Talvilohikäärme

Nii-in, oma tarinani jonka kirjoitin äidinkielessä. Sijoittuu omaan maailmaani, jota tässä samalla olen kehittelemässä.

--------------------------------------------------

Oli tavallista lämpimämpi keskitalven päivä Thalethin itäisessä osassa, lähellä Liekinvuorta, hä toiminnassa ollutta suurta tulivuorta. Limgungin kylässä ihmiset puuhastelivat omissa, jokapäiväisissä toimissaan, kunnes äkkiä taivaanrantaan ilmestyi pieni valkoinen laikku. Aluksi kukaan ei kiinnuttänyt tasaiseen tahtiin kasvavaan laikkuun mitään huomiota. Vasta kun lohikäärmeen muodot erottuivat selvästi, huomasivat tarkkasilmäisimmät sen ja alkoivat huutaa.
"Lohikäärme!", kuuluivat ensimmäiset huudot, kunnes koko kylän katse oli kiinnittynyt taivaalla liitävään valkoiseen lohikäärmeeseen. Ilmassa kaikuva kumea karjaisu riitti saamaan kaikki liikkeeseen. Jotkut juoksivat hakemaan karjaansa pois laitumilta, kun taas toiset etsivät lapsiaan täyden kaaoksen keskeltä. Suurin osa kuitenkin yritti epätoivoisesti päästä sisään lähimpään mahdolliseen majaan. Lohikäärmeen lentäessä kylän yli lämpötila laski nopeasti niin kylmäksi, että kaikki kylässä oleva vesi jäätyi hetkessä. Valkoinen kaartoi tyynenä poispäin Liekinvuoresta ja laskeutui tömähtäen laitumella olevien säikähtäneiden hevosten luo ja noukki niiden joukosta kaksi suuhunsa. Kaikki kyläläiset seurasivat mökeistään sen puuhia, kylmästä ja kauhusta väristen. Lohikäärme murahti ja sen suusta iski jäinen salama kohti kauempana kauhusta kankeana seisovaa hevosta, joka välittömätsi jäätyi umpijäähän ja kaatui hiljaisesti kolahtaen jäiselle nurmikolle.
Lopulta melko nuori poika uskaltautui ulos parinkymmenen metrin päähän murisevasta lohikäärmeestä.
"Eikö täällä enää lohikäärme saa uuteen kotipaikkaansa asettua, kun jo epätoivoisina vapisevat ihmiset tulevat häiritsemään?", se karjaisi ja katseli poikaa hymähtäen. "En minä... Kun sinä olet tavallaan meidän alueillamme", poika sopersi jotain niin hiljaa, että sisällä värisevät kyläläiset tuskin edes kuulivat sanaakaan.
"Minä? teidän alueillanne?", valkoinen karjahti ja hevose yrittivät epätoivoisina tunkea aidan läpi. Lopulta aita murskaantui ja hevoset juoksivat vauhkoina pois niin nopeasti kuin vaan kykenivät.
"Voi anteeksi, en tiennytkään", valkoinen sanoi ivallisesti ja otti laiskan askeleen kohti kylmissään tärisevää poikaa.
"Mutta katsos... Tämä on nyt minun reviiriäni, joten te saatte nyt lähteä uusille asuinalueille. Karjan voitte jättää tänne, pärjäätte kyllä ilman niitäkin", lohikäärme hymähti uudelleen ja sen nenästä tuprahti jääkylmä savua mikä vain kylmensi ilmaa yhä enemmän.
"Mutta...", poika yritti saada ääntään kuuluville, kuitenkin ainoa minkä hän sai ulos oli epämääräinen äännähdys.
"Mutta mitä?", valkoinen ärähti ja heilautti suomuista häntäänsä kärsimättömänä.
"Jos aiotte minun reviirilleni jäädä, saatte luvan tuoda minulle joka viikko puolet ruoistanne", lohikäärme sanoi ja vilkaisi kylän autioille kaduille.
"Mutta jos kerrankin tuotte liian vähän ruokaa tai jätätte sen tuomatta, tapan teidät kaikki ennen kuin ehditte sitä edes tajuta", se lisäsi vielä, tyytyväisenä myhäillen. Poika nyökkäsi hyvin pienesti ja käänti katsseensa kylään. Mitä he nyt tekisivät? Tavallisesti ruoka hädin tuskin riitti tyydyttämään kaikkien kyläläisten nälän, nyt tuskin edes puolet kyläläisistä saisivat yhden vaivaisen suupalan. Lohikäärme tuhahti ja lehahti kauemmas kylästä, missä se käpertyi tyytyväisenä kerälle ja nukahti syvään huokaisten Hyvin hiljaa kyläläiset tulivat ulos mökeistään, yhä lohikäärmettä tarkkaillen.
