Älkää äidit kasvattako pilalle!

Pikkulapsien kasvatuksestahan se alkaa.
Lasten vastarinta on monta kertaa puolustautumista.
Istuin eräässä odotushuoneessa pitkät tovit nuoren äidin ja 3-4-vuotiaan pojan kanssa. Poika väsyi, mankui ja vetelehti lattialla. Äiti komensi.

Korissa oli lasten lehtiä ja joku lelu, mutta niitä äiti ei suositellut, sanoi vain uhkaavasti, että kotona menet kyllä omaan huoneeseesi ja olet siellä, kun et osaa olla kunnolla.

Koko ajan pojassa oli vikaa, KUINKA sinä nyt noin; TÄÄLLÄ ei kuule...ISTU kunnolla, kyllä KERRON isille. Yritin jutella lapselle ja sanoin äidillekin, että kärsivällisyys tässä on aikuisellakin koetuksella, mutta molemmat vain tuijottivat vihaisesti.

Oma pehmolelu lensi nurkkaan ja äiti sanoi, että nyt se saa mennä roskikseen sitten. EI huusi poika. Hae se, sanoi äiti. EI huusi poika. Äiti vei lelun roskikseen. Oliko mikään ihme, että poika heittäytyi taas lattialle ja rupesi huutamaan. Tietysti äiti haki lelun roskiksesta vasta, kun poika oli jo suunniltaan. Lelun palauttaminen ei enää merkinnyt mitään.

Tuolla menetelmällä pojasta kasvaa juuri sellainen vätys, josta ei ole mihinkään. Häntä ei varmastikaan huvita tehdä mitään äidin mieleistä. Äiti piti kyllä huolen siitä, että poika tiesi koko ajan olevansa tuhma, tyhmä ja inhottava. Hänelle ei voinut puhua kauniilla äänellä mitään. Äidin ääni oli kireä ja sanat tulivat tiuskien. Totta kai asenne jatkuu kaikkialla muuallakin, ei vain tässä odotushuoneessa.

Kymmenen vuoden kuluttua sanotaan, että tuo poika on aina ollut tuollainen, ei ikinä myönteistä sanaa, aina vastahangassa. Varmaan luonnevikainen.
Ei kateeksi käy

Olet yksinkertaisesti yksinkertainen. Suurin osa lapsista kasvatetaan ihan oma-aloitteisiksi ja vastuuntuntoisiksi kunnon ihmisiksi.

Äitien joukossakin on luonnollisesti niitä, jotka eivät hommaa kovin hyvin hallitse - mutta onneksi todella pieni vähemmistö. Ihan sama pätee isäihmisiin.