Kello on jo paljon ja mun pitäs mennä jo
nukkumaan. Vaikka heräsin jo aikaisin aamulla ja
päivä on ollu täynnä toimintaa niin en oo
kuitenkaan ollenkaan väsynyt. Laitan kauniin ja
koskettavan rakkauslaulun soimaan taustalle,
istun sohvalle ja suljen silmäni. Anna
ajatuksieni lentää takaisin siihen hetkeen kun
halasin ja suutelin sua ensimmäisen kerran.
Istuimme silloin yhdessä viiden aikaan aamuyöstä
puiston penkillä. Olin tavannut sut kolme tuntia
aikaisemmin ja nyt jo olimme sylikkäin
kietoituneita toistemme vartaloihin. Tuon hetken
muisteleminen saa vieläkin lämpimän aallon
kulkemaan vartaloni läpi.
Yhtäkkiä musiikki taukoaa ja herään takaisin
tähän päivään. Suljen CD soittimen ja on täysin
hiljaista. Asun kerrostalossa aivan keskustassa.
Istun makuuhuoneen ikkunan ääreen ja katselen
kesäistä maisemaa pienestä raosta verhojen
välistä. Ikkunasta avautuu näkymä suurelle
parkkipaikalle ja näen sen keskellä miehen ja
naisen. He kävelevät käsi kädessä kohtia kotiaan
ja nauravat toisillensa. Seuraan heitä kunnes he
katoavat verhon taakse. Avaan verhoja jotta
näkisin heidät vielä uudelleen mutta he ovat ja
kadonneet korttelin kulman taakse. Näen enää vain
kaksi varjoa jotka haalistuvat kohta pois. Tori
on nyt täysin tyhjä ja siirrän katseeni kohti
taivasta joka on täysin pilvetön. Tuhannet tähdet
täyttävät tumman taivaan. Joku tähdistä on
kirkkaampi kuin toinen mutta jokainen niistä
muodostaa yhden osan upeaa näkymää. Tuntuu ihan
siltä kuin katselisin mustaa samettiverkaa joka
on täynnä kirkkaita timantteja.
Puen takin päälleni ja lähden yökävelylle. Otan
mukaani paperin ja kynän. Astun ulos talosta ja
vedän keuhkoni täyteen raitista ilmaa. Ilma on
täysin tyyni ja kadun varrella sijaitsevien
koivujen lehdet heiluvat vain hiukan.
Käyn usein puistossa joka sijaitsee pienen järven
rannalla. Sinne on 30 minuutin kävelymatka läpi
kaupungin. Kello on jo kolme yöllä mutta päätän
silti tehdä kävelyretken tuonne kauniiseen
paikkaan. Kävelen yksin läpi kaupungin tyhjien
katujen jotka kuuden tunnin päästä ovat taas
täynnä ihmisiä ja autoja. Tuntuu aivan siltä kuin
kävelisin autiokaupungissa josta kaikki ihmiset
ovat lähteneet pois. Jotenkin kaikki hiljaisuus
ja tyhjyys saa mut tuntemaan oloni hyväksi ja
onnelliseksi. Jatkan matkaani kohti kaupungin
korkeinta kerrostaloa jonka julkisivu täyttyy
kymmenistä ikkunoista. Vain yhdessä ikkunassa on
valo. Katson tuota ikkunaa joka on neljännessä
kerroksessa ja kun kävelen vielä lähemmäksi taloa
niin näen ihmisen joka istuu pöydässä ikkunan
ääressä. En näe onko tuo ihminen mies vai nainen,
nuori vai vanha. En tiedä mitä hän tekee ja
ajattelee. Mietin mielessäni mitä tuo ihminen
ajattelee juuri tällä hetkellä, miksi hän on
valveilla ja onko hän onnellinen vai surullinen?
Vastaukset noihin kysymyksiin jäävät mulle
ikuiseksi salaisuudeksi mutta toivon että kaikki
on hyvin tuolla ihmisellä.
