Kiusaamisen jättämät jäljet.

Pahimmat kiusaamis kokemukset on just osaston puolelta.Sielä niitä sinun alan sadisteja on. En hakeudu hoittoon vaikka olisin miten sairas. Niin huonot kokemukset on. Kuolema on parempi kohtalo kuin sairaala.

Oma kiusaaminen on jättänyt vahvat jäljet. Omalla kohdalla kaveriporukkani hylkäsi minut ilman kertomatta syytä. Jouduin ihan yksin. Siitä minulle tuli vahvat traumat, muistan kaiken vieläkin. Se myös aiheutti riittämättömyyden tunnetta ja menetin itseluottamukseni kovaa kyytiä. En pystynyt enkä pysty vieläkään kunnolla oikein luottamaan ihmisiin ja pelkään tulevani hylätyksi. Tästä kaikesta on siis tasan vuosi aikaa.

Osittain kiusaamisen ja syrjinnän takia viiltelen. Päihteitä en käytä.

Olisiko mahdollista, että laittaisit sivulle jonkin sähköpostiosoitteen, johon voisi lähettää vähän pitempiä kirjoituksia? Minulla olisi aiheesta paljonkin kerrottavaa, mutta en viitsisi kaikkia niitä keskustelupalstalla purkaa.

En käytä
Tsemppiä kiusatut!!

mua on kiusattu ala-asteella ja koko yläaste. on ollut homottelua, p*skan puhumista, syrjimistä ja fyysistäkin kiusaamista. muhun itseeni se on jättänyt tosi isot arvet. joka ilta muistuu joku asia mieleen niin voimakkaasti ja tekee mieli vaan ottaa veitsi ja viiltää oikein syvältä. olen vaan 15 ja elän elämäni p*skinta aikaa.

Itsekin olen nykyään opiskelija. Omista oikeista kiusaamiskokemuksista on aikaa noin kymmenen vuotta tai päälle sen. Arviolta kiusaaminen alkoi noin 10 vuoden iässä syrjintänä ja jatkui eri muodoissaan eri kouluissa aina lukioikään asti. Välillä jopa fyysisenä, mutta useimmiten sanallisena nälvintänä, ulos sulkemisena ja selän takana perättömien juttujen levittelynä.
Silloin kun todelliseksi kiusaamiseksi kutsuttava kohtelu alkoi, halusin poissulkea sen ja pidin asiat sisälläni todella pitkään. Pian kuitenkin kouluun meno sai mahan sekaisin aamulla, se alkoi näkyä myös opiskelumotivaatiossa ja keskittymisessä. Ennen olin saanut hyviä numeroita vaivatta, kiusaamisen alettua aloin saada puolta huonompia. Olin kai jo tuolloin masentunut kaiken sulkeutumisen johdosta. Aloin ajatella että minussa on oikeasti jotain vikaa.
Niinhän minussa olikin ja on nykyäänkin jos niin haluaa nähdä. Olen autoritaarisen kasvatusmenetelmän perheestä, jossa oppi olemaan hiljaa ja huomaamaton. Itsetuntoni oli lisäksi jo pienestä pitäen kotona nujerrettu. Olin siksi helppo kohde kiusaajille. Lisäksi olin hyvä oppilas ja perusluonteeltani kiltti ja rauhallinen. Se saa tietyn aineksen riippumatta koulusta ärsyyntymään ja "kiinnostumaan". Kaltaiseni ilman kunnollista tuki/ystäväpiiriä revitään aina kappaleiksi. Niin minullekin taisi käydä.
Tilannettani ei helpottanut se, että jouduin useampaan otteeseen vaihtamaan koulua muuttojen vuoksi. Masentuneen oli vaikea ystävystyä, vaikka juuri niitä olisin hirveästi kaivannut. Helpompi oli ajautua kieroon katsotuksi ja jopa opettajien silmätikuksi. Yläasteen viimeisillä luokilla olin todella masentunut ja sisäisesti yksinäinen, vaikka aina joitain ystäviä/kavereita oli. Aina sain ihme kyllä joten kuten kouluni rämmittyä läpi. Myös lukion. Se onnistui itsekurilla ja torjumalla pahat tunteet. Itsetuntoni oli nollassa vielä lukioaikoinakin. En ollut pystynyt oikeastaan antamaan itsestäni ystävyyssuhteissakaan sitä mitä todella olin. Tai en kertonut kokemuksistani. Tavallaan olin kuoressa.
Minua olisi saattanut auttaa, jos kiusaamiskierre (ihmistä kiusataan enemmän tai vähemmän niin kauan kuin hänestä heijastuu aiempi kohtelu) olisi pystytty täysin pysäyttämään ja minut saatua terapiaan jo masennuksen alkuvaiheissa. En itse edesauttanut sitä. En kai ollut vielä oppinut vaatimaan itselleni hyvää. En tiedä kuinka paljon vahinkoa mm. masennusjaksot ovat oppimiselleni ja kehitykselleni lopulta tehneet. Kenties huono itsetunto on vaikuttanut eniten tavoitteisiini pyrkimisessä. (Nuoret joilla masennus: Kerro aikuiselle, hankkiudu terapiaan ja lääkehoitoon. Kiusaaminen on koulumaailman osa, mutta myöhemmin avautuu niin paljon suurempi perspektiivi ja maailama että sitä kannattaa odottaa ja elää sitä ennen niin terve nuoruus kuin mahdollista...)
Ihminen kehittyy omaksi itsekseen sosiaalisissa suhteissaan ja niiden antamien peilien kautta. Minun peilini olivat pitkään kiusaajien ivalliset katseet. Niistä ulos kasvaminen ja terveen itsetunnon kehittyminen ovat olleet kivikkoinen tie. Paljon on pitänyt hyväksyä ja antaa myös itselle anteeksi.

