Puolison menetys?

Yön himmeinä tunteina tuli vain mieleen, kuinka juuri sanoin puolisolleni, olisiko hänen elämänsä ollut helpompaa, jos olisin saanut mennä pois muutama vuosi sitten.
Kyyneleet silmissään hän vakuutti, ettei.

Ei voi itkemättä edes ajatella, kuinka puolison poisriistäminen murtaisi maailmaa.
Vaikka sairaus olisikin jatkuva tuttava, eihän se ihmisyyttä vie mihinkään.
Ylä- ja alamäissä olen ihminen, tuen, ja onneksi saan olla tuettu.

Tällä hetkellä ei ole suurempia huolia. Jonkilainen suvantovaihe on omassa elämässä meneillään.

Omat vanhempani ovat reilusti yli 80-vuotiaita. Pyrin auttamaan heitä heidän elämässään, niin kauan kuin ovat elossa. Tiedostan sen, että milloin tahansa saattaa tulla muutos heidän tilassaan. Toisaalta tämä hetki on hyvä ja en maalaile "mörköjä" seinille. Oma vastuuni muista ihmisistä päättyy vanhempien myötä.

Koiraa lenkkeilyttäessä tapaan erästä omaishoitajaa, jolla henkireikä on rakas harrastus. Kun kotona kaikki päin peetä, niin hänellä on yksi harrastus, joka tuottaa iloa.

Silloin kun itselläni oli vaikeaa, niin tuntui siltä, että toiset kaatoivat myös omat ongelmansa niskoilleni. Puolituttujen ongelmat kuormittivat jaksamistani. Eli pidä puolesi sen suhteen, ettet tuossa tilanteessa ota kantaaksesi muiden murheita. Hakeutuisin myös jalat maassa olevien ja positiivisen asenteen omaavien ihmisten seuraan.

Vaikeahan sitä on sanoa, mikä toista auttaa jaksamaan. Voimia kuitenkin vaikeaan tilanteeseen ja etenkin hyviä hetkiä puolisosi kanssa.

Koska menetin puolisoni vuosia sitten, hän kuoli syöpään, kehottaisin sinua rehellisesti puhumaan tilanteesta puolisosi kanssa. Jos lääkäri on varmistanut ettei parannuskeinoa ole niin avoimesti puhutte miten jatkaa puoliso joka saa elää. Tarkistakaa miten taloudellisesti turvaatte eloon jäävän tulevaisuuden eli lapset ex- avioliitoista ja nykyisestä ym asiaan kuuluvaa juridisesti pätevällä testamentilla. Ikävää kertoa tällaisia faktoja mutta ne helpottava suruaikaa aikaan. Ahneus kun tuntuu kuoleman jälkeen iskevän perillisiin eikä kysellä muuta kuin lainkirjainta silloin. Suruprosessisi on jo meneillään kun tiedät ettei kuolemaa voi estää, mutta mitä mieltä on puolisosi? Hyväksyykö hän lääkäreiden "tuomion" vai odottaako ihmettä? Itse olen muutaman kerran ajatellut että mieluummin olisin ollut se menehtyvä kuin jäänyt tänne maan päälle selvittelemään perunkirjoituksia ym jakoja :( Me emme päätä kuka saa kutsun tuonpuoleiseen, mutta hän joka elää joutuu selviämään jatkossa arjesta tavalla tai toisella! Rohkeutta sinulle puhua asioista oikeilla nimillä ja rohkeutta puhua kuolemasta!

Rakasta häntä elämänsä loppuun saakka. Päiviä kuitenkin jäljellä paljon tai vähän, niitä emme tiedä. Minua puhutteleva runo teillekin:
"Jokainen
joka on pidellyt
aaltojen silittämää
kiveä kädessään
tietää
että jatkuvilla hyväilyillä
on ihmeitä tekevä voima"

-Tommy Tabermann

pysy rinnalla ole tukena
jatkakaa ihan normaalia elämää
nauttikaa tästä päivästä
minkä saatte vielä viettää toistenne kanssa
eläkää tätä päivää
älkää miettikö mitä huominen tuo tullessaan
koska kukaan ei tiedä onko aikaa paljon vai vähän
mihinkään ei oo kirjoitettu
kumpi teistä lähtee ensin
tiedän myös että lähdön jälkeen on paljon selvitettävää
mutta se on sitten vasta sen jälkeen
turha kuormittaa itseään tai muita asioilla
jotka vaan tulevat kaikkien kohdalle
rakastakaa ja nauttikaa toistenne seurasta
niin kauan kun vaan on mahdollista...

tulevalle elämällesi, otan osaa suureen suruusi.