Lopulta saavun paikkaan jossa oon viettäny monet
illat. Löysin tämän puiston pari vuotta sitten ja
ihastuin paikan kauneuteen heti. Sen jälkeen
mulle on vain jostain syystä tullut aina joskus
tarve tulla tähän paikkaan. Istun järven rannalla
sijaitsevan laiturin päähän. Vaikka on pimeää
niin kaksi lamppua ja tähtitaivas antavat
tarpeeksi valoa. Otan paperin ja kynän esille ja
alan kirjoittamaan. Kirjoitan runon Paulan ja mun
viimeisestä yhteisestä illasta ja yöstä. Suljen
taas silmäni ja annan ajatuksieni vaeltaa tuohon
ajankohtaan...
Pimeyden saapuessa iltaan mentiin yhdessä
nukkumaan,
suudeltiin ja halailtiin ennenkuin siirryttiin
unten maailmaan.
En saanut nukuttua koko yönä ja valvoin vain,
koska niin paljon kauniita ajatuksia Sinua
katsellessani sain.
Halusin Sinua suudella ja pehmeää ihoasi silittää,
mutten sitä kuitenkaan tehnyt koska en halunnut
Sinua herättää.
Käännyit kohti minua ja painoit pääsi rintaani,
ja nukahdit uudelleen lämpimään suudelmaani.
Tuon kauniin hetken olisin toivonut kestävän
ikuisuuden,
sillä vain sydämmiemme lyönnit särkivät kaiken
hiljaisuuden.
Sinä olit yöni viimeinen ja aamuni ensimmäinen
ajatus,
kunnes yön pimeyden rikkoi kirkas aamun sarastus.
Yhtäkkiä silmäni kostuvat. Kyyneleet tulee mun
silmiin. Tuota runoa kirjoittaessani todella
ymmärrän etten voi enää koskaan suudella häntä ja
painaa päätäni hänen vartaloonsa kiinni. En enää
koskaan koe sitä hellyyttä ja intohimoa jonka
ihanuus saa mut aina huokaamaan syvään. Painan
käteni kasvojeni eteen ja itken. Kyyneleet eivät
kuitenkaan oo surun kyyneleitä, ne ovat ikävän ja
kaipauksen kyyneleitä. Sitten tapahtuu jotain
odottamatonta. Takaa kuuluu "hei". Säikähdän
paljon ja pyyhin kyyneleet kasvoistani. Sitten
käännyn katsomaan kuka laiturin päässä on. Siellä
on noin 30 vuotias nainen joka katsoo mua aivan
yhtä kummastellen kuin mä katson häntä. Hänellä
on tummat hiukset ja vaaleat vaatteet päällä.
Tervehdin häntä. Hän kysyy multa onko jokin
huonosti kun itken. Vastaan että no ei nyt
kummemmin. Hän tiedustelee että miksi oon täällä
tähän aikaan vuorokaudesta. Vastaan hänelle että
kirjoitan runoa. Hän hymyilee ja kysyy saako
nähdä tän runon. Mä vastaan että kyllä se sopii.
Hän kävelee mun luokse ja huomaan miten kaunis
hän on. Punastun ja mun sydän alkaa lyömään
rinnassani. Annan runon hänelle ja kerron sen
kertovan viimeisistä hetkistä jotka vietin mun
entisen tyttöystävän kanssa. Istumme yhdessä alas
ja hän alkaa lukemaan runoani. Katson häntä kun
hän lukee sitä ja huomaan kuinka hän hymyilee.
Tuo hymy on kaunis ja saa mutkin hymyilemään. Kun
hän on lukenut runon loppuun, hän katsoo mua
suoraan silmiin ja hymyilee. Punastun entistä
enemmän ja hymyilen hänelle ujosti takaisin.