"Mitä me nyt teemme?", nainen huudahti.
"Minulla on viisi lasta, joista kolme on sairaana!", sama nainen jatkoi, saaden itseensä paheksuvia silmäyksiä.
"Sinun hätäsi ei ole se suurin", naista lähinnä ollut arviolta 30 vuotta täyttänyt mies sanoi. Hän oli kyllä oikeassa, se jokaisen oli myönnettävä. Taivaalle alkoi hitaasti kerääntyä pilviä joku aika sitten niin lämpimän auringon eteen. Alkoi pyryttää lunta ja kyläläiset katosivat omiin mökkeihinsä. Laitumilla poika seisoi yksin, niin mietteissään ettei huomannut jääneensä jo toisen kerran yksin ulos kylmään vain valkoinen lohikäärme seuranaan. Puoli tuntia lumisateessa seistyään poika viimein havahtui kylmyyteen ja lähti hitaasti kylmästä kankeana kävelemään kohti kylää ja omaa mökkiään, missä ennen hänen niin onnellinen perheensä tapasi asua yhdessä.
Yksin poika istui pienessä mökissään kietoutuneena kahteen peitteeseen. Vuosi sitten kovaan kuumeeseen kuolleiden vanhempien muisto nousi pojan jo niin murheelliseen mieleen. Yksin mökissään istuessaan poika vaipui hyvin hitaasti kylmään ja levottomaan uneen, missä lohikäärme käveli hitaasti kohti poikaa perheineen. Joka kerta valkoisen ottaessa uuden askelen kohti pojan perhettä heikentyivät hänen vanhempansa yhä heikommiksi. Lopulta valkoinen syöksi jäisen salaman suustaan, joka iski pojan vanhempiin tappavan kylmyyden.
Lohikäärme pysyu päättäväisenä kyläläisten piinana viikkoja, ehkä jopa kuukausia. Joka viikko se otti puolet kyläläisten ruoista itselleen. Pian kaikille riitti vain yksi vaivainen leivänmuru ja kupillinen jäätynyttä vettä. Joka ilta kylän vanhimmat kokoontuivat suurimpaan mökkiin keskustelemaan ja miettimään.
"Nyt tästä on jo viimein tehtävä loppu!", yksi vanhimmista huudahti eräässä kokouksessa, kuten aina.
"Niin, mutta miten?", toinen vastasi väsyneenä.
"Jos kenelläkään on minkäänlaista ideaa miten lohikäärmeen saisi häädettyä, nyt olisi sen aika."
"Ei ole mitään keinoa! Olemme tuhoon tuomittuja!", joku huudahti epätoivoisena.
"Hän on oikeassa! Joka päivä olemme kokoontuneet, tuloksetta", uusi liittyi keskusteluun.
"Meillä on mahdollisuuksia niin kauan kuin meissä vain henki pihisee!", kylänvanhin huusi kovemmin kuin kukaan, minkä vaikutuksesta kaikki hiljenivät.
"No missä nämä mahdollisuudet oikein viipyvät?", joku huudahti ja sai osakseen hyväksyvää mutinaa. Ulkona salaa vanhinten keskustelua kuunnellut poika astui äkkiä mökkiin sisään. Kaikkien katseet kiinnittyivät poikaan paheksuvina.
"Meillä on täällä vanhimpien kokous, etkä sinä selvästikään sellainen ole", vanhin lausahti kuivasti ja jäi odottamaan pojan anteeksipyyntöä.
"Olen pahoillani, mutta tiedän tavan mikkä valkoisen saisi mahdollisesti häädettyä", poika sanoi nopeasti. Vanhimmat murahtelivat yllättyneinä.
"Mikäs tämä tapa olisi?", joku vanhimmista kysyi. Poika empi hieman.
"Mo...", hän aloitti ja vanhimmat pyysivät jatkamaan.
"No... Me voisimme hankkia itsellemme punaisen lohikäärmeen...", poika sopersi ja laski katseensa. Vanhimmat mutisivat keskenään.
