Istuin poikaystäväni kanssa puistossa. Olimme onnellisesti sylikkäin, hän piteli pehmeästi kädestäni kiinni ja suutelimme aina välillä. Aurinko loi säteensä kauniisti ympärillemme, kuin suuri sädekehä valaisemassa meidän kaunista rakkauttamme. Olin aina kuitenkin ollut hieman epäileväinen poikaystäväni suhteen, koska hän ei koskaan ollut sanonut rakastavansa minua. En vain viitsinyt tarttua siihen, nythän meillä oli kaikki ihan okei.
Illan päätteeksi hän kavoi taskustaan pienen nuken, joka kantoi jotain viestiä kädessään. En kiinnittänyt viestiin mitään huomiota, mutta olin iloinen nukesta, vaikka minulla oli niitä ja useampi, se oli nimittäin hänen tapansa. Hän antoi minulle aina sen saman nuken. Koskaan en ollut lukenut viestejä. Ne olivat aina unohtuneet.
Suutelimme vielä pitkän ja kiihkeän suudelman, sen jälkeen menimme erillemme.
Avasin väsyneenä kotini ulko-oven ja huhuilin pari kertaa varmistaakseni onko kukaan kotona.
Avasin television ja katsoin uutiset. Niissä ei ollut juurikaan mitään ihmeellistä, vain hömppää jostain poliittisista jutuista.
Pian ulko-ovi aukesi ja vanhempani tulivat sisään.
"Hei kultaseni.." isäni sanoi vanhaan tapaan, mutta tällä kertaa hyvin haikeasti. En kiinnittänyt siihen kummemmin huomiota, mutta pian molemmat vanhempani tulivat istumaan vierelleni. Äitini otti oikeasta kädestäni kiinni ja puristi sitä lujaa, ikäänkuin hän olisi pelännyt jotain. Isäni taas silitti lempesti kultaisia hiuksiani.
Pian äitini avasi suunsa:
"Meillä olisi jotain kerrottavaa.."
Näin, että äiti puri huulta. Pian hän avasin suunsa uudestaan:
"Kävin tänään lääkärissä, niistä oireistani, muistatkos?.. Noh... Sanoin tietää, että...minulla on...huonolaatuinen kasvain päässäni. Sitä ei voida parantaa.."
Kesti hetken tajuta, mitä he puhuivat. Pian silmäni vetistyivät ja aloin itkeä. Juoksin huoneeseeni ja lukitsin oven. Painauduin seinää vasten ja purskahdin kunnolla itkuun. Olin niin surullinen, sillä äitini kuolisi joku päivä. En uskonut ihmeparantumisiin, joten kaikki toivo oli menetetty. Mutta milloin? Mikä päivä? Tänään? Ehkäpä huomenna?
Otin puhelimeni esille ja soitin poikaystävälleni. Hän vastasi. Itkuisella äänelläni sanoin:
"Hei...sano, että rakastat minua..."
"Onko jokin hätänä?" Hän kysyi.
"Ei..kunhan sanot rakastavasi minua," sanoin.
"Mutta...eh...hmm..." Hän mietiskeli.
"Sinä et siis rakasta minua?" Kysyin itku kurkussa.
"Heh...e...h..." Hän mutisi.
"Et ole koskaan rakastanut minua!!" Huusin. "Me emme ole enään yhdessä, tämä oli tässä! Olin vain yksi niistä sinun nukeistasi!" Huusin.
Löin luurin korvaan ja kapusin sänkyyni. Itkin ja itkin. Vanhemmat yrittivät koputtaa oveen, mutta en mennyt avaamaan. Pian he luovuttivat ja minä itkin itseni uneen.
Seuraavana aamuna olin saanut viestin:
"Hei! Tule ulos."
Se oli "poikaystävältäni". Tai no..exältäni, jota rakastin ihan liikaa.
Puin päälleni ja menin ulos. Poika odotti minua ja kävelin hänen luokseen.
Seisoimme jalkakäytävällä autotien vieressä.
Hän kaivoi taskustaan jotain. Se oli se sama nukke, jonka hän antoi minulle aina.
Hän antoi sen minulle ja huusin hänelle:
"Kuka sinä luulet olevasi!!!?" Heitin nuken autotielle. Hän juoksi hakeakseen sen, mutta juuri silloin...PAM!!!!!!!!!!!!!!!!!
"EII! EI!!! EII!!!!" Huusin itku kurkussa ja juoksin tielle. Hän makasi siinä verisenä ja hän ei hengittänyt. Otin nuken hänen kädestään ja luin vihdoin viestin:
"Rakastan sinua kulta!
