Noin vuosi sitten aloin elämään kadotettua teini-ikääni. Olin silloin 23-vuotias. En ollu koskaan ollu kenenkään naisen kanssa. En seurustellut tai muutenkaan.
Kärsin toisinaan suurestakin ujoudesta ja arkuudesta. Olin kiusaamisen kohteena vuosia, mutta yläasteella se kärjistyi jo niin pahaksi että siitä jäi sisimpääni ikuiset arvet. Seitsemän vuotta podin sitä pahaa oloa sisälläni ja vihasin itseäni.
Noin vuosi sitten kaikki kärjistyi siihen pisteeseen että olin aivan pohjalla.
Halusin muuttua ja lähdin hakemaan apua. Puhuin terveydenhoitajalle.Juteltiin muutamaan otteeseen ja kerroin hänelle omasta elämästäni.
Terveydenhoitaja kehoitti menemään lääkäriin ja suositteli ottamaan lääkityksen.
No sain sitten suuni auki myös kotona.
Oma äitini joka on psykiatrisen alan asiantuntija jaksoi kuunnella ja tämä oli parasta terapiaa itselleni. Aloin muutenkin tutkimaan itseäni ihan "työkseni".Menin kirjastoon ja tein siellä muistiinpanoja kirjoista jotka käsittelevät tätä aihetta. Se oli sitten lopullinen niitti.
Lääkärinajan peruutin ja luovuin ajatuksesta otta mitään nappeja.
Taitaa olla totta että pitää mennä ensin aivan paloiksi ennen kuin voi alkaa rakentamaan jotain uutta. Itse en aikaisemmin hyväksyny itseäni sellaisena kuin olen. Tämä oli se syy miksi en voinut edes muuttua.
Asetin itselleni mahdottomia tavoitteita ja uskoin pystyväni olemaan jotain muuta kuin olen. Itsetuntoni oli pakkasen puolella. Ajattelin olevani sairas ja ainut sellainen tässä maailmassa.
Romahduksen jälkeen näin maailman aivan eri silmin. Tutkin itseäni hetken ja lähdin uudelleen eteen päin. Aloin urheilemaan.(Juoksulenkki kerran illassa on myös hyvää terapiaa)Pian löysin itselleni tyttöystävän ja koin ekakertani. Suhde ei kestäny sillä olin vielä liian heikko ja henkisesti liian nuori. Mutta en luovuttanu vaan halusin kokea lisää. Tällä hetkellä olen jo jonkin verran kokeneempi ja tunnen olevani paljon varmempi myös vastakkaisen sukupuolen kanssa.
Nyt itsetuntoni on aika hyvä ja kestän myös monesti kritiikkiä muiden osalta jos sellaista eteen tulee. Vaikka olen ujo, aika hiljainen ja arka vielä nykyäänkin, olen hyväksyny itseni sellaisena kuin olen ja oppinu vihdoin elämään. Nykyäänkin olen elämänkokemukseltani joillakin alueilla varmaan n. 18-vuotiaan tasolla, mutta tällasissa asioissahan aina pääsee eteen päin ja oppii jos haluaa oppia. Ja itseläni on palava halu sisimmässäni oppia lisää tästä maailmasta vaikka se monesti tapahtuukin kantapään kautta.
Kärsin toisinaan suurestakin ujoudesta ja arkuudesta. Olin kiusaamisen kohteena vuosia, mutta yläasteella se kärjistyi jo niin pahaksi että siitä jäi sisimpääni ikuiset arvet. Seitsemän vuotta podin sitä pahaa oloa sisälläni ja vihasin itseäni.
Noin vuosi sitten kaikki kärjistyi siihen pisteeseen että olin aivan pohjalla.
Halusin muuttua ja lähdin hakemaan apua. Puhuin terveydenhoitajalle.Juteltiin muutamaan otteeseen ja kerroin hänelle omasta elämästäni.
Terveydenhoitaja kehoitti menemään lääkäriin ja suositteli ottamaan lääkityksen.
No sain sitten suuni auki myös kotona.
Oma äitini joka on psykiatrisen alan asiantuntija jaksoi kuunnella ja tämä oli parasta terapiaa itselleni. Aloin muutenkin tutkimaan itseäni ihan "työkseni".Menin kirjastoon ja tein siellä muistiinpanoja kirjoista jotka käsittelevät tätä aihetta. Se oli sitten lopullinen niitti.
Lääkärinajan peruutin ja luovuin ajatuksesta otta mitään nappeja.
Taitaa olla totta että pitää mennä ensin aivan paloiksi ennen kuin voi alkaa rakentamaan jotain uutta. Itse en aikaisemmin hyväksyny itseäni sellaisena kuin olen. Tämä oli se syy miksi en voinut edes muuttua.
Asetin itselleni mahdottomia tavoitteita ja uskoin pystyväni olemaan jotain muuta kuin olen. Itsetuntoni oli pakkasen puolella. Ajattelin olevani sairas ja ainut sellainen tässä maailmassa.
Romahduksen jälkeen näin maailman aivan eri silmin. Tutkin itseäni hetken ja lähdin uudelleen eteen päin. Aloin urheilemaan.(Juoksulenkki kerran illassa on myös hyvää terapiaa)Pian löysin itselleni tyttöystävän ja koin ekakertani. Suhde ei kestäny sillä olin vielä liian heikko ja henkisesti liian nuori. Mutta en luovuttanu vaan halusin kokea lisää. Tällä hetkellä olen jo jonkin verran kokeneempi ja tunnen olevani paljon varmempi myös vastakkaisen sukupuolen kanssa.
Nyt itsetuntoni on aika hyvä ja kestän myös monesti kritiikkiä muiden osalta jos sellaista eteen tulee. Vaikka olen ujo, aika hiljainen ja arka vielä nykyäänkin, olen hyväksyny itseni sellaisena kuin olen ja oppinu vihdoin elämään. Nykyäänkin olen elämänkokemukseltani joillakin alueilla varmaan n. 18-vuotiaan tasolla, mutta tällasissa asioissahan aina pääsee eteen päin ja oppii jos haluaa oppia. Ja itseläni on palava halu sisimmässäni oppia lisää tästä maailmasta vaikka se monesti tapahtuukin kantapään kautta.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.