Täällä on ollut keskustelua siitä, soveltuuko itse "huonon" lapsuuden kokenut sijaisvanhemmaksi vai ei.
Mielestäni tämä on kiinni siitä kuinka hyvin ks. ihminen on käsitellyt omat kokemuksensa, ja osaako olla siirtämättä liikaa omia tunteitaan ja kokemuksiaan lapseen. Pitää miettiä myös mielenterveyttään, kaikilla ei ole voimaa usein raskaaseen lastensuojelutyöhön.
Itse olen miettinyt usein, millaista olisi olla sijaisvanhempi, joskus jopa ajatellut, että haluan auttaa lapsia, jotka ovat kokeneet samoja asioita kuin itse. Auttaa voi kuitenkin monella tapaa.
Oma testini alkaa reilun kahden viikon päästä. Sosionomi-koulutukseeni kuuluva toinen työharjoitteluni alkaa silloin, ja suoritan sen lastenkodissa. Olen iloinen, että minulla on mahdollisuus tähän. Nyt voin jo koulutukseni aikana ottaa selvää, riittääkö voimani, mielenterveyteni ja ammatillisuuteni lasten suojelu työhön kaiken kokemani jälkeen. Onnistumisestani riippuen pystyn päättämään opinnäytetyöni aiheen sekä sen, tulisiko minun miettiä jotakin muuta työsarkaa lastensuojeluun liittyen.
Mielestäni tämä on kiinni siitä kuinka hyvin ks. ihminen on käsitellyt omat kokemuksensa, ja osaako olla siirtämättä liikaa omia tunteitaan ja kokemuksiaan lapseen. Pitää miettiä myös mielenterveyttään, kaikilla ei ole voimaa usein raskaaseen lastensuojelutyöhön.
Itse olen miettinyt usein, millaista olisi olla sijaisvanhempi, joskus jopa ajatellut, että haluan auttaa lapsia, jotka ovat kokeneet samoja asioita kuin itse. Auttaa voi kuitenkin monella tapaa.
Oma testini alkaa reilun kahden viikon päästä. Sosionomi-koulutukseeni kuuluva toinen työharjoitteluni alkaa silloin, ja suoritan sen lastenkodissa. Olen iloinen, että minulla on mahdollisuus tähän. Nyt voin jo koulutukseni aikana ottaa selvää, riittääkö voimani, mielenterveyteni ja ammatillisuuteni lasten suojelu työhön kaiken kokemani jälkeen. Onnistumisestani riippuen pystyn päättämään opinnäytetyöni aiheen sekä sen, tulisiko minun miettiä jotakin muuta työsarkaa lastensuojeluun liittyen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Itseäni harmittaa suuresti, kun tiedän, että soveltuisin kaikkein parhaiten sosiaali-alalle, jos mietitään mitä työtä tekisin, minä olisin ehdottomasti paras siinä. En tiedä onko se sitten se elämänkoulu vai mikä..ehkäpä juuri se lasinen lapsuus mikä on opettanut?
Oma serkkuni lukee itseään sosionomiksi tms. ja on pohjakoulutukseltaan lähihoitaja. Me saatamme käydä tunninpituisia puhelin keskusteluja pelkästän lapsen sisäisestä maailmasta ja psykologiasta, kehityksestä tms. Ja viellä aika tasavertaisesti, ainoana poikkeutena se, että serkullani on ammattisanasto asioille, minulla maallikon.
En kuitenkaan tule koskaan työskentelmään sosiaalialla, mikä on sinäänsä harmi, sillä tiedän, että minulla varmaan olisi paljon annettavaa sinne. Mutta se työtaakka, ne joita et voikkaan pelastaa ja auttaa, se vähäinen arvostus ja niin surkean pieni palkka. Ne kaikki saavat pelkästään hikikarpalot otsalle, kun ajattelen.
Kuitenkin suurin syy, miksi ikinä en alalle ryhtynyt oli pelko, että turtuisin siihen kaikkeen ja lakkaisin välittämästä, että ei tuntuisikaan missään, kun lapsi joutuisikin jäämään siihen perhehelvettiin tms.
En usko, että lapsuudella niinkään on tekemistä sen kanssa miten hyvin tulet pärjäämään, vaan sillä millaiset voimavarat sinulla on henkisesti ja löytyykö empatia kykyä sekä joissain tilanteissa tarvittavaa kylmyyttä.
Toivotan sinulle onnea opintoihisi ja nostan hattua valinnastasi. Itse jo lastenkoti lapsena päätin, etten sittenkään ikinä hommaan ryhdy, kun katselin sitä elämää, jota työntekijät joutuivat/saivat elää. Me olimme kuin villilapsia ja usein kiittämättömiä nulikoita ja silti heillä oli aina syli valmiina, kun sitä tarvitsi.
Parhaiten mieleen ovat jääneet omahoitajani nuorisokodista, joka todellakin antoi äärettömän suuren panoksen työssään minun kanssani. Sekä lastenkodin yökkö, joka myös vaikutti suuresti elämääni, vaikka tulikin töihin silloin, kun meillä oli jo nukkumaanmeno aika käsillä.
Niin ja tulipa mieleen, että lastenkotiaikana ne harjoittelijat olivat oikeasti parhaimmistoa. He olivat jotenkin niin raikkaita ja rakastettavia ja muistan, että aina säälittelimme, kun heidän oli aika palata koulunpenkille. He jotenkin aina vain piristivät sitä arkea kummasti:)