Toisinaan keskusteltaessa kristittyjen kanssa kristinuskoa / uskontoja kyseenalaistavaan sävyyn, tulee pantua merkille kuinka kristityt usein menevät myös muiden uskontojen taakse. Toki tämä koskee varmasti muidenkin uskontojen edustajia mutta kokemusta on ainoastaan kristityistä tässä asiassa. Oma käsitykseni on että kun ateisti kyseenalaistaa uskon asioita niin uskova ehkä kokee kysymykset siinä määrin vaikeina, että koetaan että on parempi mennä uskontojen taakse laajemminkin hetkellisesti koska ne ovat varsin paljon yleisempi ilmiö kuin ateismi. Toisin sanoen koetaan ehkä että asetelmana ateismi VS. kristinusko on epäedullisempi, kuin ateismi VS. teismi.
Inhimillisesti tämä on tietenkin ymmärrettävää mutta ateistin silmin asia muuttuu erikoiseksi kun esimerkiksi kristitty joka pitää uskontoaan totuutena, ja muita uskontoja väärinä, yhtäkkiä asettuukin puolustamaan muita uskontoja. Kun näin toisinaan tapahtuu, koen sen epäsuorana tunnustuksena sille että uskovaa kiinnostaa enemmän itsensä miellyttäminen kuin totuus. Tilanne muistuttaa myös eräänlaista kaksoisajattelua jos uskova muiden kristittyjen parissa kuitenkin pitää muita uskontoja harhaoppeina, mutta ateistin kyseessä ollen asettuu puolustamaan myös muita uskontoja.
Toisinaan on kuultu myös väitteitä että mikä tahansa uskonto on järkevämpi kuin ateismi. Tämä muistuttaa hieman pascalin vaakaa jossa peliteoreettisesti ikään kuin laskelmoidaan uskoa kannattavuuskysymyksenä. Nähdäkseni mikäli olisi olemassa jokin uskonto joka edustaa totuutta, edustaisi tällainen uskon kautta laskelmointi Jumalan huiputtamista, sillä Jumala oletettavasti tietäisi ihmisen vain laskelmoivan. Sen sijaan taas ateismin kohdalla tällainen peliteoreettinen ajattelutapa toimisi paremmin koska ateistien sanoessa EI jokaisen uskonnon kohdalla, olisi hän huomattavasti todennäköisemmin oikeassa kuin uskovan sanoessa KYLLÄ kohdalle sattuvassa satunnaisessa uskonnossa.
Ihmisen järjellä ajatellen mahdollisen Jumalan olettaisi arvottavan skeptisyyden uskontoja kohtaan arvokkaampana kuin herkkäuskoisuuden niiden suhteen. Olisihan skeptinen enemmän oikeaa totuutta janoava henkilö kuin herkästi uskova. Mielestäni epäilys suojelee ihmistä huomattavasti paremmin kuin usko joka syttyy herkästi. Palatakseni vielä tuohon muiden uskontojen taakse asettumiseen, tulee toisinaan mieleen sellainen tunne, että teisti kokee ehkä kuitenkin jossain määrin omankin uskontonsa vain osana uskontojen kirjoa ja tavallaan keinona selviytyä. Mielestäni on hyvin mahdollista että monille ihmisille uskonto on ikään kuin mielen työkalu jota käytetään tarpeen tullen, mutta muutoin saatetaan jopa epäillä sitä. Muistan itse kuinka aikoinani uskossa ollessani toisinaan koin uskontojen lukumäärän pienoisena ongelmana. Tai jos en ongelmana niin ainakin se herätti välillä kysymyksen siitä, voinko olla aivan varma että uskonnossani on jotain joka tekee siitä varmasti oikean, suhteessa muihin uskontoihin. Mutta kun se tarve uskolle oli suurin, kysymyksiäkin tuli esitettyä itselleen vähemmän.
Inhimillisesti tämä on tietenkin ymmärrettävää mutta ateistin silmin asia muuttuu erikoiseksi kun esimerkiksi kristitty joka pitää uskontoaan totuutena, ja muita uskontoja väärinä, yhtäkkiä asettuukin puolustamaan muita uskontoja. Kun näin toisinaan tapahtuu, koen sen epäsuorana tunnustuksena sille että uskovaa kiinnostaa enemmän itsensä miellyttäminen kuin totuus. Tilanne muistuttaa myös eräänlaista kaksoisajattelua jos uskova muiden kristittyjen parissa kuitenkin pitää muita uskontoja harhaoppeina, mutta ateistin kyseessä ollen asettuu puolustamaan myös muita uskontoja.
Toisinaan on kuultu myös väitteitä että mikä tahansa uskonto on järkevämpi kuin ateismi. Tämä muistuttaa hieman pascalin vaakaa jossa peliteoreettisesti ikään kuin laskelmoidaan uskoa kannattavuuskysymyksenä. Nähdäkseni mikäli olisi olemassa jokin uskonto joka edustaa totuutta, edustaisi tällainen uskon kautta laskelmointi Jumalan huiputtamista, sillä Jumala oletettavasti tietäisi ihmisen vain laskelmoivan. Sen sijaan taas ateismin kohdalla tällainen peliteoreettinen ajattelutapa toimisi paremmin koska ateistien sanoessa EI jokaisen uskonnon kohdalla, olisi hän huomattavasti todennäköisemmin oikeassa kuin uskovan sanoessa KYLLÄ kohdalle sattuvassa satunnaisessa uskonnossa.
