"Älä mene", kuiskasit katsomatta minuun. Pidän kättä ovenkahvalla ja olen hiljaa, en osannut sanoa mitään. Kyyneleet valuivat kummankin poskia pitkin eikä sanoja enää ollut. "Kaikki muuttuu, lupaan sen!" otit askeleen minua kohti ja ojensit kättäsi, "älä mene"
Aukaisin oven ja astuin rappukäytävään, painoin oven hiljaa kiinni perässäni. Tuntui niin lopulliselle, olin hetkessä hukassa, minun paikkani maailmassa oli poissa. Astelin rappuset alas, kaikki muuttui vieraammaksi askel askeleelta. Ulkona vilkaisin tuttua parveketta, hetken mietin että jos vain käännyt ja menen takaisin, aukaisen parvekkeen oven, ottaisin kastelukannuni ja kastelisin kukat, aukaisisin päivävarjon, kaikki olisi niin kuin ennenkin, eikä minua olisi tässä.
Kipu herätti minut, sinä olit siinä, käsi vielä kohollaan "Kenen kanssa olit eilen ulkona!" huusit päälläni. "Mikä sua vaivaa, olin ylitöissä niin kuin soitin" huudahdin ja pitelin kuumottavaa poskeani. "Et varmasti soittanut!" ponkaisit pystyyn ja etsit puhelintasi. Ilmeesi muuttui ja sopertelit jotain mistä ei saanut selvää, miten mistään olisikaan saanut selvää. Kello oli 9 aamulla ja sinä olit humalassa. "Missä itse olit kun nyt vasta kotiin tulet?" kysyin ja puin samalla päälleni, sinut tietäen tästä saattoi tulla isokin show. "Lähdin yhdelle kun et tullut himaan niin kuin oltiin sovittu!", " Eihän me sovittu mitään koska mä oli ylitöissä, miten sä oot vieläkin ihan kännissä?!"
Et paljoa jaksanut enää vastailla, ilmeisesti kiukkusi oli laantunut ja väsymys painoi silmää. Menit sohvalle ja nukahdit sekunneissa. Katselin sinua. Rakastan sinua kun olet selvinpäin, olet hauska, meillä on ihanaa yhdessä. Miksi et voi olla selvinpäin koko aika.
Katson peilistä kasvojani, monet lyönnit on niihin osuneet, monet suudelmat koittaneet hyvittää, jaksanko vielä. Silmäni näyttävät väsyneille, yritän hymyillä mutta mikään ei muutu ilmeessäni, ponnistelen kovemmin saadakseni suupieliäni ylöspäin, luovutan.
Pakkaan vaatteeni, otin paperia ja koitin kirjoittaa sinulle kirjeen, selittää miksi en enää voi jäädä. Laitan kynän tyhjän paperin päälle, puheet on pidetty, ei ole sanoja jäljellä.
Hätkähdän kun seisot olohuoneessa tuijottaen laukkujani. "Älä lähde"
Kävelen poispäin kotoani, jokaisella askeleella annan luvan itselleni kääntyä palatakseni. Juna-asemalla istun tutulle penkille, tunnen puun lämmön ja tervan tuoksua. Tuntuu että elämäni on takanani, ei edessäni. Kuulen junan tulevan, se on kuin lähtölaskenta, "Käänny käänny!", huutaa ääni päässäni.
Tiedän etten katso taakseni kun nousen junaan, en osaa hyvästellä kaipausta.
Aukaisin oven ja astuin rappukäytävään, painoin oven hiljaa kiinni perässäni. Tuntui niin lopulliselle, olin hetkessä hukassa, minun paikkani maailmassa oli poissa. Astelin rappuset alas, kaikki muuttui vieraammaksi askel askeleelta. Ulkona vilkaisin tuttua parveketta, hetken mietin että jos vain käännyt ja menen takaisin, aukaisen parvekkeen oven, ottaisin kastelukannuni ja kastelisin kukat, aukaisisin päivävarjon, kaikki olisi niin kuin ennenkin, eikä minua olisi tässä.
Kipu herätti minut, sinä olit siinä, käsi vielä kohollaan "Kenen kanssa olit eilen ulkona!" huusit päälläni. "Mikä sua vaivaa, olin ylitöissä niin kuin soitin" huudahdin ja pitelin kuumottavaa poskeani. "Et varmasti soittanut!" ponkaisit pystyyn ja etsit puhelintasi. Ilmeesi muuttui ja sopertelit jotain mistä ei saanut selvää, miten mistään olisikaan saanut selvää. Kello oli 9 aamulla ja sinä olit humalassa. "Missä itse olit kun nyt vasta kotiin tulet?" kysyin ja puin samalla päälleni, sinut tietäen tästä saattoi tulla isokin show. "Lähdin yhdelle kun et tullut himaan niin kuin oltiin sovittu!", " Eihän me sovittu mitään koska mä oli ylitöissä, miten sä oot vieläkin ihan kännissä?!"
Et paljoa jaksanut enää vastailla, ilmeisesti kiukkusi oli laantunut ja väsymys painoi silmää. Menit sohvalle ja nukahdit sekunneissa. Katselin sinua. Rakastan sinua kun olet selvinpäin, olet hauska, meillä on ihanaa yhdessä. Miksi et voi olla selvinpäin koko aika.
Katson peilistä kasvojani, monet lyönnit on niihin osuneet, monet suudelmat koittaneet hyvittää, jaksanko vielä. Silmäni näyttävät väsyneille, yritän hymyillä mutta mikään ei muutu ilmeessäni, ponnistelen kovemmin saadakseni suupieliäni ylöspäin, luovutan.
Pakkaan vaatteeni, otin paperia ja koitin kirjoittaa sinulle kirjeen, selittää miksi en enää voi jäädä. Laitan kynän tyhjän paperin päälle, puheet on pidetty, ei ole sanoja jäljellä.
Hätkähdän kun seisot olohuoneessa tuijottaen laukkujani. "Älä lähde"
Kävelen poispäin kotoani, jokaisella askeleella annan luvan itselleni kääntyä palatakseni. Juna-asemalla istun tutulle penkille, tunnen puun lämmön ja tervan tuoksua. Tuntuu että elämäni on takanani, ei edessäni. Kuulen junan tulevan, se on kuin lähtölaskenta, "Käänny käänny!", huutaa ääni päässäni.
Tiedän etten katso taakseni kun nousen junaan, en osaa hyvästellä kaipausta.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Melkein kuin olisi lukenut omaa tarinaansa,tekipä kipeää vieläkin!
Niin surullista......
Minä vuonna tää on kirjoitettu, kun junassakin tuoksuu puu ja terva? Oli se varmaan niin ankeeta tuo murrosikä... Helppoahan se oli silloin kimpsut ja kampsut pakata ja ajella varmaankin höyryjunalla takaisin iskän ja äiskän luo maalle.
Juna-asema. Onko murkun vaikea lukea? Kysy äireeltäs seurvaana kerran jos auttais sua lukemaan.