Menetin puolisoni pitkällisen sairauden murtamana, vaikka tiesien lopun tulevan kaiksetahuolimatta poislähtö oli raskas,
suru kulkee jokapäiväisessä elämässä mukana, suru vaihtelee, joskus itkettää,
joskus tuntee tuskaa siitä kun ei voinut auttaa,
nykyään olen usein hyvin vihanen hänen sairaudestaan ja kuolemasta,
en tiedä loppuuko suru koskaan, en osaa rakentaa uutta elämää,
olisi syytä löytää vielä mielekäs elämän tarkotus,
mutta epäilen suuresti,
jos olisi hyvä ystävä se helpottaisi suuresti,
mutta kuinka vanhempi ihminen enään ystävysty uusiin ihmisiin, se onkin suurempi kysymys,
en tutustu enään uusiin ihmisiin, eikä uutta ihmis-suhdetta voi syntyä,
ihminen kaipaa vaan omaa elämän kumpaniaan jonka kanssa on viettäny koko elämän kaarensa,
--- toivon sinulle parempaa tulevaisuutta, olet vielä nuori, löydät hyvän ystävän, ties vaikka rakkauden, nyt saattaa tuntua se mahdottomalta, mutta nuorelle uudet suhteet on mahdollisia,

Suoraan totuus-- jäin pois töistä, otin lainaa koska ei ollut muuta mahdollisuutta hän vaimoni halusi olla kotona.

Hoidin häntä yli kaksi vuotta kymmeniä sairaala käyntejä-oloja.

Jälkeen hänen kuoleman olin kuin nolla kaksi vuotta, sitten alkoi uusi elämä ehkä nuoruus.

Hän on kuitenkin lähellä siellä verhon takana, vaikka minulla on tavallaan meidän kotona uusi elämä--välillä yksin.

Niin lieneekö se sitten helpompaa, jos puolison menettää yllättäen. Niin kävi äidilleni, kun isä kuoli 58-vuotiaana sydäninfarktiin. Olivat eläneet molemmat aina maalla ja isäni alkoi valmistella ajatuksiaan pian eläkkeelle siirtymiseen raskaasta metsurin työstä. Äidille elämän muutos oli sokki.
Itseni ei tarvitse moista surua kokea, kun puoliso poistui eron myötä parisen vuosikymmentä sitten. Uutta en ole löytänyt ja usein tuleekin huojentavana mieleen, kun kuulee leskien murheita, että tuollainen koetus ei sitten ainakaan kodalleni tule.

Kun ikä on jo 58 vuotta, niin ajatus elämän rajallisuudesta käy yhä useammin mielessä - ei tätä parhaimmillakaan ole enää kuin se kolmannes jäljellä. Monia läheisiä sukulaisia ja ystäviä on joutunut saattamaan ja elämään rinnalla kun sairaus on nujertanut voimia.

Suurin voimavarani kuoleman ja ikääntymiseni kysymyksissä on vankka luottamus Jumalaan ja että hän pitää huolta loppuun asti. Minulla ei ole muita omaisia kuin kaksi siskoa, ja mekin ikäännymme rintarinnan. Niin kuin on päiväsi, niin on myös voimasi.

Toivon sinulle, rakas aloittaja, että saisitte viettää puolisonne kanssa vielä rikkaita ja elämäntäyteisiä vuosia. Ja eihän sitä tiedä teistäkään kumman vuoro se on aikaisemmin lähteä. vain päivänlapsina täällä elämme.
Hyvää ja siunattua kesää!