"Muuten ehdotuksesi voisi käydäkin, mutta kerrothan... Mistä ajattelit löytää punaisen lohikäärmeen?", yksi vanhimmista sanoi lopulta.
"Mmm...", poika huokasi ja painoi päänsä. Nyt kun hän asiaa tarkemmin mietti ei hänen ajatuksensa enää kuullostanutkaan niin hyvältä, vaikka hän oli monia öitä vain valvonut ja miettinyt miten suunnitelmansa toteuttaisi.
"Niin... Et tiedä", yksi vanhimmista tokaisi kuivasti.
"Kyllä minä tiedä, mutta... En tiedä kuinka ehdotukseeni reagoisitte. Voisitte vaikka karkottaa minut pois kylästä sen takia mikä olen...", poika lähes kuiskasi.
"Mitä? Karkoittaisimme sinut koska olet keksinyt tavan jolla saisimme elää vapaina?", vanhin naurahti.
"Kerro, poika." Hiljaa poika henkäisi ja selvästi mietti miten selittäisi.
"No... Minä voin muuttua lohikäärmeeksi...", poika kuiskasi ja suurimman osan vanhimmista oli kurottauduttava lähemmäs kuullakseen.
"Ai että mitä?", kylänvanhin henkäisi hämmästyneenä ja tuijotti poikaa.
"Lohikäärme? Sinä?", joku huudahti ällistyneenä.
"Kyllä... Voin muuttua sellaiseksi", poika sanoi jo hieman lujemmin ja katseli ympärillään tuijottavia vanhimpien pyöreitä silmiä.
"Miten voit muuttua?", vanhin kysyi ja naulitsi katseensa poikaan.
"Kun... Kun ahattelen olevani osa lohikäärmettä ja haluan tulla sellaiseksi, muutun sellaiseksi oikeasti ja... Tunnen kuinka pedon vaistot kulkevat lävitseni", poika selitti ja katsoi arkana vanhimpiin.
"No...", kylänvanhin sanoi yrittäen saada kasvonsa taas peruslukemille suuren hämmästyksen vallassa.
"Voitko näyttää meille kun muutut?", yksi vanhimmita kysyi lujalla äänellä.
"Se on niin suuri, etten mahdu tänne ja... Tuolla ulkona valkoinen voi sen nähdä", poika sanoi selvästi varuillaan. Ulkona lohikäärme karjahti nälkäisenä.
"Kyläläiset! Aikanne on tullut luovuttaa minulle jokaviikkoinen osani ruoastanne!", se huudahti ja katsoi epätoivoisina ruokiaan haalivia kyläläisiä.
"Voitko tehdä sen nyt?", kylänvanhin kysyi sisällä pojalta, joka nyökkäsi.
"Hyvä", vanhin sanoi rauhattomana ja viittasi poikaa astumaan ulos ja menemään valkoisen luo. Poika astui väristen ulos kylmään ja kulki kohti ruokaa odottavaa lohikäärmettä muiden kyläläisten katsoessa sivusta.
"Sinä, poika. Olet se joka luokseni ensimmäisen kerran tuli. Et tuonut ruokaa mukanasi. Mikä on asiasi!?", lohikäärme ärähti ja näytti kasvavan yhä hurjemmaksi pojan silmissä.
"Tulin ilmoittamaan sinulle, ettemme enää taivu pyyntöösi", poika huusi uhmaten hurjana ulvovaa jäistä tuulta.
"Kerropas, ihminen, miten ajattelit minut täältä pois saada?", valkoinen kysäisi hyvin huvittuneena.
"Minulla on omat keinoni", poika huudahti ja hänen silmiinsä syttyi tulen kirkas liekki joka pakotti ällistyneen valkoisen perääntymään hieman.
"Hmm... Tuo ei ole ihmisen kyky. Kuka olet? Tai pikemminkin mikä olet?", lohikäärme sähisi hampaidensa välistä.
"Nimeni on Yékinshtá, olen Tulen lohikäärme", poika huudahti ja hetkessä oli muuttunut vihaisena murisevaksi valtavaksi punaiseksi lohikäärmeeksi, jonka silmissä paloi ikuinen liekki. Kyläläiset kirkaisivat ja jokainen otti muutaman askelen pois päin kuumana hohtavasta punaisesta, jonka suomuista hohkava kuumuus pakotti valkoisenkin perääntymään yhä enemmän.