Illan päätteeksi hän kavoi taskustaan pienen nuken, joka kantoi jotain viestiä kädessään. En kiinnittänyt viestiin mitään huomiota, mutta olin iloinen nukesta, vaikka minulla oli niitä ja useampi, se oli nimittäin hänen tapansa. Hän antoi minulle aina sen saman nuken. Koskaan en ollut lukenut viestejä. Ne olivat aina unohtuneet.
Suutelimme vielä pitkän ja kiihkeän suudelman, sen jälkeen menimme erillemme.
Avasin väsyneenä kotini ulko-oven ja huhuilin pari kertaa varmistaakseni onko kukaan kotona.
Avasin television ja katsoin uutiset. Niissä ei ollut juurikaan mitään ihmeellistä, vain hömppää jostain poliittisista jutuista.
Pian ulko-ovi aukesi ja vanhempani tulivat sisään.
"Hei kultaseni.." isäni sanoi vanhaan tapaan, mutta tällä kertaa hyvin haikeasti. En kiinnittänyt siihen kummemmin huomiota, mutta pian molemmat vanhempani tulivat istumaan vierelleni. Äitini otti oikeasta kädestäni kiinni ja puristi sitä lujaa, ikäänkuin hän olisi pelännyt jotain. Isäni taas silitti lempesti kultaisia hiuksiani.
Pian äitini avasi suunsa:
"Meillä olisi jotain kerrottavaa.."
Näin, että äiti puri huulta. Pian hän avasin suunsa uudestaan:
"Kävin tänään lääkärissä, niistä oireistani, muistatkos?.. Noh... Sanoin tietää, että...minulla on...huonolaatuinen kasvain päässäni. Sitä ei voida parantaa.."
Kesti hetken tajuta, mitä he puhuivat. Pian silmäni vetistyivät ja aloin itkeä. Juoksin huoneeseeni ja lukitsin oven. Painauduin seinää vasten ja purskahdin kunnolla itkuun. Olin niin surullinen, sillä äitini kuolisi joku päivä. En uskonut ihmeparantumisiin, joten kaikki toivo oli menetetty. Mutta milloin? Mikä päivä? Tänään? Ehkäpä huomenna?
Otin puhelimeni esille ja soitin poikaystävälleni. Hän vastasi. Itkuisella äänelläni sanoin:
"Hei...sano, että rakastat minua..."
"Onko jokin hätänä?" Hän kysyi.
"Ei..kunhan sanot rakastavasi minua," sanoin.
"Mutta...eh...hmm..." Hän mietiskeli.
"Sinä et siis rakasta minua?" Kysyin itku kurkussa.
"Heh...e...h..." Hän mutisi.
"Et ole koskaan rakastanut minua!!" Huusin. "Me emme ole enään yhdessä, tämä oli tässä! Olin vain yksi niistä sinun nukeistasi!" Huusin.
Löin luurin korvaan ja kapusin sänkyyni. Itkin ja itkin. Vanhemmat yrittivät koputtaa oveen, mutta en mennyt avaamaan. Pian he luovuttivat ja minä itkin itseni uneen.
Seuraavana aamuna olin saanut viestin:
"Hei! Tule ulos."
Se oli "poikaystävältäni". Tai no..exältäni, jota rakastin ihan liikaa.
Puin päälleni ja menin ulos. Poika odotti minua ja kävelin hänen luokseen.
Seisoimme jalkakäytävällä autotien vieressä.
Hän kaivoi taskustaan jotain. Se oli se sama nukke, jonka hän antoi minulle aina.
Hän antoi sen minulle ja huusin hänelle:
"Kuka sinä luulet olevasi!!!?" Heitin nuken autotielle. Hän juoksi hakeakseen sen, mutta juuri silloin...PAM!!!!!!!!!!!!!!!!!
"EII! EI!!! EII!!!!" Huusin itku kurkussa ja juoksin tielle. Hän makasi siinä verisenä ja hän ei hengittänyt. Otin nuken hänen kädestään ja luin vihdoin viestin:
"Rakastan sinua kulta!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ihana
Karu.. oisit lopettanut ihanemmin...
Samaa mieltä 8 13 kanssa mut tosi hyvin kirjotat. Ja olisin lukenut enemmänkin :)
Jännä tarina, mut ihan hyvä. Arvostan.. Ja tosiaan, siitä mitä noi kaks ylempää on kirjottanut, niin mun mielestä toi loppu on ihan hyvä ja siis erilainen verrattunu muihin novelleihin..