Happamoituminen

Tehtaiden ja voimalaitosten savukaasut aiheuttavat happosateita.
Typen oksideja, kuten typpidioksidia (NO2) taas syntyy yleisesti palamisreaktioiden sivutuotteina, kun ilmassa olevat typpi ja happi reagoivat keskenään. Typen oksidien päästöjä on alettu vähentää 1990-luvulla, kun uudenlaiset typen määrää karsivat polttimet sekä katalysaattorit tulivat käyttöön.

Typpihappo (HNO3)

Rikkihappo (H2SO4)
Happamoitumisella on monia haittavaikutuksia. Hapan sadevesi aiheuttaa vaurioita eritoten luonnon ekosysteemeille. Hapan sadevesi muun muassa tuhoaa sienirihmastoja sekä puiden hennoimpia juuria, jolloin sienet sekä niiden kanssa symbioosissa olevat puut vaurioituvat. Lisäksi havupuut harsuuntuvat, eli tiputtavat neulasensa. Happamoituminen vahingoittaa myös maaperässä olevia maaperäeliöitä. Ravinteet huuhtoutuvat metsästä aluksi hieman paremmin, mutta lopulta ne alkavat huuhtoutua liian hyvin, puiden ja kasvien juurien ulottumattomiin.

Happosateen seurauksena maaperässä normaalisti maapartikkeleiden pinnoille kationeina sitoutuneet eliöille haitalliset raskasmetallit alumiini, kupari, sinkki ja kadmium mobilisoituvat pH:n laskiessa ja huuhtoutuvat edelleen vesistöihin, joissa alumiini-ionit voivat aiheuttaa kalakuolemia. Vesistöissä pH:n lasku alle arvon 6 aiheuttaa haittavaikutuksia erityisesti kalkkikuorisille eliöille, kuten kotiloille, simpukoille ja äyriäisille. Pitkäaikainen pH:n lasku alle arvon 5 tuhoaa suurimman osan eliöstöstä. Aikuiset kalat voivat sinnitellä happamoituneessa vesistössä pitempään, mutta niiden lisääntyminen estyy pH:n ollessa alle 5. Eräät viherlevät ja rahkasammalet sitä vastoin kasvavat hyvin näissäkin oloissa. [3]

Harsuuntunut metsä
Ehkäiseminen ja hoito[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vesistöt ja maaperä voivat vastustaa happamoitumista tiettyyn rajaan asti. Sitä ominaisuutta kutsutaan puskurikyvyksi. Puskurikyvyllä varustettuun liuokseen on mahdollista tiettyyn rajaan asti lisätä happoa tai emästä ilman, että liuoksen pH muuttuu. Luonnonvesien puskurikyky on vetykarbonaatti-ioneissa. Ne muodostavat reagoidessaan hapon sisältämän oksoniumionin kanssa hiilidioksidia ja vettä.

Vetykarbonaatti-ioni
Vetykarbonaatti-ioneja muodostuu hiilidioksidin imeytyessä veteen. Reaktio toimii myös toiseen suuntaan, sillä oksoniumionin kanssa reagoidessaan syntyy uudestaan hiilidioksidia ja vettä.

Happamoitumista voidaan torjua muun muassa säästämällä sähköä, käyttämällä vähärikkisiä polttoaineita, poistamalla rikkiä savukaasuista, käyttämällä katalysaattoreita, laskemalla palamislämpötiloja, suosimalla joukkoliikennettä sekä rajoittamalla maatalouden ja teollisuuden ammoniakkipäästöjä. Koska happamoituminen koskettaa koko maailmaa, on kansainvälinen yhteistyö tälläkin saralla välttämätöntä.

Happamoitumista hoidetaan kalkittamalla metsiä, viljelymaita ja vesistöjä. Kalkki on kalsiumin oksidi, CaO, joka muodostaa veden kanssa emäksisen liuoksen, kalsiumhydroksidin [Ca(OH)2].

Euroopassa happamoitumiseen ensimmäisen kerran herättiin jo 1960-luvulla, kun vesistöjen tila Pohjoismaissa huononi. Syylliseksi todettiin Manner-Euroopasta kulkeutuneet rikkidioksidipäästöt.

Suurimmat päästöt 1980-luvulla Euroopassa olivat entisen Neuvostoliiton ja Itä-Saksan alueilla, Isossa-Britanniassa, Tšekin alueella ja Espanjassa. Happamimmat sateet eivät välttämättä ole pahimpien päästölähteiden alueilla, vaan päästöt leviävät märkälaskeumana ympäri Eurooppaa. Happamimpia sateita on ollut lähinnä Länsi-Euroopassa, vähiten happamia Pohjolassa, Keski-Euroopassa happamuusasteet ovat olleet siltä väliltä. Mitä vähemmän päästöjä valtiolla on, sitä suurempi osa rikkilaskeumasta tulee muualta kuin omasta maasta.lähde?

Termi Musta kolmio otettiin 80-luvulla käyttöön tuolloisten sosialistimaiden Puolan, Tšekkoslovakian ja DDR:n rajoilla olevasta alueesta, jossa näiden maiden ruskohiili­voimaloiden sekä kemian- ja metallitehtaiden keskittymä "myrkytti asukkaita ja luontoa vuosikymmeniä". "Taivaalta satoi toisinaan silkkaa happoa! Pisarat syövyttivät läiskiä koivujen ja pyökkien lehtiin—metsien kuoltua kotitaloudet kärsivät vesipulasta".[4] Eräskin lastenlääkäri kertoi, että neljännes hänen potilaistaan kärsi hengitystiesairauksista ja astmasta. Ei-sosialistisissakin Euroopan maissa oli samansuuntaisia haittoja, mutta päästöt rajoitettiin turvallisemmalle tasolle julkisen mielipiteen vaikutuksesta.[5]

Oletko hapan?

http://fi.wikipedia.org/wiki/Happo-emäs-tasapaino

Kyllä, hapot ovat varmasti ongelmana Kiinasta tänne raahattavissa taikamarjoissa raskasmetallien lisäksi.