"Yé-yékinshtá? Ei voi olla, se on vain taru jota kerrotaan pienille suomuisille", valkoinen karjahti, vaikkei se näyttänytkään kovin paljon uskovan tuohon. Pelko kuvastui sen kristallinkirkkaista silmistä. Valkoinen liikehti rauhattomana punaisen alkaessa puhua.
"Voitkin sitten viedä rakkaille ystävillesi terveisiä, etten ole mikään satu", punainen murahti ja sen suussa tanssahtelivat kuumat liekit.
"Mmm...", valkoinen murahti ja mulkaisi sivusilmällä punaiseen.
"Joten... Voisitko häipyä? Olet piinannut tätä kylää aivan tarpeeksi. Vai pitääkö täällä verta vuodattaa? Toivottavasti ei", punainen karjahti hyvin kuuluvasti ja katsoi valkoiseen tarkkaavaisena.
"Ei. Minä en ole menossa minnekään", valkoinen ärähti ja jännitti jokaisen lihaksensa.
"Kyllä vain olet. Ja jollei muu auta niin seuraavan matkasi määränpää näyttää olevan tuolla alhaalla", punainen lausahti ja osoitti kynnellään maata.
"Ehkä, mutta sinusta tulee matkakumppanini!", valkoinen karjaisi raivokkaana ja sen avonaisesta suusta iski jäinen salama kohti tummenevaa taivasta.
"Minua ei täältä saa ikinä häädettyä, siitä pidän huolen!", valkoinen karjahti ja hyppäsi veitsenterävät hampaat esille punaisen selkään, yrittäen purra sen kaulaan tappavaa haavaa. Kyläläiset kuiskivat keskenään hädissään. Kukaan ei tiennyt, kumpi lohikäärmeistä voittaisi. Lohikäärmeet raapivat toisiaan pitkillä kynsillään, yrittäen päästä niskan päälle. Vähän väliä lähti valkoisen suusta suuri jäinen salama, jota päin pian punaisen polttava tulipallo syöksyi.
Lopulta kaksi raskasta tuntia taisteltuaan lohikäärmeet päästivät irti toisistaan ja vetäytyivät kauemmas hengähtämään. Routainen ja hyvin paljon kärsinyt ruohikko kiilti punaisena kahden kuun valossa. Molemmat lohikäärmeet olivat saaneet hyvin syviä haavoja, mitkä tuskin koskaan paranisivat vaikka lohikäärmeet jäisivätkin henkiin. Raskaasti henkeä haukkoen ne jännittivät jokaisen rasituksesta lihaksen ja kävivät uuteen yhä verisempään taistoon. Sanotaan, että lohikäärmeiden raivoisat karjunnat kantautuivat aina Thalethin länsipuolella sihaitsevaan Huvannaan asti yhtä lujina kuin taistelu olisi käyty Huvannaa reunustavan metsän reunassa.
Kuitenkaan mikään ei kestä ikuisesti, kuten ei kestänyt tuo Tulen ja Jään välillä käyty verinen taistelukaan. Lopulta lohikäärmeiden voimat hiipuivat lopullisesti ja lukemattomat haavat niiden rasittuneissa ruumiissa veivät voiton. Samaan aikaan kaatuivat punainen ja valkoinen lohikäärme kuolleina maahan. Samalla hetkellä niiden raivokkaat sydämet löivät viimeiset lyöntinsä. Thalethin ylle nouseva aurinko valaisi verisen taistelutantereen jonka keskellä makasivat nämä kaksi voimakasta lohikäärmettä kuolleina. Hitaasti kyläläiset uskaltautuivat ruumiiden luo. Punaisen Yékinshtán ruumis haudattiin siihen paikkaan missä se oli kaatunut. Suuret surumieliset hautajaiset pidettiin Yékinshtán, Limgungin pelastajan, kunniaksi. Valkoisen ruumis poltettiin punaisen hautajaismenojen jälkeen. Sillä hetkellä kun valkoisen sydän paloi tuhkaksi puhalsi kesän lämmin tuulahdus yli Limgungin ja sn asukkaiden. Valkoisen tuoma kylmyys oli tiessään. Kuitenkaan tuo lämpö joka tuulena puhalsi ei vetänyt yhtään vertoja sille lämmölle, jonka kyläläiset tunsivat sydämissään. He olivat vapaita.