Terve teille..
Eksyin näille keskustelusivuille ja lueskelin muutamia juttuja.
Mä haluaisin kertoa teille kaikille miltä musta tuntuu nyt. Eli, mun elämäni meni pirstaleiksi 5 vuotta sitten. Mun vanhemmat erosi. Mulla oli itsellä paha vaihe menossa, olin juuri siirtymässä yläasteelle uudelle paikkakunnalle. Äidin luokse meitä jäi minä ja 3 ja 4 vuotta nuoremmat sisarukset. Jokatoinen vkl ollaan isällä, jokatoinen äidillä.
Nyt reilun vuoden opiskeltuani toisella paikkakunnalla ja oltuani viikot erossa kaikista rakkaistani, olen alkanut tajuta mistä jatkuva paha olo ja syyllisyydentunto johtuvat. Olen todella usein kipeä ja masis iskee aina sillon tällön todella rajusti. Oon ulospäinsuuntautunut, ilonen ja muutenkin kiltti tyttö. Mutta se kaikki näkyy vaan ulospäin. Olen tässä viikon aikana nähnyt 4 elokuvaa aiheesta. Ja jokaikisen elokuvan aikana itkenyt, itkenyt ja itkenyt.
Mulle ei kukaan koskaan tullut kysymään mitä mulle kuuluu, miten mä voin. Kukaan ei koskaan tarjoutunut puhumaan. Nyt se on jo liian vaikeeta.
Mun ainoa toiveeni koko maailmassa ois se että mun vanhemmat palais takas yhteen. Vaikka elämä oli vaikeeta sillon, se kestettiin yhdessä. Nyt elämä on paljon vaikeempaa, ainakin meille lapsille. Ja sitä kautta vanhemmille. Meissä lapsissa se näkyy käytöshäiriöinä ja sulkeutuneisuutena. Saatatte ajatella että eihän meidän lapsella ole mitään, koulukin menee koko ajan paremmin. Mutta todellisuudessa se johtuu siitä että lapsi yrittää uppoutua johonkin niin syvällisesti ettei tarvitse koko ajan ajatella rikkinäistä elämää. Ja puhun asiaa. Tiedän mistä puhun.
Miettikää siis yh:t, kannattaisiko vielä yrittää, edes lasten takia. Tiedän että meitä rakastetaan molempien vanhempien taholta. Mutta siitä puuttuu jotain. Nimittäin se vanhempien välinen rakkaus.
Eksyin näille keskustelusivuille ja lueskelin muutamia juttuja.
Mä haluaisin kertoa teille kaikille miltä musta tuntuu nyt. Eli, mun elämäni meni pirstaleiksi 5 vuotta sitten. Mun vanhemmat erosi. Mulla oli itsellä paha vaihe menossa, olin juuri siirtymässä yläasteelle uudelle paikkakunnalle. Äidin luokse meitä jäi minä ja 3 ja 4 vuotta nuoremmat sisarukset. Jokatoinen vkl ollaan isällä, jokatoinen äidillä.
Nyt reilun vuoden opiskeltuani toisella paikkakunnalla ja oltuani viikot erossa kaikista rakkaistani, olen alkanut tajuta mistä jatkuva paha olo ja syyllisyydentunto johtuvat. Olen todella usein kipeä ja masis iskee aina sillon tällön todella rajusti. Oon ulospäinsuuntautunut, ilonen ja muutenkin kiltti tyttö. Mutta se kaikki näkyy vaan ulospäin. Olen tässä viikon aikana nähnyt 4 elokuvaa aiheesta. Ja jokaikisen elokuvan aikana itkenyt, itkenyt ja itkenyt.
Mulle ei kukaan koskaan tullut kysymään mitä mulle kuuluu, miten mä voin. Kukaan ei koskaan tarjoutunut puhumaan. Nyt se on jo liian vaikeeta.
Mun ainoa toiveeni koko maailmassa ois se että mun vanhemmat palais takas yhteen. Vaikka elämä oli vaikeeta sillon, se kestettiin yhdessä. Nyt elämä on paljon vaikeempaa, ainakin meille lapsille. Ja sitä kautta vanhemmille. Meissä lapsissa se näkyy käytöshäiriöinä ja sulkeutuneisuutena. Saatatte ajatella että eihän meidän lapsella ole mitään, koulukin menee koko ajan paremmin. Mutta todellisuudessa se johtuu siitä että lapsi yrittää uppoutua johonkin niin syvällisesti ettei tarvitse koko ajan ajatella rikkinäistä elämää. Ja puhun asiaa. Tiedän mistä puhun.