Kyllä on jäljet jättänyt. Olin kiusattuna n. 7 vuotta ja vaikka kuinka yritin saada sen piinan loppumaan niin mikään ei auttanut. Oli vaihe jolloin olin pidetty lapsi, kunnes kaverit kääntyivät minua vastaan ja saivat myös muita mukaan. Melkein koko ala-asteen olin se laiha ja puhevikainen luuseri kunne siirryttiin yläasteelle jossa se loppui........väliaikaisesti. Toisena vuotena yläasteella liikuntatunnille naurettiin ja pilkattiin. En viihtynyt koulussa, sain paljon poissaoloja mutta silti yritin taistella läpi sen helvetin mitä koin.

Nyt ammattikoulussa en uskalla enään edes olla oma itseni. Esitän jotain muuta kun olen, ja se on hyvin ikävää. Yhden tosiystävän avulla olen tänne asti selvinnyt, josta olen erittäin kiitollinen. Samat vanhat kiusaajat kävelevät kaupungilla vastaan ja suru nousee silmiini kun heitä katson.

Minäkuvan pirstoutumisen ja itsetunnon katoamiasen jälkeen en ole uskaltanut uusia ihmisiä tavata koska pelkään edelleen.
Välillä tuntuu että myös oma perheeni häpeää minua vaikka sisimmässäni tiedän että se ei ole totta. Pikkuhiljaa asiat mene ät parempaan suuntaan mutta silti on paljon päiviä jolloin istun yksin ajattelemassa surkeaa elämääni.

Fyysistä kiusaanista en ole kokenut mutta henkistä senkin edestä. On vai yksi asia jota toivon; että vanhemmat kouluttaisivat lapset paremmin. Tuntuu että vanhemmat eivät kontrolloi nykynuorisoa enää ollenkaa.

Ihmisten pitäisi tajuta että kukaan ei ole täydellinen, toisen ovat ylipainoia tai toiset alipainoisia mutta se ei oikeuta kiusaamiseen. Mikään ei siihen oikeuta! Toivon kaikille kiusaamisesta kärsiville kaikkea hyvää ja jaksamista!

Yatävien ja perhen tuki on tärkeää ja auttaa.

Olin sairaanhoito-oppilaitoksessa, niin ope laitto minut harjoittelemaan käytännönjaksoa aina kireisiin työpaikkoihin tai pitkään matkaan. Ope kiusasi myös minua, että hän nöyryytti kysymllä silloin tunnilla, kun en viitannut.

Kirjotustöitäkin mitätöi ja sanoi tämä kappale pitää olla tuolla ja tämä kappale tähän.Sitten kun olin tehnyt tuon työn, niin sittenkään se ei kelvannut aina jotain muutosta juonitteli. Tuolloin ei kiusaamisesta ei puhuttu vielä. Epäilen kokeitten arvostelua, että siinäkin on alakanttiin arvostelua ja numerot annettiin heikot pärstäkertoimen mukaan.

Koulun lopuksi kerran ope sanoi, tule kansliaan ekaksi puhutteluun ja samalla näytän numerot mitä saat tokariin kun "olet antanut niin paljon mulle periks." Tuo käynti oli aivan hirveä sain huonot arvosanat ja kiusan takia. Pidin seinistä kiinni, kun sieltä tulin pois. Koulun kevätjuhlassa en viihtnyt lainkaan, join yhden kupin kahvia ja läksin pois, oli surkee olo.

Päässäni oli vain ajatus "miten saan työtä tällä tokarilla". Eka työt oli helppo saada, kun oli hoitoalalla työvoimapula tuolloin. Sitten mulle tuli taloudentila sellaiseksi, että tuli maksuja maksujen päälle, vakityö piti saada, ettei luottotiedot mene.

Hain monta työpaikkaa, mutta"ohivalinta" tuli vaikka työpaikka luvattiin se ei ollut minulle loppupelissä. Täällä päin oli sellainen systeemi, että niihin paikkoihin johon minut oli koulutettu, oli hakijoita paljon.

Virkaan valittiin aika useasti lautakunnan tuttu, tai selkävikainen ihminen tai lakkautettu puhelunvälittäjä, eli sanottuna veivät virat pikakurssituksella.

Tämä siitä syystä, että eivät olleet saaneet sairautensa tai muun työkyvyttömyyden takia eläkettä, niin heidät valittiin meidän virkaan. Olin kovasti pettynyt, kun nää "liukumaihmiset" vie työt.

Onko jollain vastaaavaa kokemusta. Virkaanvalinnat oli hirvittävän salaiset, kelleen ei kerrottu mitään eikä saanut kysellä, valittisi puhumattomuus ja valittu puhetyyli.

Onko vastaavia kokemuksia toisilla? Kirjoittakaa tänne!