Sitten hän kysyy voiko halata mua. Mä vastaan
että halataan vain. Hän tulee ihan mun viereen ja
kietoo kädet mun ympärilleni ja painaa päänsä mun
olkapäätäni vasten. Mä painan mun pääni hänen
päätänsä vasten. Hänen hiuksensa tuoksuvat
hyvältä ja tuntuu siltä kuin aika pysähtyis. En
tahtoisi millään päästää hänestä irti vaikken
tunne tätä ihmistä ollenkaan. Lopulta päästämme
toisistamme irti ja kumpikin on hieman
hämmentynyt. Hän kysyy multa että haluatko vielä
jäädä tänne ja mä vastaan että en koska oon
kirjoittanut tuon runon valmiiksi ja lähden
kotiin nukkumaan. Nousemme yhdessä laiturilta
ylös ja lähdemme kävelemään kohti keskustaa. Hän
ottaa mua kädestä kiinni ja hymyilee mulle. Mä
hymyilen takaisin. Saavumme keskustaan ja hän
kertoo lähtevänsä tästä kohti samaa puistoa josta
lähdettiin liikkeelle koska asuu lähellä.
Halaamme vielä ja sitten tiemme eroavat.
Saavun kuuden aikaa aamulla kotiin. Oon väsynyt
mutta iloinen. Menen heti sänkyyn ja otan ison
tyynyn viereeni. Painan sen rintaani vasten
kaksin käsin ja suljen silmäni. Toivoisin niin
paljon tuon tyynyn olevan se nainen jonka hymy
valloitti mut iäksi. Yhtäkkiä havahdun ja muistan
jättäneeni kirjoittamani runon sinne laiturille.
En vain muistanut ottaa sitä mukaan koska se
tilanne oli niin ihana ja kaunis. Mutta ei mua
harmita ollenkaan että se jäi sinne. Muistan
kuitenkin sen runon ulkoa ja ehkä sen löytää joku
ihminen ja se saa hänet hyvälle mielelle. Tai
ehkä se nainen jonka tapasin löytää sen ja
muistaa mut sen kautta aina. Ehkä huomenna teen
uuden kävelyretken samaan paikkaan ja tapaan
uudelleen tuon kaunottaren. Lopulta nukahdan
tuohon haaveeseen. Mun päiväni ja yöni on
päättynyt.
nukkumaan. Vaikka heräsin jo aikaisin aamulla ja
päivä on ollu täynnä toimintaa niin en oo
kuitenkaan ollenkaan väsynyt. Laitan kauniin ja
koskettavan rakkauslaulun soimaan taustalle,
istun sohvalle ja suljen silmäni. Anna
ajatuksieni lentää takaisin siihen hetkeen kun
halasin ja suutelin sua ensimmäisen kerran.
Istuimme silloin yhdessä viiden aikaan aamuyöstä
puiston penkillä. Olin tavannut sut kolme tuntia
aikaisemmin ja nyt jo olimme sylikkäin
kietoituneita toistemme vartaloihin. Tuon hetken
muisteleminen saa vieläkin lämpimän aallon
kulkemaan vartaloni läpi.
Yhtäkkiä musiikki taukoaa ja herään takaisin
tähän päivään. Suljen CD soittimen ja on täysin
hiljaista. Asun kerrostalossa aivan keskustassa.
Istun makuuhuoneen ikkunan ääreen ja katselen
kesäistä maisemaa pienestä raosta verhojen
välistä. Ikkunasta avautuu näkymä suurelle
parkkipaikalle ja näen sen keskellä miehen ja
naisen. He kävelevät käsi kädessä kohtia kotiaan
ja nauravat toisillensa. Seuraan heitä kunnes he
katoavat verhon taakse. Avaan verhoja jotta
näkisin heidät vielä uudelleen mutta he ovat ja
kadonneet korttelin kulman taakse. Näen enää vain
kaksi varjoa jotka haalistuvat kohta pois. Tori
on nyt täysin tyhjä ja siirrän katseeni kohti
taivasta joka on täysin pilvetön. Tuhannet tähdet
täyttävät tumman taivaan. Joku tähdistä on
kirkkaampi kuin toinen mutta jokainen niistä
muodostaa yhden osan upeaa näkymää. Tuntuu ihan
siltä kuin katselisin mustaa samettiverkaa joka
on täynnä kirkkaita timantteja.
Puen takin päälleni ja lähden yökävelylle. Otan
mukaani paperin ja kynän. Astun ulos talosta ja
vedän keuhkoni täyteen raitista ilmaa. Ilma on
täysin tyyni ja kadun varrella sijaitsevien
koivujen lehdet heiluvat vain hiukan.