Miettikää siis yh:t, kannattaisiko vielä yrittää, edes lasten takia. Tiedän että meitä rakastetaan molempien vanhempien taholta. Mutta siitä puuttuu jotain. Nimittäin se vanhempien välinen rakkaus.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Mielestäni otit esille erittäin vakavan asian, josta tulisi käydä keskustelua enemmän. Itse olen ehjästä ydinperheestä lähtöisin, joten minulla ei ole näitä kokemuksia ja on todella vaikeaa ymmärtää ihmisiä, jotka elävät erilaisissa olosuhteissa. Mutta minulle myös kaikki palaute, jonka tulet saamaan, on arvokasta. Olen YH, eli "vienyt" lapseltani mahdollisuuden turvalliseen ydinperheeseen (jos tarkkoja ollaan niin mieheni oli se, joka läksi ja jätti minut kun odotin lastamme). Lapseni on siis syntynyt tilanteeseen, jossa isää ei enää ollut. Isä käy pitkän matkan takaa tapaamassa lastaan, mutta lapsi on vielä niin pieni, ettei ymmärrä. Syyllisyyden taakka on kuitenkin minun kannettavanani, koska lapsi on minulla; minä HALUSIN lapsen, mutta olisin halunnut myös perheen; isä äiti ja lapsi. Olen miettinyt joskus yksinäisinä hetkinä, että pitäisikö minun etsiä lapselleni "keino-isä" (ei ole tarkoitus käyttää halventavia nimiä mutta en keksinyt muutakaan), mutta lapsen etu ehkä sittenkin on se, että olen YH ja lapsen biologinen isä käy häntä katsomassa eikä minulla ole vierasta miestä "nurkissani".
Menin nyt ulos tästä alkuperäisestä keskustelusta, josta sinä nimimerkki "Surullinen lapsi" kirjoitit. Kumpi on sitten huonompi tai parempi vaihtoehto; että lapsi on saanut elää edes osan elämästään ydinperheessä vai minun tilanteeni, että hänellä ei sitä kokemusta koskaan ole ollut.
Älä sotke ketään miestä paskakasaasi. Miehelle oma biologinen lapsi on kyvin tärkeä asia, paljon tärkeämpi kuin moni ymmärtääkään. Pillun tms. toivossa joku luuseri voi ryhtyä "keino-isäksi" mutta se ei tule kestämään kauan. Yksi letkautus aisankannattajasta tai "et ole minun isäni" syö miestä enemmän kuin hakkaaminen pesäpallomailalla.
Pikkuisen tarkemmin jos lukisit viestini. Siinä nimenomaan korostin sitä, että biologinen isä käy lastya katsomassa, joten hyvä näin ja EN ole ottanut miestä "keino-isäksi". Sinulle tiedoksi, että ex-mieheni jätti minut odottaessamme yhteistä lastamme. Hän läksi toisen naisen mukaan ja hänellä on uusi perhe. Tietenkin voidaan jatkaa keskustelua siitä kenen vika ero on, mutta eiköhän siinä ole molemmilla osapuolilla osuutensa. Minä myönnän, että olen liian konservatiivinen hyväksyäkseni syrjähypyt, joten eron voi yhtä hyvin laittaa minun kuin vieraissakäyneen ex-miehenikin syyksi. LUE TARKKAAN mitä ihmiset kirjoittavat.
Kuules nyt surullinen lapsi.. En halua sinua loukata ja myötätunto on puolellasi mutta mutta..
Mietin ensin minkä ikäinen olet koska tekstisi oli osittain todellakin VAIN sinun näkökulmastasi katsoen ja aika lapsellista,mutta sitten luin tarkemmin ja huomasin että sanoit opiskelevasi. Toisaalta ikäiselläsi nuorella ei voi olla elämänkokemusta paljoakaan mutta toisaalta taas..no..
Olen yhden lapsen yksinhuoltaja,en häpeä sitä vaan olen elämän tilanteeseeni tyytyväinen kun näen että lapsenikin on onnellinen.
Ihmisillä on NIIN monia syitä erota,on ns.vahinkoraskauksia ja omasta tahdosta olevia yksinhuoltajia.. Tarinoita on niin paljon kun on ihmisiäkin. Joskus rakkaus vain loppuu,aika muuttaa ihmisiä ja joskus erottaa ihmisiä ym ym.
