isin ykkönen

oon lukenut tältä palstalta kaikenlaisia kirjoituksia vanhemmista ja niistä aiheutuvista ongelmista... joskus ajattelin, etteivät ne ongelmat sillä parane, että valittaa elämäänsä täällä, mutta nyt mä olen huomannut joutuneeni itse tilanteeseen, jossa apua ei tahdo löytyä mistään, ja ehkä kirjoittaminen tänne helpottaa oloa, sen toivossa että jollain muulla olisi samanlaisia kokemuksia siitä, mitä on olla oman isän vihan kohteena.
mä oon meidän perheen ainoo tyttö, esikoinen, ja nyt jo aikuistumisen kynnyksellä, tammikuussa tulis se 18 täyteen. mä oon aina ollut aika kypsä ikäisekseni, vähän sellanen pikkuvanha, ja varmasti siitä syystä mä oon jäänyt vähemmälle huomiolle, kuin kaksi murkkua pikkuveljeäni, koska olen aina ollut niin itsenäinen ja halunnut itse tehdä kaiken, huolehtia esimerkiksi koulunkäynnistä ja valita omat harrastukset ja kaveripiirit.
mutta mä oon aina ollut ihan isin tyttö, pienestä pitäen, tai ainakin olin. iskä touhusi mun kanssa kaikenlaista, olinhan mä eka lapsi. käytiin yhdessä jopa kalassa, ja kuntosalilla, tehtiin kaikkea sellaista, mitä yleensä isät eivät tyttäriensä kanssa tee, mutta mulle jäi niistä uskomattoman kauniit muistot.

mutta noista ajoista on kauan. vielä yläasteella mä tunsin isän rakastavan mua, tai ainakin silloin se osasi ja halusi sen osoittaa. mä oon aina halunnut näyttelijäksi, ja isä oli siitä ylpeä. se kannusti mua, kehuskeli kaikille kuinka sen tytöstä tulee joskus kuuluisa näyttelijä ym. se kehotti mua menemään lukioon yläasteen jälkeen, että mä saisin mahd. hyvän koulutuksen. myös äiti on ollut tärkeä tuki, ja tällähetkellä hyvä ystävä johtuen mun ja isän ongelmista, mutta iskän tyttö mä sillon olin... ja haluaisin olla edelleen.
joo, no ettei tämä nyt menisi vain kultaisen lapsuuden muisteluun, kerron teille, mikä tilanne on nyt.
isä yksinkertaisesti vihaa minua. teoillaan ja sanoillaan se on osoittanut sen jo useaan kertaan, enkä mä enää jaksa. mun koko elämä menee sekaisin sen takia. en jaksa käydä koulua, kun huomaan ettei isä välitä eikä millään haluaisi ostaa mulle edes uusia koulukirjoja, koska kulutan kuulemma niin paljon rahaa perheessä. poikaystäviä se ei enää, ennen kyllä, meinaa hyväksyä ollenkaan, väittää etten seurustele normaalisti, makaan vain kaikkien poikien kanssa. oma isä haukkuu lutkaksi! on se sen suoraankin sanonut, jolloin lensin myös ulos kodistani. tätä on tapahtunut jo pariin kertaan; isä on hermostunut ja käskenyt mun lähteä ulos, ettei jaksa kuulemma katsella minua.
jos isä puhuu mulle, se tiuskiim, moittii tai haukkuu. kaikki se heittää mun niskoille. jos kotona on jotain ongelmia, ne on oitis mun syytä. kaikki kotityöt ovat mun hoidettavia, vaikka 14-vuotias broidini varmasti niistä myös selviytyisi. mutta broidit ovat sille nyt kaikki kaikessa, mä vain murkkuikäinen avuton teinityttö, joka ei tajua elämästä mitään. en kuulemma käy koulua hyvin, jos käyn ulkona, ryyppään ja biletän vaan, sekä harrastan satunnaista seksiä. eikä isällä ole mitään todisteita mistään tuollaisesta. poikaystävää en voi enää tuoda kotiin, koska isä väittää tämän pojan tuhonneen elämäni. ja miten muka?

mulla alkaa keinot loppua. mitä pahaa tein, miksi isä ei halua sietää mua? sentään oma isä? jos jollain samoja kokemuksia, kertokaa niistä.
4873
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 4

Vanhimmat

Kestä vielä hetki, sitten muutat toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Saatte etäisyyttä toisiinne, ja välinne voivat parantua.

Äänestä

"isä on hermostunut ja käskenyt mun lähteä ulos, ettei jaksa kuulemma katsella minua.
jos isä puhuu mulle, se tiuskiim, moittii tai haukkuu. kaikki se heittää mun niskoille. jos kotona on jotain ongelmia, ne on oitis mun syytä."

Mustasukkaisuudelta. Olet kasvanut isoksi, et ole enää "isin pikkutyttö", hän joutuu jakamaaan sinut eikä kestä sitä. Purkaa oman pahanolonsa sinuun.

Äänestä
  • tästä on ollut kyllä puhetta, mustasukkaisuudesta ja menettämisen pelosta. äiti on yrittänyt lohduttaa muistuttamalla, että olen ainut tyttö, ja siksi isä ei haluaisi päästää mua lähtemään ihan vielä. myönnän, että olen aikuistunut ja kova menemään, ehkä poikaystävätkin ovat merkki siitä, ja isä on huolissaan. kiitos, ehkä se näin on.

