Sieluni taustapeli

Me pikkusantut haettiin kevättalvella kuusien alta puolukanlehtiä ja haudutettiin niistä hyvänmakuista ja tuoksuista teetä.
Saattoi puolukoitakin vielä löytyä, kirpeitä pakkasen panemia. Männyt käpyjä bisnesmielessä tukinkaatojen latvuksista.
Kun sulaa tuli ja lämmintä niin ketunleipiä ja suolaheiniä maisteltiin. Lehmipolkujen varsilta könyttiin kotiin korvasieniä äidille perunain kastikkeeksi, herkullista ruokaa.
Isä oli katiskantekijäkin. Lammelta saatiin joskus hauki onkikalojen lisäksi.
Vaatimatonta se oli elämä siihen aikaan. Sai hävetä koulussa risaa lakkiaan tai huonoja kenkiään.
Mummulan talossa ajoin karjan monen kilometrin päähän heidän lehmikarjansa. Sain siitä syksyksi ihkauudet suutarin tekemät lapikkaat.

Hyvii muistoi Rituliini viestisi herätti näin keskiyön jälkeen.

Kouluun oli pitkä matka ja porukat kerääntyi yhteen aamuisin tämä oli kuin sääntö ketään ei jätetty 3 km koulutaipaleelle yksin.

Talvi meni tuiskuineen ja aurinko tuli valaisten ja lämmittäen esiin, lumet sulivat ja valtavat tulvat sen myötä monesti kengänvarsi ryyppäsi jääkylmää vettä, se tuntui katalalta ja otsassa saakka.
Sitten opimme riisumaan kengät ja sukat ja paljasjaloin yli tuon tulva-alueen, kun pääsimme kuivalle maan kamaralle puimme taas sukat ja kengät, jaloissa kihelmöi osaksi lampaanvillasukat osaksi kylmyys, mutta varmasti karaistuimme.
Siitä lähdettiin jatkamaan koululle milloin hiljaa milloin jostain tapahtuneesta kertoen, ja kuinka suuri olikaan helpotus kun koulurakennuksesta vilkkui puiden lomasta valaistut ikkunat.


En muista kenenkään sairastanen flunssaa, vain hammassärky tai muu vika piti koulusta jonkun poissa.
Aika kultaa muistot enkä muistele näitä kouluaikoja pahalla, porukassa pysyttiin kesälläkin, oli jos jonkinlaista leikkiä ja harrastusta, sekä kotona "hanttitöissä".

Joskus kuulin vanhempien keskustelevan asiasta ainakin kesäilloin kun uimarannasta kantautui kylälle riemunkiljahduksia, että on se suuri lahja että lapset on terveitä ja viihtyvät hyvin yhdessä.

Ne variksen saappaat keväisin olivat hyvin tuttu juttu, ja kermalla niitä voideltiin paranivat nopeammin.

Kyllä ne jäiset puolukat oli makeita maantien varrella. Siinä mekin hiihdettiin alas Mustanlahden mäkeä naapurin tytön kanssa kouluun.
Takaisin tullessa sitten poimittiin kilvan esiin tulleita puolukoita suuhumme.

Ei laitettu kermaa minun variksen saappaisiini, harjalla pestiin saunassa ja kirveli niin vietävästi, etten sitä unohda ikinä.

Kyllähän se laittoi varomaan kuralätäköitä kaukaa, häpeä sen sanottiin olevan, kun kaikki lammikot kahlaa paljain jaloin.
No, hauskaa oli niin kauan kuin sitä kesti:D

Munulla oli vai kumikalossi talvellakin, lunta poistin kalosseista välillä miten
tämän ajan ihmiset sellaisilla kalosseilla 3km kouluun talvellakin menis "ehei"

Luojan kiitos olemme tässäkin kunnossa,vielä 75v ehkä karaistumista on tapahtunut.