Lapseni oli toivottu ja molemmat halusimme perheen. Mies sairastui psyykkisesti ja masentui,tuli väkivaltaiseksi ym. Tuin häntä monta vuotta,sain "turpaani" monta vuotta. Lopulta olin itse niin rikki että lapsi oli vähällä menettää molemmat vanhemmat!Lopulta suhde kuihtui eikä mitään ollut tehtävissä. Juttu on monimutkainen enkä jaksa sitä tässä selittää ellet halua kysyä..
Mutta hei,PITÄISIKÖ MINUN YRITTÄÄ LAPSENI VUOKSI?? Ei todellakaan. Kahdestaan asuessamme lapsesta on tullut rohkeampi,sosiaalisempi ja ONNELLISEMPI
koska hän tietää olevansa rakastettu eikä tarvitse elää pelossa.
Ymmärrän että kerroit kommenttisi omien kokemusten pohjalta mutta et voi silloin sanoa yleisesti että yrittäkää lastenne takia. Tuntuu kuin yrittäisit syyllistää yksinhuoltajia..? Lapsihan toki toivoo että olisi äiti isä mutta siksi asia pitääkin selvittää ja puhua lapselle asiat totuuden mukaisesti.
Vaikka omalla kohdallani suhde olisikin loppunut siihen ettemme enää rakasta toisiamme niin toki olisin yrittänyt mutta rakkautta ei voi pakottaa vaan se tulee itsestään. Ongelmat ja riidat pitää selvittää mutta kahden ihmisen väliset tunteet eivät "syty" vain siksi että lapsella olisi ns.ehjä koti.
Lapseni on rakastettu,sukulaisten ja ystävieni
taholta ja mikä tärkeintä että MINÄ rakastan ja pidän hänestä huolta.
Rakkaus,lämpö ja turvallisuus luovat ehjän perheen ja se meillä on,vaikkei lapsen isä asu kanssamme. Nykyään kyllä hän on lapsen elämässä monin tavoin.
Että sellaista..
Kiitos vastauksesta. Ikää mulla on 17 vuotta. Mutta siihen nähden olen kokenu aika paljon. Itsemurhayrityksien estämistä, toisena äitinä olemista, hakkaamista, muuttoa, elämänmuutoksia...
En todellakaan yritä syyllistää ketään. Enkä halua yleistää, koska tiedän että joskus on parempi, että vanhemmat syystä eroavat. Halusin vain purkaa omaa pahaa oloani ja herättää samalla kiinnostuksen yksinhuoltajien lasten hyvinvointiin. En yrittänytkään saada muuta näkökulmaa kuin omat kokemukseni.
Jokainen voisi silti - vaikka tietäisi lapsensa olevan onnellinen ja hyvinvoiva- kysyä mitä hänelle kuuluu, miten hän voi ja mitä ajattelee asiasta. Siitä ettei äiti ja isä ole yhdessä.
Haluaisin, että sanoisit omalle lapsellesi nuo kolme sanaa, jotka sanoit vastauksessasi. Se olisi toiveeni. Toivoisin jokaisen sanovan niin. Eikä haittaa vaikka sen tekisi useastikin. Enkä nyt tarkoita ettetkö sanoisi. Tämä on vain lasten puolesta.
erosin lapseni isästä henkisen väkivallan vuoksi. Kävin juttelemassa erään psykologin kanssa asiasta. hän oli tarpeeksi "kaukana" asioistamme ja hänelle oli helppo puhua. Sain etäisyyttä asiaan ja jaksoin huolehtia lapseni hyvinvoinnista, en käpertynyt itseeni. Mene rohkeasti terveyskeskukseen ja/tai koulusi terveydenhoitajalle ja pyydä apua henkiseen oloosi. Puhuminen auttaa tai oikeastaan se, että sua kuunnellaan, eikä kukaan syyttele tai leimaa. jo se, että kirjoitit tänne on sua varmaan auttanut. mene ja juttele paha olosi pois ja ota isäsi isänä ja äitisi äitinä vaikka he eivät voi olla enää yhdessä. kumpikin tahollaan rakastaa sua.
Kiitos kun vastasit. Itseasiassa tänne kirjottaminen vaati paljon ja halusin ihmisten kuulevan edes yhden lapsen mielipiteen siitä mitä perheen hajoaminen voi aiheuttaa. Olen saanut erilaisia vastauksia ja olen iloinen, että ihmiset ylipäätään ottavat kantaa tähän asiaan. Kiitos neuvostasi, toteutan sen mahdollisimman pian. Kiitos.