Joo, tänään olen kai sitten vihainen. Mua harmittaa maailman kaikki naiset jotka antaa jonkun kävellä ylitseen. Suostuu huonoon kohteluun, on kynnysmattona, ties minä.
Itsekin olen ollut, ja yritän parhaani mukaan olla enää sellaiseen ryhtymättä. Yhä edelleen sellaista käy, mutta ei samassa määrin kuin joskus, kun elin ihmisen kanssa jonka käytöksessä valehteleminen oli arkipäivää, ja ainoa pointti oli olla jäämättä kiinni; jos jäi, SE harmitti, ei itse valhe.
Naiset ihanaiset. Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne, olkaa toisillenne hyviä.
Kappas, en olekaan enää ihan yhtä vihainen kun sain tämän sanottua. ;)
Itsekin olen ollut, ja yritän parhaani mukaan olla enää sellaiseen ryhtymättä. Yhä edelleen sellaista käy, mutta ei samassa määrin kuin joskus, kun elin ihmisen kanssa jonka käytöksessä valehteleminen oli arkipäivää, ja ainoa pointti oli olla jäämättä kiinni; jos jäi, SE harmitti, ei itse valhe.
Naiset ihanaiset. Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne, olkaa toisillenne hyviä.
Kappas, en olekaan enää ihan yhtä vihainen kun sain tämän sanottua. ;)
Vastaukset 11
Vanhimmat
..hyvä se on, että välillä voi olla vihainenkin. Me naiset usein emme uskalla ja jos joskus uskaltaudumme, joudumme heti syyllistetyksi..:)
Kertoo tämä rauhallisuuden perikuva, joka JOSKUS kimmastuu ja siihenhän muut eivät osaa ollenkaan suhtautua, kun "ethän sää yleensä...!).
Lähes jokainen ihminen käyttäytyy joskus, joko hetkittäin tai kausiluontoisesti, itselleen "epätyypillisellä" tavalla. Se on vain ihmisyyttä se.
Ja vihainenkin saa olla, kunhan ei tee mitään typerää. Viha on inhimillinen tunne. Silloin tällöin ihan ok.
Luulen ymmärtäväni mitä tarkoitat, mutta...
On olemassa sellaisia naisia (heteroita ja lesboja), jotka haluavatkin olla ja elää suhteessa jossa se toinen osapuoli on se "hirviö" ja itse sitten ollaan se "alistuva" ja "hyväksikäytetty".
Useimmiten sellaiset naiset tuovat hyvin näkyvästikin esille tämän tilanteen ja saavat itselleen jotain (?) tyydytystä sitä, että saavat itselleen sympatiaa. He ovat vähän kuin marttyyreita.
En viittaa tällä kehenkään, totean vain yleisesti, että tällainenkin naistyyppi on olemassa...
(itse en kyllä ymmärrä heidän logiikkaansa olleenkaan, mutta kaipa he siitä jotain "tyydytystä" saavat).
..tuo ihan oikeasti pitää paikkaansa...?
Masokistiluonne on tietenkin olemassa, mutta onkohan kovinkaan yleinen vai onko tämä sitä, että halutaan syyllistää uhria.
No en tiedä. Varmaanhan meitä on kaikenlaisia, mutta kuulostaa tuon kaltainen marttyyrius todella raskaalta valinnalta, jos se olisi tietoinen valinta.
Johan tuossa tarvittaisiin terapiaa ja nopeeta..;)
Sellaisia naisia on olemassa, lienee jokin pahempi tunne-elämän häiriö. Kurja juttu. :(
Mutta luulisin että enimmäkseen kyse on vain siitä, että ihmisissä on niin paljon p*skiaisia. Näin syvällisesti ilmaistuna. ;)
Toki itsekin varmaan liialla kiltteydelläni saatan osaltaan mahdollistaa "kynnysmattokohtelun" mutta jokainen on kuitenkin itse vastuussa omasta käytöksestään. En todellakaan ota omalle kontolleni sellaisten ihmisten käytöksen syitä! Lisäksi pyrin tiedostamaan itsessäni tuollaiset "heikkoudet".
Eli olet ihan oikeassa mutta pointtini oli se miten moni nainen alistuu sellaiseen, kuka mistäkin syystä. Rakkaus kai lienee se yleisin syy. Pitäisi vain muistaa että rakkauteen ei kuulu toisen alistaminen tai muutkaan ihmisarvoa ja naiseutta alentavat toimintatavat.
Joo ei kuulu rakkauteen alistaminen tms. Meitä ihmisiä vaan on niin eri tilanteessa olevia ja sanotaanko erilaisessa elämäntilanteessa tai "kehittymistilassa" olevia.
Kyllähän se ihminen sellainen peto vähän on, että pahuuksiakin se tekee, jos sille antaa mahdollisuuden...(yrittää keksiä esimerkkiä...)
Vaikka niin että jos on jossain asiassa vahvemmilla kuin toinen, esim. että asutaan yhdessä ja se asunto on sen toisen, niin voi uhkailla että toinen saa muuttaa pois, ellei suostu alistumaan tämän toisen tahtoon tietyissä asioissa...Ei silloin ole niin helppoa olla alistumatta, jos ne toisen vaatimukset ei ihan mahdottomia ole...Sitten kyllä tilanne voi kasvaa ja niistä vaatimuksista tuleekn jo aika ison suuruusluokan juttuja ja...sitten voi olla vaikea vetää rajaa...
Helpostihan esim. noin voi käydä ja tottakai sen toisen täytyisi olla käyttämättä sitä valtaansa väärin, mutta ihmisluonto tuntien, niin...