Käyn usein puistossa joka sijaitsee pienen järven
rannalla. Sinne on 30 minuutin kävelymatka läpi
kaupungin. Kello on jo kolme yöllä mutta päätän
silti tehdä kävelyretken tuonne kauniiseen
paikkaan. Kävelen yksin läpi kaupungin tyhjien
katujen jotka kuuden tunnin päästä ovat taas
täynnä ihmisiä ja autoja. Tuntuu aivan siltä kuin
kävelisin autiokaupungissa josta kaikki ihmiset
ovat lähteneet pois. Jotenkin kaikki hiljaisuus
ja tyhjyys saa mut tuntemaan oloni hyväksi ja
onnelliseksi. Jatkan matkaani kohti kaupungin
korkeinta kerrostaloa jonka julkisivu täyttyy
kymmenistä ikkunoista. Vain yhdessä ikkunassa on
valo. Katson tuota ikkunaa joka on neljännessä
kerroksessa ja kun kävelen vielä lähemmäksi taloa
niin näen ihmisen joka istuu pöydässä ikkunan
ääressä. En näe onko tuo ihminen mies vai nainen,
nuori vai vanha. En tiedä mitä hän tekee ja
ajattelee. Mietin mielessäni mitä tuo ihminen
ajattelee juuri tällä hetkellä, miksi hän on
valveilla ja onko hän onnellinen vai surullinen?
Vastaukset noihin kysymyksiin jäävät mulle
ikuiseksi salaisuudeksi mutta toivon että kaikki
on hyvin tuolla ihmisellä.
Lopulta saavun paikkaan jossa oon viettäny monet
illat. Löysin tämän puiston pari vuotta sitten ja
ihastuin paikan kauneuteen heti. Sen jälkeen
mulle on vain jostain syystä tullut aina joskus
tarve tulla tähän paikkaan. Istun järven rannalla
sijaitsevan laiturin päähän. Vaikka on pimeää
niin kaksi lamppua ja tähtitaivas antavat
tarpeeksi valoa. Otan paperin ja kynän esille ja
alan kirjoittamaan. Kirjoitan runon Paulan ja mun
viimeisestä yhteisestä illasta ja yöstä. Suljen
taas silmäni ja annan ajatuksieni vaeltaa tuohon
ajankohtaan...
Pimeyden saapuessa iltaan mentiin yhdessä
nukkumaan,
suudeltiin ja halailtiin ennenkuin siirryttiin
unten maailmaan.
En saanut nukuttua koko yönä ja valvoin vain,
koska niin paljon kauniita ajatuksia Sinua
katsellessani sain.
Halusin Sinua suudella ja pehmeää ihoasi silittää,
mutten sitä kuitenkaan tehnyt koska en halunnut
Sinua herättää.
Käännyit kohti minua ja painoit pääsi rintaani,
ja nukahdit uudelleen lämpimään suudelmaani.
Tuon kauniin hetken olisin toivonut kestävän
ikuisuuden,
sillä vain sydämmiemme lyönnit särkivät kaiken
hiljaisuuden.
Sinä olit yöni viimeinen ja aamuni ensimmäinen
ajatus,
kunnes yön pimeyden rikkoi kirkas aamun sarastus.
Yhtäkkiä silmäni kostuvat. Kyyneleet tulee mun
silmiin. Tuota runoa kirjoittaessani todella
ymmärrän etten voi enää koskaan suudella häntä ja
painaa päätäni hänen vartaloonsa kiinni. En enää
koskaan koe sitä hellyyttä ja intohimoa jonka
ihanuus saa mut aina huokaamaan syvään. Painan
käteni kasvojeni eteen ja itken. Kyyneleet eivät
kuitenkaan oo surun kyyneleitä, ne ovat ikävän ja
kaipauksen kyyneleitä. Sitten tapahtuu jotain
odottamatonta. Takaa kuuluu "hei". Säikähdän
paljon ja pyyhin kyyneleet kasvoistani. Sitten
käännyn katsomaan kuka laiturin päässä on. Siellä
on noin 30 vuotias nainen joka katsoo mua aivan
yhtä kummastellen kuin mä katson häntä. Hänellä
on tummat hiukset ja vaaleat vaatteet päällä.
