En jaksa enää.

Ikävää, että sulle on kasaantunut noin paljon kurjia juttuja :(

Itselläni kanssa 12-vuotiaasta ahdistusta, pakko-oireilua ja paniikkituntemuksia. Välillä menee paremmin, välillä huonommin. Sosiaalinen puoli jäänyt vähiin eikä m-toimistossakaan otettu tosissaan... Noh, päivä kerrallaan mennään.

Luulisin, että yksityiset terapeutit voi ottaa asiakkaan ongelmat enemmän tosissaan, mutta kalliitahan ne ovat.

Toivon sulle parempaa jatkoa kuitenkin, et ole luuseri vaikka niin kirjoititkin!

Lohduttaa ainakin minua se että en ole yksin näiden tuntemusten ja paniikkihäiriön
kanssa.olen kärsinyt paniikkihäiriöstä noin 20v ja en voi ottaa itselleni työpaikkaa,olen kyllä tehnyt töitä ennen sairastumista mutta työn teosta ei tullut mitään kun paniikkikohtauksia alkoivat.Olen ihminen joka tykkää olla ihmisten kanssa tekemisissä ja se harmittaa kun jos paniikkikohtaus tulee niin en pysty lähtemään ulos vaikka haluaisin.tämän halusin ketoa.

Joka kerta saa kädet veressä tapella tosta Diabamista,
mutta se on mulle auttanut pieninä annoksina nyt tarkalleen 10 vuotta.
Sellaisen 2-6 mg otan sitä kohtauksen aikana ja heti menee pois.
Kovin vaikeesti sitä kirjoitetaan ja nyt kun AMK alkoi niin koulussa sitä on mennyt ihan eri tavalla kun työttömänä, neljän seinän sisällä.

Se olisi taas pitänyt uusia mutta en ole jaksanut.Ostan aina mahdollisuuksien mukaan kaikki lääkkeet kadulta jotenkin turhauttaa noin tarpeellisen lääkkeen
kanssa joutua tappelemaan..En ole vielä keksinyt korvaavaa lääkettä.
Zaconoreita mulla oli tota ennen ja ne oli suoraan helvetistä kun kohtaus
alkoi heiti napin naamaan ja nukahdit 15 minuutiksi ja kun heräsit niin alko uudestaan. Tänään sain lukiessa rankan kohtaukse ja otin 4 mg
ja taas meni kohtaus pois.

Yleislääke paniikkihäiriöön,
toimii kuukauden sisällä:
Jeesus on se Jumala,
jota kuvataan Ilmestyskirjassa.
Ruumiillinen Jeesus vapauttaa
sinut pelosta ja antaa rauhan.
Lue Ilmestyskirjaa ja
Evankeliumeita ja Psalmeja.
Kyllä toimii.
Toimivuustakuu kaikille
rehellisille hengessä.
Varmasti.
Hyvähän pitää olla
saadakseen rauhan.

Kiitos vastauksistanne, ennen minua lohdutti etten ole yksin tämän kanssa mutta nykyään vain harmittaa että näin moni muukin kärsii. Nyt tunnen olevani umpikujassa josta ei ole ulospääsyä, en voi jättää koulua kesken mutta en pääse käymäänkään siellä koska en yksinkertaisesti pääse koululle asti ilman että lähtee taju(tai ainakin tuntuu siltä) sama homma kesätöiden kanssa, työ pitäisi löytää nykyisen ohelle mutta miten muka sielläkin kävisin kun nyt on vaikea mennä kauppaankaan asti. Mutta rahaa on jostain pakko saada kun on asunto ja laskut maksettavana. Itken joka päivä ja kroppa on äärirajoilla, saan kohta sydänkohtauksen tai halvauksen, eihän elimistö voi kestää tällaista stressiä mikä ei koskaan hellitä, viimeiset 10 vuotta ahdistusta 24/7, ei taukoja. yksityiseen terapiaan pääsen aikaisintaan kuukauden kuluttua kun saan byrokratiarattaat taas pyörimään, ja pelkään että siihenkin vain petyn ja mietin joka istunnossa että tästäkö maksan viiskymppiä tunnilta kun olisi muutakin maksettavaa ja ostettavaa. Samalla kuitenkin sisälläni elää pieni toivo että ehkä kunnon psykodynaaminen terapia auttaisikin, se on viimeinen toivoni. Miten elän seuraavat päivät, en tiedä. Tuntuu että teen henkistä kuolemaa.

