18 ja vauvakuume

Joo ei mitään lapsia sinulle vielä 17 vuoteen. Onhan teikäläisten kokeiluja nähty.

Vuosi seurustelua on kyllä aivan liian vähän. Ihan tosi, siinä eletään vielä sellaisessa alkuhuummassa, että järkevien ratkaisujen tekeminen on lähes mahdotonta ja tuo miettimänne asia vaikuttaa loppuelämäänne ja on peruuttamaton. Miksette ensin hankkisi yhteistä omistusasuntoa ja menisi naimisiin? Nekin ovat suuria sitoutumisen merkkejä, mutta eivät kumpikaan ole silti peruuttamattomia asioita. Näin voisitte hieman harjoitella enemmän sitä yhteiseloa ja tutustua kunnolla toisiinne ja saada selville, oletteko oikeasti sitoutunut toisiinne pitkällä aikavälillä. Lapsen hankkiminen taas on täysin eri sarjaa.

Kirjoitan ihan omasta kokemuksesta, mekin aloimme seurustelemaan jo teini-ikäisinä ja ainakin 2,5 vuotta elettiin sellaista super rakastumisen vaihetta ja kaikki tuntui niin ihanalta, mies kosi kun oltiin reilu 2 vuotta asuttu yhdessä. Mies olisi halunnut alkaa lapsentekopuuhiin siinä vaiheessa kun oltiin seurusteltu 3 vuotta, mutta minä yritin ajatella sitä mikä on järkevää siinä iässä ja elämäntilanteessa. Niinpä päätettiin jatkaa kunnolla toisiin tutustumista (usko pois, monen vuoden jälkeenkin ihmisestä tulee uusia piirteitä esille, niin hyvässä kuin huonossakin), ostimme yhteisen asuntomme ja siitä taas muutaman vuoden päästä mentiin naimisiin. Välissä ollaan kierrelty maailmaa yhdessä ristiin rastiin, kerätty yhteisiä kokemuksia ja kasvettu ihmisinä. Nyt ollaan oltu jo monta, monta vuotta yhdessä ja nyt olen raskaana. Molemmat on tyytyväisiä siitä, ettemme hätiköineet, vaan aloimme rakentaa yhteistä tulevaisuuttamme ja parisuhdettamme rauhassa ja harkiten. Vauva ansaitsee vanhemmat, joilla on luja parisuhde ja turvallinen, rakastava koti ja perhe. Se on parasta, mitä pienelle vauvalle voi tarjota.

Suosittelisin teitä vielä miettimään. Niin ja mekin olemme vielä kuitenkin nuoria vanhempia, molemmat alle 25.

Minä olin 19v, kun tulin raskaaksi.
Yksinhuoltajana aloitin alusta asti, sillä mies ei tullut kuvioihin ollenkaan, vieläkään..

Voin sanoa, että oli todella rankkaa se raskausaika, ja tajusin että ehkä olisi voinut jättää myöhemmällekkin. Raskauden loppupäästä minulle tuli raskausmasennus, vaikka olin AINA halunnut äidiksi.

Löysin kuitenkin pojan syntymän jälkeen "elämäni" miehen :)
Nyt poikani on kohta 4-vuotias, enkä hetkeekään vaihtaisi elämästäni pois.

Mutta, kannattaa miettiä tarkkaan. Se on suuren suuri elämän muutos.

Olet seurustellut vuoden ja kihlautunut muutama kuukausi sitten. Millainen on nykyinen asumismuotonne? Oletteko asuneet tuon vuoden jo saman katon alla? Mitä tarkoittaa "Olemme poikaystäväni kanssa puhuneet pitkään perheen perustamisesta"?

Aloitteko keskustelemaan perheen perustamisesta heti kun tapasitte, vaiko onko lapsista puhuttu tämän kihlausaikanne ajan? Jos olette vasta muutaman kuukauden asiasta puhuneet, se ei ole vielä "pitkään". Nuoren ihmisen perspektiivistä aika on kovin suhteellinen käsite.

Sisareni meni naimisiin ja sai lapsen sinun iässäsi, 18-vuotiaana. Asui ensin vuokralla, osti sitten miehensä kanssa oman osakkeen, myöhemmin oman talon ja toisenkin ja sittemmin erosi. En tiedä, mitä sinä muiden kokemuksista tulet kostumaan. Erilaisia tarinoita on miljoonia. Joissakin on onnellinen loppu ja joissakin ei.

Minä menin naimisiin 10 vuotta siskoani vanhempana, ostin mieheni kanssa talon, kasvatimme siinä lapset ja olen yhä naimisissa lastemme isän kanssa. Odottelemme, että tulisimme joskus isovanhemmiksi, mutta kenties eroamme ennen sitä. Et sinä varmaan minunkaan tarinastani sen kummemmin elämääsi eväitä saa. Jokainen on itse oman elämänsä sankari.