tai surkuttelisin kohtaloani. Yritän vaan katsoa objektiivisesti subjektiivisen minäni kautta kuinka me kategorisoimme kaiken ja yritämme löytää merkityksiä asioille, jotka luonnostaan yrittävät ehkä olla kaikkea muuta. Pakottaminen on hyvä sana, tuota pakkoa on joka paikassa ja sitten siitä yritetään vääntää ja kääntää elämän merkitystä ja rakkautta. Luetaan oppikirjoja ja käydään luennoilla, kursseilla ja yritetään valaistua kuka milläkin keinolla, ymmärtämättä sitä todellista perustotuutta. Tieto ja viisaus on aina hyvästä, mutta jos sitä ei itse jalosta mitenkään niin se on pelkkää kapulakieltä, opeteltuja fraaseja ja lainalaisuuksia.

Ollaanpa rehellisiä myös itsellemme; kaunis etsii mahdollisimman kauniin, ruma mahdollisimman siedettävän, kaikki on kauppatavaraa. Sen jälkeen katsotaan muita avuja tai avuttomuuksia, harkitaan, punnitaan ja sanotaan tahdon tai annetaan rukkaset. Erotaan ja sanotaan, että ajauduimme erillemme, rakkautemme ei kestänyt. Tässähän on enemmän okultismia, uharusta ja darwinismia kuin mitään rakkautta minun peruskäsitteelläni. Pitää olla sitä ja pitää olla tätä ja sitten se rakkaus tulee päälle ja tekee meistä onnellisia.

Auta armias, jos vanha valitseekin nuoren tai rikas köyhän tai kaunis ruman, vaikka olisi voinut saada mitä ikinä haluaa. Ensin tehdään monien vuosien laskelmoitua kehitystyötä ja sitten kun kaikki kriteerit täyttävä oikea geeniperimä on saatu silmien eteen pitäisi onnellisuuden asua siinä samassa paketissa. Mutta kun se elämä ei mene niin, se tekee meistä onnettomia ja rakkaudelle huonon nimen, vaikkei se nimi koskaan ole miestä pahentanutkaan eikä pahenna.

Minä en yhtään ihmettele miksei rakkaus ja onnellisuus brändinä ole yleismaailmallisuudestaan huolimatta villinnyt ja vauhkoonnuttanut ihmisiä nimensä mukaisesti rakkauden tekoihin. Netissä on paljon kivempi shoppailla, laskea rahoja, katsoa naamakirjasta omaa kuvaa ja huokailla, että onneksi menee sentään paremmin kuin naapurilla. Rakkautta ilman maailmanrajoja, pakkorakkaus kouluihin ja työelämän rakkausloma (tt:n lanseeraama) voisivat olla pelastu tähän meidän näköalattomuuteemme.

Hyvää päivänjatkoa myös sinulle

Molskis

Olen monessa asiassa samaa mieltä sun kanssa. Kuten esim. että pitäisi oppia näkemään asioita suuremmassa perspektiivissä. Siihen kuuluu myös se, että oppii näkemään että huonotkin jutut, kriisit ja muut, kuuluvat loppujen lopuksi elämään ihan siinä missä hyvät jutut. Koska ne kasvattaa aika lailla, kriisin jälkeen jos joskus tajuaa mitä kaikkea on saanut.

Vaikka toimii se niinkin, että kun ihminen näkee epäkohtia, sairautta, ilkeyttä, ahneutta, laskelmointia jne, hän haluaa (ja PITÄÄkin) laittaa sormensa siihen ja sanoa ääneen että tuo on niin persiistä. Samalla tulee halu ja tarve korjata se epäkohta. Se ihmisen moraali. Silti niistä epäkohdista ei saa tehdä liian isoa numeroa, koska silloin ne peittää kaiken kauniin alleen. Lisäksi, ensinnäkin kaikkea ei pysty korjaamaan ja miksi silloin haaskata energiansa vain päivittelemällä. Toiseksi esim. mun elämässä on tapahtunut monta pahaa asiaa joista olen myöhemmin kasvanut ja ollut kiitollinen siitä itse kasvusta.
Tahdon tällä saarnallani sanoa, että voi nähdä asiat niinkin suuressa mittakaavassa, että niin kauan kuin näemme myös ne kauniit asiat meidän ympärillä, niin kauan tarvitsemme myös ne huonot asiat.

Minä uskon että täydellisessä maailmassa on sekä hyviä että huonoja puolia. Sekä valoa että pimeää. Uskon että jos maailma olisi pelkästään kaunis ja hyvä, me unohtaisimme hetkessä kuinka kaunis ja hyvä se on. Tasapainoa, sitä me tarvitsemme, ei liikaa pelkkää hyvää eikä liioin pelkkää pahaa.

Ja niin, ehkä ihminen on saanut vähän liian ison palstan hoitaakseen, kun nykyisin koko maailma on tuolla yhden sormen alla. Ehkä oli vähemmän mietittävää kun piti käsitellä vain yhden kylän onnet ja surut. Vai elämmekö me jotain ylimenokautta, ja meidän lapset tulevat hallitsemaan tätä paremmin kuin hyvin. Joka tapauksessa meillä on monta asiaa paljon paremmin kuin meidän vanhemmilla, mutta kuinka usein muistamme olla kiitollisia siitä. Tuijotetaan vaan kaikkeen skeidaan eikä nähdä miten hyvin asiat ovat.

Kiitos, Liona. Ehkä siitä tuli turhan vaikeaselkoinen, koska halusin pitää sen niin että voi tulkita kahdella tavalla, riippuen vähän missä tilassa itse on. Niin kuin kaikessa on se hyvä ja paha puoli, niin on tässäkin.

Hieno vastaus! Ja tajusit heti runon positiivisen merkityksen :)