Ja sinulle nimimerkki "Joskustotuuskin", olen monta vuotta sitten rukoillut luostaria ottamaan minut heille asumaan, no eivät ottaneet koska olen mielenterveyshäiriöinen. Siinä vaiheessa viimeisinkin usko hävisi. Mites kävi lähimmäisenrakkauden kun niin kylmästi mut torjuivat. Sais hävetä.

Hei Odonata1 älä vaivu epätoivoon kyllä meille vielä paistaa aurinko ja kaikki järjestyy.Näin itse uskon ja toivon että sinäkin.Itse en ole päässyt terapiaan moneen vuoteen ja se on tuntunut pahalta.Mutta olen selvinnyt ja nyt minulla on hyvä jakso meneillään.

Anna itsellesi lupa olla voimaton ja ettet yksin enää jaksa. Onko sinulla todella hyvää ystävää, joka voisi auttaa sinua. Se apu voikin olla paras silloin, kun toinen on läsnä vierelläsi. Hänen ei tarvitse osata kuvitella ymmärtävänsä oloasi, vaan että hän olisi ystävänä oikeasti läsnä.

Mulla on ollut paljon surua elämässäni kaikki isovanhempani ovat jo kuolleet, sekä muitakin läheisiä sukulaisia. No sitten pahin, oma lapseni kuoli. Kuoleman jälkeen kaikki tuntui omalta kohdaltanikin olevan loppu, mun elämäni on nyt tässä.

Silloin sain kriisiapua papilta, joka sanoi: Sinun on lupa olla surullinen, vihainen ja mitä tahansa tunnetkin, kuuntele itseäsi, mutta älä torju lähimmäistesi tukea, vaikka tuntisit, etteivät he ymmärrä tai välitä, mutta yksin älä jää surusi kanssa, vaikka surussasi oletkin yksin.

Mulle toi oli hyvä neuvo, sillä ymmärsin, että mieheni on minun kanssani ja vielä ihan samassa tilanteessa. Sain häneltä sen mitä tarvitsin, huolenpitoa ja hellyyttä ja kainalonsa on aina vapaa minulle. Hän suri siinä missä minäkin, se vain näkyi erilaisena. Kaikki myötätuntoiset sanat, joita sain kuulla tuntemiltani ihmisiltä, eivät välttämättä sanallisesti kuulostanut miltään, vaan se, että he eivät paenneet minua ja olivat lähellä oli tärkeää, kun heitä tarvitsin. Nykyään syvin suru on jo helpottanut, mutta ikävähän on aina läsnä jossain muodossa, toisinaan on pahempia hetkiä, mutta pääsääntöisesti menee jo niin normaalisti kuin nyt suinkin vain voi mennä.

Älä siis jää yksin ja voimia sinulle ja usko pois maailma on täynnä surua, mutta taakkaa ei koskaan yksin pidä lähteä kantamaan!

Kyllä sinä jaksat, vaikka eihän tässä elämässä mieltä välttämättä ole. Parempi kun vain puree hampaat yhteen ja menee päivän kerrallaan. Itselläni on koko ikä ollut ahdistusta ja paniikkia, lisäksi todettiin ADHD. Nyt on vanhalla iällä tutkinnassa myös mahdolliset aivoverenkiertohäiriöt tai onko se kasvain vai mikä se on, odotan kutsua jatkotutkimuksiin. Terapioista ei ole ollut hyötyä, lääkkeet auttavat vain vähän eikä läheisiä ihmisiä ole.

Sinulla siitä terapiasta voi olla hyötyä, toivottavasti terapeutti on hyvä eikä heitä sinua yli laidan, jos ei sitten osaakaan auttaa. panosta siihen terapiaan.

Olet nuori, kaikki on vielä mahdollista. Ohjaa omaa elämääsi sen minkä pystyt oireiltasi tekemään. siinä on ratkaisun avain. Kukaan ulkopuolinen ei sitä anna eikä kukaan ole sinua itseäsi suurempi, mitä sinun omaan elämääsi tulee.