Kerron tarinani.

On kiva että on tällainen sivu, jossa voi pyytää apua ja kertoa omia juttuja. Kiitos siitä! Olen kohta 18-vuotta täyttävä. Olen aina ollut vähän erilainen ja lapsenomainen jo tähän ikään tullessa. Minun on hirveän vaikea päästä lapsuuden yli. Haluaisin aina olla lapsi ja leikkiä. Kaikki olisi huoletonta eikä tarvitsisi ottaa paljon vastuuta. Leikki ikä kesi minulla tosi pitkään ja melkein tuntuu etten vieläkään halua "muuttua". Minulla ei ole paljon kavereita enää. Joskus oli, mutta tiemme erosivat kun koulu vaihtui. Nyt viihdyn yksin paljon, ja olen ehkä jopa alkanut karttaa ystävyssuhteita uudessa koulussa. En kaipaa ystäviä ja he pitäisivät minua outona varmasti, jos he oppisivat tuntemaan minut. En osaa olla ihmisten seurassa. En tiedä mitä kavereiden kanssa tehdään ja miten ollaan. Elän yksin ja omanlaista elämää. Vaikka sitten leikkien. En sitä uskaltaisi muille kertoa. Minun ongelma on se että vanhemmat on alkaneet riitelemään. Surettaa nähdä kun jompikumpi aina itkee ja on masentunut. Minua harmittaa todella paljon. Se että olen tämän ikäinen, pitävät vanhemmat myös minua sen ikäisenä. Puhuvat seurustelukavereista. He eivät tajua että en ole samanlainen nuori kuin muut. En halua poikaystävää. Minulla on pari vuotta vanhempi sisarus ja sen kanssa on omistettu paljon ihania hetkiä. Minun on vaikea ymmärtää se että hän seurustelee jo. Me lupasimme silloin kerran että emme muutu ja olemme aina samalaisia lapsia. Se ei vain pitänyt enää paikkaa. Minun on jotenkin hirveän vaikeaa päästä lapsuudesta yli. Se että sisarukseni ei ole enää lapsi, saa minut surulliseksi. Tuntuu jotenkin että lapsuus oli niin lyhyt ja se meni jo hukkaan. Haluan jatkaa sitä. Silloin oli niin ihanaa aikaa ja haluan elää sen uudestaan. En vain pysty jos sisarus on tuollainen. Olenko ihan sairas? Varmaan, koska en ole tavannut ketään muuta samanlaista kuin minä. Haluaisin että vanhemmat pitäisivät minusta, enkä olisi sellainen teiniääliö joka ryyppää ja sammuu katuojaan ja tekee kaikkea muuta tyhmää. Ja tuo vanhempien riitely. Se saa minut ajattelemaan että haluan muuttaa pois. Mikään ei muutu enää ennalleen. En koskaan voi olla enää onnellinen. Aina tulee mieleen lapsuuden ihanuus ja harmittelen etten pääse siihen enää uudelleen. Kyynel silmässä muistelen aina niitä ihania menneitä aikoja. Hirveää kuvitella että se kaikki on mennyttä. En voi käsittää että minun rakkaasta sisaruksesta on tullut tuollainen ääliö. Hän on muuttunut paljon oman kumppaninsa kanssa. Hän on alkanut valehtelemaan minulle ja ärsyttää minua kuin tahallaan. Hän ei enää naura niin usein ja on vihainen. Tuntuu että elämäni on mennyt ihan pilalle. Haluaisin niin kovasti olla lapsi. Silloin ei ollut yhtään murhetta ja elämä oli ihanaa. Joskus jopa tulee mieleen että olisi parempi jos olisin kuollut. Menneet ajat saa minut kaipaamaan menneeseen niin paljon että en osaa enää elää. Hullu mikä hullu. :,(