Ja tosiaan, rakkaudestahan sitä alistuu...
Olen edelleen hyvin vihainen... äsh. Sellaista se välillä on. No, enpähän ainakaan ole mikään nössykkä. ;-)
Pitänee lähteä salille paukuttamaan nyrkkeilysäkkiä ja päästämään liikoja höyryjä pihalle.
Ottakaa te iisisti, arvon siskot, vaikka minä en siihen juuri nyt pystykään.
..tän meidän naamionaisen nyt oikein on, kun niin vihaa pukkaa..;D
Meniköhän se heilastelu pieleen vai ihan muut väännöt..;)
Ei silti, helppoohan se ei täälläkään aina oo, onneksi on rauha maassa tällä hetkellä..
...ennen kuin päätin vastata tähän.
Mua häiritsee, että nykyään kaikki johtuu "jostain käsittelemättömästä" tai lapsuudesta tai jostain. Tuntuu, että se on yksi tapa siirtää lähimmäisen vastuu/osanotto/kannanotto pois itsestä, toisen harteille.
Seurustelin lähes 4 vuotta naisen kanssa, joka aika usein tulee mieleen Sun kirjoituksista, Zorro. Ja myönnän, näin jälkeenpäin, että siinä suossa tein itse tuota samaa ongelman (tai mitä se oli) siirtämistä. Tuollainen aika ehdoton, hyvin vakavasti otettava, ihana nainen oli hän. Ja hirmu vihainen. Melkein aina. (Anteeksi tämä vertaus, en väitä yhtään, että palstakirjoittelun perusteella olisi valmiuksia arvioida ketään.)
Pointti: Mitä jos me kaikki todella ollaan myös vastuussa toistemme pahasta olosta? Kullakin meistä on oma lähtöviiva, omat "tasoitukset", ja kyllä kai me osaamme, jos yritämme, asettua toisen asemaan. Empatiaksi sitä sanotaan...
Sen vajaan 4 vuoden aikana kumppanini lauhtui niin, että kaikki sivullisetkin sen huomasivat. Minä olen pienten lasten äiti ja tottunut käsittelemään "kiukuttelua" ilman syyllistämistä, kuka sitä nyt lastaan syyttelisi... Itse kyllä kapinoin "kohtaloani", tartteeko mun sietää seuraavat 20 vuotta (olin siihen valmistautunut) äksyä kumppania. Mutta hän oli fiksu, ihana, herkkä, syvä...
Anteeksi, Zorro, että pistän tämän sun kirjoituksen perään, en yritä piirtää Sinusta ongelmalapsen kuvaa. En tiedä mitään ihmissuhteidesi dynamiikasta. Päin vastoin, pointtini on se, että ehkä tältä yhdeltä meidän tuntemalta, itsestään paljon antavalta naiselta oikeesti on puuttunut yhtä antelias ja ymmärtävä kumppani? Ehkä naamionaista ei vaivaa mikään sen kummempi kuin meitä muitakaan? Turhautuminen vain? Siihen me reagoimme eri tavoin, yksi kiukustuu, toinen vetäytyy...
Oikeastaan tämä on liian henkilöönkäyvää näin yleiselle palstalle, toivon ettei se tunnu kohtuuttomalta. Mutta kun näistä suhteista täällä yleisesti puhutaan ja Sinä pistät itsesi peliin...
Mitä jos ihmisestä todella tuntuu siltä, kuin hän itse sanoo? Jos me teemme kaikesta turhaa psykologiaa sen sijaan että oikeesti lohduttaisimme ja olisimme läsnä? Hyvää huomista päivää, ystävä.
..pidin tästä kovasti.
En pannut tätä pahakseni vaikka yleisesti olenkin "henkilökohtaistamista" vastaan palstalla.
Lähdetäänpä lapsuudesta liikkeelle. ;) Mulla oli hyvä lapsuus, ihanat vanhemmat, kivat sisarukset. Turvallinen perhe joka on yhä tukenani. Olen onnekas siinä suhteessa. Mutta jokin syvä läheisyydenkaipuu mulla on, ja jos oikein muistan mua ei hirveästi pidelty sylissä, siis ei todella paljon, lisäksi lapsuuttani varjosti pitkä sairaus ja sairaalassaolojaksot, jotka varmasti jättivät muhun syvälle jonkinlaisen pelon ja turvattomuudentunteen.
Vihainen olen ollut viime aikoina, yleensä olen liiankin kiltti. Ehkä se onkin syy että sitten kun kiukuttaa ja turhauttaa niin ne tuntuu kunnolla. Mun yli on kävelty niin monta kertaa että osaan nykyään olla paska itsekin jos pelkään.
Olen vaikea ihminen ihan varmasti, mutta myös lämmin, rakastava ja uskollinen. En todellakaan ole vielä löytänyt sopivaa naista rinnalleni, tai ollut itse kenellekään sopiva, siis loppuelämäksi.
Itse asiassa olen kauhulla miettinyt että onnistuin suhteissa paremmin miesten kuin naisten kanssa... silloin kun elin kolmekymppiseksi asti kulissiheterona kun oletin etten lesbona koskaan uskalla elää. Tosin ei ongelmattomia olleet miessuhteetkaan mutta jos naissuhteisiin vertaa niin sitten...
Johtopäätös: Olen mahdoton. Syytä olisi muuttaa erakoksi metsän keskelle, seurana vain eläimet, radio ja kaappikellon nakutus... ;) Sittenpähän ei enää kukaan koskaan kohtelisi mua julmasti enkä itse tuottaisi enää kenellekään harmia.
Itsesääliä huumorilla höystettynä. ;)