Ihmisen järjellä ajatellen mahdollisen Jumalan olettaisi arvottavan skeptisyyden uskontoja kohtaan arvokkaampana kuin herkkäuskoisuuden niiden suhteen. Olisihan skeptinen enemmän oikeaa totuutta janoava henkilö kuin herkästi uskova. Mielestäni epäilys suojelee ihmistä huomattavasti paremmin kuin usko joka syttyy herkästi. Palatakseni vielä tuohon muiden uskontojen taakse asettumiseen, tulee toisinaan mieleen sellainen tunne, että teisti kokee ehkä kuitenkin jossain määrin omankin uskontonsa vain osana uskontojen kirjoa ja tavallaan keinona selviytyä. Mielestäni on hyvin mahdollista että monille ihmisille uskonto on ikään kuin mielen työkalu jota käytetään tarpeen tullen, mutta muutoin saatetaan jopa epäillä sitä. Muistan itse kuinka aikoinani uskossa ollessani toisinaan koin uskontojen lukumäärän pienoisena ongelmana. Tai jos en ongelmana niin ainakin se herätti välillä kysymyksen siitä, voinko olla aivan varma että uskonnossani on jotain joka tekee siitä varmasti oikean, suhteessa muihin uskontoihin. Mutta kun se tarve uskolle oli suurin, kysymyksiäkin tuli esitettyä itselleen vähemmän.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Usein ateismia väitetään uskonnoksi. Lieneekö syynä se, että esim. kristitty on oppinut perustelemaan oman uskontonsa erinomaisuutta muihin uskontoihin verrattuna (meillä on pelastus jne.).
Todennäköisempi syy on se että uskonnolliset henkilöt, pääosin kristityt näin Suomessa kun ollaan, määrittelevät oman identiteettinsä kristinuskon kautta johon he liittävät kaikki näkemykset ja uskomukset jota heillä on.
Kun joku esittää olevansa ateisti, niin nämä samaiset henkilöt käyttävät tätä samaa ajattelutapaa suhteutuessaan ateisteihin, johtuen siitä että tämä on ainut tapa jolla he ovat koskaan edes suhteutuneet uskonnollisiin kysymyksiin.
"Kun joku esittää olevansa ateisti, niin nämä samaiset henkilöt käyttävät tätä samaa ajattelutapaa suhteutuessaan ateisteihin, johtuen siitä että tämä on ainut tapa jolla he ovat koskaan edes suhteutuneet uskonnollisiin kysymyksiin. "
Tuo on luultavasti yksi syy. Riippuu kaiketi tilanteesta, jossa uskova tuota ajattelutapaa käyttää.
>>> Tuo on luultavasti yksi syy. Riippuu kaiketi tilanteesta, jossa uskova tuota ajattelutapaa käyttää.
Höpisis. Se joka ymmärtää, että on yksi Jumala on jo oikeilla jäljillä.
Mikä tuhansista jumalista?
- - -
Älä yritä. Et ole nähnyt omin silmin kristinuskon jumalaa, joten jaakobilais-kreationistisen logiikan mukaan et voi olla varma hänen olemassaolostaan. :-D
"yksi Jumala oikeilla jäljillä".
Mutta Raamatussa kerrotaan Israelin Jumalan asuneen Jerusalemissa, joten hän on takuulla poissa pelistä.
"Tilanne muistuttaa myös eräänlaista kaksoisajattelua jos uskova muiden kristittyjen parissa kuitenkin pitää muita uskontoja harhaoppeina, mutta ateistin kyseessä ollen asettuu puolustamaan myös muita uskontoja."
Kyse on maalitolppien siirtelystä, kun omaan uskontoon kohdistuva kristiikki koetaan liian vaikeaksi niellä, pitää siloin ryhtyä vetoamaan uskontoihin yleisellä tasolla. Toinen on vetoaminen ateismin "negatiiviseen historiaan". Joka ei tietenkään muuta yhtikäs mitään etenkään jos kristinuskon lisäksi kuvioon astuu myös muut uskonnot. Ei historian valossa moraalilla juurikaan uskontojen puolelta voi kehuja antaa.
Tämä ei ole mikään uusi ilmiö, mutta kyseessä ei ole niinkään se että kristityt puolustaisivat muita uskontoja... tai edes välttämättömästi muita kristittyjä.
Sen sijaan tarkoituksena on ensin saada ateisti hyväksymään ajatus siitä että jumalien olemassaolo on mahdollinen.
Oletuksena kun useimmiten toimii se että ateisti välttämättömästi kieltää jumalien olemassaolon mahdollisuudenkin.
Kun joku sitten hyväksyy sen että jumalien olemassaolo on mahdollista, siirtyy argumentointi siihen: Mikä jumala voisi kaikkein todennäköisimmin olla olemassa.
Kun kyse on kristillisestä uskosta tämä vaihe yleensä johtaa olettamukseen monoteistisestä luoja jumalasta.
Kolmas ja viimeinen vaihe tässä argumentaatio tyylissä on pyrkimys sitoa nämä edelliset argumentaatiot kristillisen opin kuvaamaan jumalkäsitykseen, joka kuvaa sitä käsitystä jumalasta joka kyseisellä henkilöllä sattuu olemaan.
Mikä johtaa yleisesti tunteisiin vetoavaan argumentaatioon ja viittauksiin henkilökohtaisista kokemuksista.
En siis sanoisi että kristityt argumentoisivat muiden uskontojen puolesta, vaan sen sijaan kristityt pyrkivät ohjaamaan keskustelua siten että se johtaisi heidän haluamaansa lopputulokseen.
Perinteisemmän teologiset argumentit kun ovat osoittautuneet vielä onnettomammiksi, pyrkimyksessä vakuuttaa ateistit siitä että Jumala on olemassa.