Tervehdin häntä. Hän kysyy multa onko jokin
huonosti kun itken. Vastaan että no ei nyt
kummemmin. Hän tiedustelee että miksi oon täällä
tähän aikaan vuorokaudesta. Vastaan hänelle että
kirjoitan runoa. Hän hymyilee ja kysyy saako
nähdä tän runon. Mä vastaan että kyllä se sopii.
Hän kävelee mun luokse ja huomaan miten kaunis
hän on. Punastun ja mun sydän alkaa lyömään
rinnassani. Annan runon hänelle ja kerron sen
kertovan viimeisistä hetkistä jotka vietin mun
entisen tyttöystävän kanssa. Istumme yhdessä alas
ja hän alkaa lukemaan runoani. Katson häntä kun
hän lukee sitä ja huomaan kuinka hän hymyilee.
Tuo hymy on kaunis ja saa mutkin hymyilemään. Kun
hän on lukenut runon loppuun, hän katsoo mua
suoraan silmiin ja hymyilee. Punastun entistä
enemmän ja hymyilen hänelle ujosti takaisin.
Sitten hän kysyy voiko halata mua. Mä vastaan
että halataan vain. Hän tulee ihan mun viereen ja
kietoo kädet mun ympärilleni ja painaa päänsä mun
olkapäätäni vasten. Mä painan mun pääni hänen
päätänsä vasten. Hänen hiuksensa tuoksuvat
hyvältä ja tuntuu siltä kuin aika pysähtyis. En
tahtoisi millään päästää hänestä irti vaikken
tunne tätä ihmistä ollenkaan. Lopulta päästämme
toisistamme irti ja kumpikin on hieman
hämmentynyt. Hän kysyy multa että haluatko vielä
jäädä tänne ja mä vastaan että en koska oon
kirjoittanut tuon runon valmiiksi ja lähden
kotiin nukkumaan. Nousemme yhdessä laiturilta
ylös ja lähdemme kävelemään kohti keskustaa. Hän
ottaa mua kädestä kiinni ja hymyilee mulle. Mä
hymyilen takaisin. Saavumme keskustaan ja hän
kertoo lähtevänsä tästä kohti samaa puistoa josta
lähdettiin liikkeelle koska asuu lähellä.
Halaamme vielä ja sitten tiemme eroavat.
Saavun kuuden aikaa aamulla kotiin. Oon väsynyt
mutta iloinen. Menen heti sänkyyn ja otan ison
tyynyn viereeni. Painan sen rintaani vasten
kaksin käsin ja suljen silmäni. Toivoisin niin
paljon tuon tyynyn olevan se nainen jonka hymy
valloitti mut iäksi. Yhtäkkiä havahdun ja muistan
jättäneeni kirjoittamani runon sinne laiturille.
En vain muistanut ottaa sitä mukaan koska se
tilanne oli niin ihana ja kaunis. Mutta ei mua
harmita ollenkaan että se jäi sinne. Muistan
kuitenkin sen runon ulkoa ja ehkä sen löytää joku
ihminen ja se saa hänet hyvälle mielelle. Tai
ehkä se nainen jonka tapasin löytää sen ja
muistaa mut sen kautta aina. Ehkä huomenna teen
uuden kävelyretken samaan paikkaan ja tapaan
uudelleen tuon kaunottaren. Lopulta nukahdan
tuohon haaveeseen. Mun päiväni ja yöni on
päättynyt.
Vastaukset 3
Vanhimmat
kaunista..tuli hyvä mieli =)
Se oli mun eka tollanen novelli. Osa tuosta
tarinasta on totta, osa keksittyä. Tuo runo on
oikeasti kirjotettu mun ex-tyttöystävästäni.
Jälkeenpäin oon lukenut tuon läpi pari kertaa ja
se ei oo tuntunut oikein hyvältä, teksti on
välillä töksähtelevää jne. Kiitos kuitenkin
kehuistasi! Harjoitus tekee mestarin...
aivan ihana tarina, kirjoita lisää...