Pois olooni koulussa oli päänsärky,syytä ei löytynyt ennenkuin myöhemmin mikreeni. Kolussa en voinut syödä ,menin harmoonin taakse piiloon,kun toiset
söivät.. Sain niin pahoja oksennukohtauksia,kun jäiset imelän tuoksut perunoista tuli. Koulumme oli omakoti talossa, jossa Talon emäntä tyttärensä kanssa ruuan laittoi olihan meitä 28 oppilasta .Supistettu kansakoulu oli nimeltään ja aina opettajina epäpäteviä poettajia,kai se tarkoitti etteivät olleet vielä vamiita opettajiksi... ÄITILLÄ JA TYTÖLLÄ OLI PINI TUPAKEITTIÖ jossa olivat ,sain olla yötä heillä joskus ja opettivat kintaita
neulomaan,joita innostuinkin,kylä miehille myyntiinkin tekemään..
Opin rahan hajun silloin jo tuntemaan...

Rituliinin mainitsemaan muistojen perityspeiliin on joskus aika tuskallistakin vilkaista. Sieltä näkyy asioita, jotka haluaisi unohtaa, valitettavasti.
Kuitenkin sanotaan, että huonoille muistoille pitää antaa tuulettumistiensä.

Katsotaan kuitenkin valoisasti eteenpäin. Kyllä meidän nyt, tämä tuleva kesäkausi puoli vuotta eteenpäin taas jaksaa paremmin.

Mielenkiintoista, kun kauan palstalla kirjoitelleet tuntevat toisensa kuin saman perheen jäsenet. Yhteydenpitoa ollut vuosia.
Jäänyt mieleen omat ja muiden luottamukselliset tai äkkiväärät kirjoitelmat. Moni ilmeisesti on avannut sydäntään kuin ystäville konsanaan.

Siitä johtuu, että osa palstalaisista tuntee itsensä ulkopuoliseksi.He vain vierailevat palstalla, joskus aika useinkin, mutta vähän sivustakatsojina joka tapauksessa.
Kaikki eivät paina mieleensä muiden mielipiteitä, tai ota osaa sellaisiin keskusteluihin, joita eivät tunne läheisiksi.
Palsta elää, ja siihen liittyy kirjoittajia, jotka eivät ole selvillä vakinikkien perinteistä.

Onko joillakin katkeruus niin syvällä, että uhraa normaalin kanssakäymisen jatkuvaan vihaamiseen ja vanhan kertaamiseen vuodesta toiseen.

Meidän tyttökoiramme ja naapurin vanhempi nelijalkatäti eivät olleet parhaimmat kaverukset keskenään. Kerran ne taas kohtasivat marketin tontilla.
Iso O tähän, jahas, ystävät taas kohtasivat.

Mielestäni palsta rauhoittui kun lakeuden vanhat herrat saivat kystä kyllin. Tähän eripuraan sefukin puuttui. Mutta kilpajuoksu "paalupaikasta" näkyy yhä jatkuvan entisellään.

Aloitukseesi viitaten: kannattaa esittää asiansa selkokielellä, niin tulee ymmärretyksi paremmin ja jopa oikein. Ts. väärinymmärrysten vaara pienenee.

Oli niin pal asiaa ja tapahtumia tänään, ettei tässä enää tiedä olenko menossa vai tulossa.
Nyt tämä hemmetin W8 konekin, sen käyttö tökkii. Pitää huomenna kysyä jotakin näyttämään, miten tällä sähköposti tehdään, lähetetään.

Jos tämän hemmetin vehkeen kannan jorpakkoon äkäpäissäni, niin hölmöä tuo olisi. Verkkopankki toimii kuin ennenkin. Kiitos siitäkin vähästä.

Kuka se täällä puhui puolukoista?
Vesi kielellä muistelen niitä marjoja, jotka paljastuivat lumen alta. Ihanan maukkaita ja vieläpä makeita.
Joskus kävi niin hyvä tuuri, että vieraammassa paikassa kyläillessämme eksyimme suolle. Ah! niitä karpaloita.

Puolukoita ja karpaloitakin ainakin Pohjois-Karjalassa on, mutta mansikoita en sielläkään ole tavannut, vaikka kesäpaikkamme ympäristö ihan luonnontilassa onkin.
Voi että, jospa edes kerran vielä pääsisi pujottelemaan timotein varteen metsämansikkaketjun. Tai ahomansikka, mutta mistäpä niitä ahomansikoita löytyisi, kun enää ei löydy ahojakaan.
Mutta onhan jotakin, josta uneksii ja haaveilee.