    Äänestä

  • ninu kirjoitti:

    tästä on ollut kyllä puhetta, mustasukkaisuudesta ja menettämisen pelosta. äiti on yrittänyt lohduttaa muistuttamalla, että olen ainut tyttö, ja siksi isä ei haluaisi päästää mua lähtemään ihan vielä. myönnän, että olen aikuistunut ja kova menemään, ehkä poikaystävätkin ovat merkki siitä, ja isä on huolissaan. kiitos, ehkä se näin on.

    Hei Olen samoilla linjoilla kuin tuo Pong. Isäsi ei kestä sitä että olet tosiaankin tulossa aikuiseksi ja vieläkin itsenäisemmäksi. Minusta hän tarvitsee apua näiden tunteiden hallintaan. Tilanne on painostava ja ikävä sinulle, mutta myös isällesi. Hän ei kuitenkaan taida tajuta että vika on nyt hänen käytöksessään eikä sinun.
    Pystyykö äitisi toimimaan välittäjänä ja laatimaan teille uudet "pelisäännöt"? Tottakai 18-vuotias saa seurustella ja harrastaa seksiäkin. Myös bilettäminen on sallittua, niin kauan kuin ei rikota lakia, ja muukin elämä, esim opiskelu sujuu hyvin. Toivottavasti tilannne selviää, ilman että joudut muuttamaan pois ja katkaisemaan välit isääsi.

    Äänestä

Kommentoi aloitusta


ninu kirjoitti:

oon lukenut tältä palstalta kaikenlaisia kirjoituksia vanhemmista ja niistä aiheutuvista ongelmista... joskus ajattelin, etteivät ne ongelmat sillä parane, että valittaa elämäänsä täällä, mutta nyt mä olen huomannut joutuneeni itse tilanteeseen, jossa apua ei tahdo löytyä mistään, ja ehkä kirjoittaminen tänne helpottaa oloa, sen toivossa että jollain muulla olisi samanlaisia kokemuksia siitä, mitä on olla oman isän vihan kohteena.
mä oon meidän perheen ainoo tyttö, esikoinen, ja nyt jo aikuistumisen kynnyksellä, tammikuussa tulis se 18 täyteen. mä oon aina ollut aika kypsä ikäisekseni, vähän sellanen pikkuvanha, ja varmasti siitä syystä mä oon jäänyt vähemmälle huomiolle, kuin kaksi murkkua pikkuveljeäni, koska olen aina ollut niin itsenäinen ja halunnut itse tehdä kaiken, huolehtia esimerkiksi koulunkäynnistä ja valita omat harrastukset ja kaveripiirit.
mutta mä oon aina ollut ihan isin tyttö, pienestä pitäen, tai ainakin olin. iskä touhusi mun kanssa kaikenlaista, olinhan mä eka lapsi. käytiin yhdessä jopa kalassa, ja kuntosalilla, tehtiin kaikkea sellaista, mitä yleensä isät eivät tyttäriensä kanssa tee, mutta mulle jäi niistä uskomattoman kauniit muistot.

mutta noista ajoista on kauan. vielä yläasteella mä tunsin isän rakastavan mua, tai ainakin silloin se osasi ja halusi sen osoittaa. mä oon aina halunnut näyttelijäksi, ja isä oli siitä ylpeä. se kannusti mua, kehuskeli kaikille kuinka sen tytöstä tulee joskus kuuluisa näyttelijä ym. se kehotti mua menemään lukioon yläasteen jälkeen, että mä saisin mahd. hyvän koulutuksen. myös äiti on ollut tärkeä tuki, ja tällähetkellä hyvä ystävä johtuen mun ja isän ongelmista, mutta iskän tyttö mä sillon olin... ja haluaisin olla edelleen.
joo, no ettei tämä nyt menisi vain kultaisen lapsuuden muisteluun, kerron teille, mikä tilanne on nyt.
isä yksinkertaisesti vihaa minua. teoillaan ja sanoillaan se on osoittanut sen jo useaan kertaan, enkä mä enää jaksa. mun koko elämä menee sekaisin sen takia. en jaksa käydä koulua, kun huomaan ettei isä välitä eikä millään haluaisi ostaa mulle edes uusia koulukirjoja, koska kulutan kuulemma niin paljon rahaa perheessä. poikaystäviä se ei enää, ennen kyllä, meinaa hyväksyä ollenkaan, väittää etten seurustele normaalisti, makaan vain kaikkien poikien kanssa. oma isä haukkuu lutkaksi! on se sen suoraankin sanonut, jolloin lensin myös ulos kodistani. tätä on tapahtunut jo pariin kertaan; isä on hermostunut ja käskenyt mun lähteä ulos, ettei jaksa kuulemma katsella minua.
jos isä puhuu mulle, se tiuskiim, moittii tai haukkuu. kaikki se heittää mun niskoille. jos kotona on jotain ongelmia, ne on oitis mun syytä. kaikki kotityöt ovat mun hoidettavia, vaikka 14-vuotias broidini varmasti niistä myös selviytyisi. mutta broidit ovat sille nyt kaikki kaikessa, mä vain murkkuikäinen avuton teinityttö, joka ei tajua elämästä mitään. en kuulemma käy koulua hyvin, jos käyn ulkona, ryyppään ja biletän vaan, sekä harrastan satunnaista seksiä. eikä isällä ole mitään todisteita mistään tuollaisesta. poikaystävää en voi enää tuoda kotiin, koska isä väittää tämän pojan tuhonneen elämäni. ja miten muka?

mulla alkaa keinot loppua. mitä pahaa tein, miksi isä ei halua sietää mua? sentään oma isä? jos jollain samoja kokemuksia, kertokaa niistä.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu