Tai varsinkaan itsemurha-ajatuksista. Eiväthän he sille asialle paljon voi tehdä, ja aiheuttaa vain syyllisyyden tunnetta heille kun eivät osaa auttaa. Ja varsinkin jos jossain vaiheessa tulee tappaneeksi itsensä niin silloinhan he syyllistävät itseään, kun kunnolla tiesivät mutteivät kyenneet estämään.
Kannattaako läheisille kertoa masennuksesta?
juupajaapa
18551
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Hei,
Olen itse keskustellut mainitsemistasi asioista sellaisten läheisten ihmisten kanssa, jotka ovat maanläheisiä ja helposti lähestyttävissä. Perheess/suvussa/tuttava-, kaveri- tai ystäväpiirissäsi on varmaankin joku/joitakin ymmärtäviä ihmisiä, joille voit puhua. Kannattaa keskustella heidän kanssaan asiasta rauhassa ja ajan kanssa.
Vilpittömänä neuvona neuvon sinua olemaan kuitenkin aina varuillasi siitä, kenelle asiasta kerrot. Ihmiset ovat arvaamattomia ja raadollisia ja käyttävät tietoa aseenaan, jos pystyvät. Täten on tärkeää puhua asiasta vain sellaisille ihmisille, joiden uskot olevan aitoja, vilpittömiä ja todellisia ystäviä. Heistä saat tukipilareita, joihin voit luottaa hädän hetkellä milloin vain.
Jaksamisia ja voimia sinulle.
Ei muiden suhtautumista voi mitenkään ennalta arvata, eikä tietää miten he käyttävät tietoaan. Helposti lähestyttäville ihmisille muutkin kertovat asioitaan, koska he ovat niin avoimia. Tästä syystä se henkilökohtainen asiakaan ei jää vain omaksi tiedoksi vaan siitä tulee keskustelun väline.
Riippuu vähän siitä, että millaisia ihmisiä läheisesi ovat.
Kun kerroin joskus aikoinaan vanhemmilleni masennus diagnoosista, he suuttuivat ja haukkuivat mua hulluks/itsekkääksi.
Samoin minulla on ollut pelkkää haittaa rehellisyydestä. Suosittelen, että aloittaja ei mainitse sanallakaan masennuksesta suvulleen, jotta säästyy psykiatrian osastoilta ja lääkitykseltä. Suku on pahin.
Minä en ole kertonu enkä kerro.
En halua heille surua, joillekin kavereille (silloin kun niitä vielä oli) kerroin ja aika äkkiä kaikkosivat ympäriltäni. Ilmeisesti eivät kestäneet sitä että miten paljon minuun sattuu.
Minkälainen kevyt-masennus sinulla oikein on? Jos ihminen on oikeasti masentunut niin läheiset varmasti huomaa asian kerroit tai et!
huomaa huomaa mutta eri asia on puhua asioista täydellä latingilla. Eikä heitä nyt muutenkaan tule kauheasti nähtyä. Joten haista sinä vittu
"Jos ihminen on oikeasti masentunut niin läheiset varmasti huomaa asian kerroit tai et!"
Jos ei asu kenenkään kanssa, niin ei se ole niin sanottua että kukaan huomaa. Tai huomaa kyllä sen, että ihminen on vaisu heidän seurassaan, mutta minunkin perheeni varmasti kuvittelee, etten vain viihdy heidän kanssaan. Luulevat että tapaan kuitenkin muita ihmisiä.
En myöskään kutsu ketään kylään, joten kukaan ei tiedä missä jamassa kämppäni välillä on. Jos kerran vuodessa kutsun vanhemmat synttärikahville, niin siivoan silloin vaikka väkisin ja pidän kulissia pystyssä. Muutenkin elän niin, etten tee oikein mitään, jotta järjesteltävääkään ei tule. Mitään tavaroita ei ole esillä. Olen vaan ja syön välillä. Kai ihmiset ihmettelevät, miksei tuo esimerkiksi enää koskaan naura, mutta ei terveet ihmiset ole ensimmäiseksi sairautta epäilemässä.
Minulla on vain huonoja kokemuksia henkilökohtaisten asioiden kertomisesta läheisille, joten minä en kerro niin kauan kuin tolpillani pysyn.
Minä oletin että aloittaja tarkoitti läheisillä myös ystäviä/kavereita,ei pelkästään omaisia.Sorry jos loukkasin.
Ei aina kavereille masennus näy.
Minä tapaan kavereita harvoin, ja seurassa voin paremmin.
Yhdelle läheisimmistä ystävistäni tuli täytenä yllätyksenä, että minulla on itsemurha-ajatuksia.
Ajattelin samaa, mut kannataako kertoa mun äidille.. Olen 16 v
Kerrot, niin äitisi pystyy auttamaan sinua.
"Masentunut? No se johtuu vaan tästä säästä, odota vaan kun sää paranee."
"Nuo lääkkeet sinua masentavat, lopeta niiden ottaminen."
Piti sitten mennä mielenterveystoimistoon juttelemaan, kun ei kavereiden ja sukulaisten kanssa oikein tuo juttelu onnistunut.
Kuulostaa tutulta.
Vähättelyä ja kyökkipsykologiaa.
Tai anekdootteja vielä vaikeammin elämän murjomista ihmisistä.
Masennus sekoitetaan normaaliin mielialan laskuun tai ketutukseen.
Ei kannata kertoa, se on paskin teko minkä voi tehdä, sillä ei ne voi auttaa mitenkään
muinoin kun masentelin, en kertonnu kelleen. Tuli porukoille yllätyksenä kun mielisairaalasta soittivat että on yrittänny itsaria.
Nykyäänkin on ollu muutamia vuosia masennusta ja olen pitänny suuni kiinni. kukaan ei tiijä miten päiväni vietän omissa oloissani ja hyvä niin.
Mulla ei ainakaan ole ymmärretty asiasta mitään sukulaiset siis ja en ole missään tekemisissä heidän kanssaan, että suosittelen olematta kertomatta. Riippuu nyt millasia ne ovat. Tuletko hyvin toimeen niiden kanssa ja jos on masentunut niin vaikee sitä on salata pitkän päälle, miksi ei oo töissä, miksi ei oo kavereita, miksi aina kotona tai sairaalassa jne jne... herättää paljon kysymyksiä.
Itseäni kaduttaa, että olen puhunut avoimesti voinnistani läheisille. He ovat ahdistuneita ja häpeävät minua.