Oletpa syvällisesti paneutunut näihin terveyden- ja sairaudenhoitoprobleemiin!
Oletkohan ihan ylimmäinen opettaja siellä skepokouluttuksessa?

http://www.iltalehti.fi/laihdutus/200906129751317_lh.shtml

http://fi.wikipedia.org/wiki/Asidoosi

Käykö myös happamoituneelle ihmiselle samoin kuin alla kerrotaan kaloille käyvän?


> Vähäinenkin veden happamoituminen voi estää kaloja tunnistamasta saalistajiaan

04 sunnuntai Mar 2012

Posted by Kai Aulio in Eläimet, Luonto, Tiedeuutisia, Vesiensuojelu

≈ Kommentit poissa käytöstä

Avainsanat

happamoituminen, luonnon happamoituminen, peto-saalis -suhde, petojen tunnistaminen, saalistus, varoitusjärjestelmät, varoitussignaalit, vesistöjen happamoituminen

Happamoituneessa vesistössä kalan riski tulla syödyksi on tavanomaista suurempi, koska herkkä varoitusjärjestelmä ei toimi kunnolla.

Luonnossa lähes jokainen eliölaji joutuu valmistautumaan syödyksi tulemiseen. Mitä paremmin ja mitä aikaisemmassa vaiheessa mahdollinen saalisyksilö tunnistaa mahdollisen saalistajan, sitä paremmat mahdollisuudet sillä on selviytyä. Kasvikunnassa tuollainen puolustautuminen merkitsee erilaisten myrkyllisten tai pahanmakuisten kemikaalien syntetisoimista solukkoja turvaamaan. Eläinkunnassa erilaiset pakoreaktiot, puolustusta palvelevat rakenteet kuten sarvet, piikit ja paksunahkaisuus ovat passiivisia keinoja suojautua saalistajilta, mutta yhtä tärkeää on oikea käyttäytyminen. Piiloutuminen tai pakeneminen ovat keinoja välttyä edes kohtamasta saalistajaa, ja näillä keinoilla saaliseläin säästää joka tapauksessa energiaa, usein myös henkensä. Mahdollisten saalistajien tunnistaminen onkin elintärkeää. Usein tämä tunnistus perustuu kemiallisiin, lajityypillisiin ärsykkeisiin. Normaalioloissa useat eläinlajit pystyvät paitsi tunnistamaan tiettyjä, vaaraksi koituvia saalistajia myös laajentamaan näitä kemiallisia tuntomerkkejä vihollisensa lähisukulaisiin. Muuttuvissa ympäristöoloissa tuollainen saalistajien tuntomerkkien yleistäminen ei välttämättä onnistu, joten pienetkin ihmistoiminnan aiheuttamat muutokset voivat koitua eläimille kohtalokkaiksi, vaikka ne muuttuneissakin oloissa tulisivat muuten hyvin toimeen.

Vesistöissä eliökunnalle vaarallinen ja hyvin yleinen ihmisen aiheuttama muutos on veden happamoituminen. Vähäinenkin happamoituminen (pH-arvon aleneminen) voi estää kaloja tunnistamasta vihollisiaan, jotka eivät normaaleissa, neutraaleissa oloissa pystyisi saalistajia uhkaamaan. Kanadalaisen Concordia University -yliopiston tutkijan Grant E. Brownin johdolla Science of the Total Environment -tiedelehdessä julkaistussa kokeessa kirjolohia ja aurinkoahventen heimoon kuuluvia petokaloja pidettiin yhdessä altaassa, jonka veden happamuus oli lähellä neutraalia (≈ pH 7). Näissä normaalioloissa kirjolohi oppi pian tunnistamaan kirjoahvenen hajukemikaalit ja onnistui myös karttamaan näitä saalistajakaloja.

Toisessa vaiheessa vesi oli lievästi hapanta (≈ pH 6), ja kirjolohien kumppaneina oli edellisessäkin kokeessa käytettyjä kirjoahvenia sekä lisäksi toisia, samaan kirjoahventen heimoon kuuluvia petokaloja. Keinotekoinen veden happamoittaminen ei vaikuttanut kirjolohen kykyyn tunnistaa aikaisemmin tutustumansa aurinkoahvenen hajukemikaaleja, mutta aikaisemmin tutun saalistajan lähisukulaisen hajusignaaleja lohet eivät tunnistaneet ja joutuivat siten alttiiksi pedoille.

Kokeessa käytetty veden happamoituminen oli varsin vähäistä, ja samanlaiset muutokset ovat luonnon omistakin syistä tavallisia. Ihmistoiminnan aiheuttama happamoituminen on kuitenkin yleistä ja usein nopeampaa kuin luontainen muutos. Vesien happamoituminen voi koitua kohtalokkaaksi arvokkaille lohikaloille ja muille vesieläimille myös olosuhteissa, joissa eläimet tulevat toimeen. Peto–saalis -suhteiden muuttuminen ihmisen aiheuttaman vesien happamoitumisen seurauksena on kuitenkin otettava vakavasti huomioon kaikissa vesiensuojelun toimien suunnitteluissa ja toteutuksissa, kanadalaistutkijat muistuttavat.