Minulle tuli ikävä neukkuropea, joten perustan uuden sellaisen. Tämä rope sijoittuu Brezhnevin aikaan, eli 80-luvun alkuun. Brezhnevin ajalle ominaista oli Neuvostoliiton ongelmien kieltäminen, ns. Brezhnevin linja, eli vasallivaltioiden ei sallittu irtautua Neukkulan vaikutusvallasta, arvostelijoiden sulkeminen mielisairaaloihin ja kulutustavaroiden puuttuminen.
Kahtotaan, tuleeko tästä mitään.
Kahtotaan, tuleeko tästä mitään.
Vastaukset 44
Vanhimmat
Jos tulee muita, olen mukana...
Mie arvon vielä vittuuntuneen työläisen ja korkea-arvoisen virkamiehen välillä.
Minä en luultavasti tule tähän roolipeliin mukaan.
No, jos tulee porukkaa niin voisin yrittää.
Tämä saattaa taas kerran mennä minun ja Nassen kaksinroolipeliksi, mutta teen silti hahmon.
Nimi: Pjotr Vasiljevits
Ammatti: Alemman tiedonkäsittelyviraston ylempi virkamies, johtaa Pravdan "mielipide"kirjoitusosaston valvontaryhmää.
Ikä: 36
Ulkonäkö: Huoliteltu, virkamiehelle tyypillinen pukeutuminen, ruskeat hiukset.
Luonne: Ei varsinaisesti "johtajatyyppiä," mutta karismaattinen. Älykäs, mutta hermostunut.
Muuta: On ketjutupakoitsija.
Unohtui.
Perhe: Toinen vaimo kierroksessa, edellisestä liitosta kaksi lasta, nykyisestä yksi.
Tarvitsen helpon hahmon. Mutta ei mitään juoppoa tällä kertaa. Saanko ajaa vaan ratikkaa tai trollikkaa?
Siitä vaan. Mie saatan pykätä toisenkin hahmon, jos jaksan.
Mutta mitä minä harrastan? Kuule, tee sinä minulle hahmo. Tee siitä trollikkakuski. Muuten saat vapaat kädet.
Hyvä on, yritän. Saat muuttaa sitä vapaasti.
Nimi: Ivan Dmitrovits
Ikä: 32
Ammatti: Leningradin länsialueen trollikkakuski
Perhe: Vaimo ja kolme lasta
Status: Puolueen jäsen hyötysyistä, ei arvostettu muttei myöskään valvonnan alaisena
Luonne: ei erityisen kunnianhimoinen eikä myöskään kapinallinen, jokseenkin valittaja
Muuta: Omistaa Ladan, vihaa jonottamista.
Tarvitsen vielä harrastuksen, muuten en keksi mihin suuntaan työpäivän jälkeen. En halua löytää itseäni aina kapakasta.
No sanotaanko vaikka, että olet pioneerikerhon vetäjä. Hyötysyistä jälleen. Tai sitten vaikka muusikko.
(En osaa venäjää yhtään lukuunottamatta muutamaa kirjainta... Joten olen ulkomaalainen...)
Nimi: Dietrich Austerlitz (käyttää myös valenimeä; Karl Ehrlichmann)
Ikä: 25
Työpaikka: Ministerium für Staatssicherheit (Stasi)
Pituus: 176 cm
Vaatetus: Pukeutuu tehtävän mukaan
Luonne: Dietrichin työhistoriaan on sisältynyt moraalisesti epäilyttävimpiäkin tehtäviä, joten hän ei välitä kovinkaan paljoa muiden ihmisten kärsimyksestä...
Muuta: Saapui Sosialististen neuvostotasavaltojen liittoon Stasin lähettämänä avustamaan KGB:tä "tehtävissä", Dietrich käyttää joko todellista nimeään tai 'Ehrlichmann' peitenimeään (johon sisältyy pieni vitsi), tämän lisäksi hänen työhistoriaansa kuuluu länsi-Saksassa tehtyjä antisemitististen kohtausten lavastamista BRD:n maineen pilaamisen vuoksi ja muita tehtäviä ovat olleet yksityishenkilöiden mielipuoliksi lavastaminen 'Gaslighting' -tekniikalla, eli siirtelemällä kohteen talossa hienovaraisesti tavaroita tarkoituksena lavastaa kohde hulluksi, kun hän luulee tavaroidensa siirtyilevän itsestään...
Tästä lähtee...
Korjaan virkailijanhattuni asentoa toisella kädellä ja toisella kaivan tupakka-askini takintaskusta. Olen käsittämättömän hermostunut, sillä sihteerini pudotti juuri täsmäohjuksen pyyhältäessään pöytäni ohi. Ei tietenkään kirjaimellisesti, aivan kuvainnollisesti vain. Sunnuntain lehteen kansa tuppaa lähettämään kaikkein vaikeimmat tapaukset... Tässäkin joku rouva kirjoittaa ihailevasti juuri sensuurin läpäisseestä länsimaisesta elokuvasta! Ох блин! (voi hitto) Tarkastusvirasto on varmasti miettinyt elokuvan julkaisemista pitkään, ja ei itse filmissä mitään pahaa ole, ei tietenkään, mutta kirje itsessään on hyvin monitulkintainen. Joko hän ylistää elokuvavirastoa tai sitten hän ylistää länsimaita.
Tumppaan jo kolmannen tupakkani puolen tunnin sisään. Sininen savu saa silmäni verestämään. Tarvitsen ehdottomasti raitista ilmaa.
Mä voisin olla tän ropen pahis.
Nimi: Alexander "Alex" Shekalunko (älyättekö? :D)
Status: Puolalais-amerikkalainen CIA:n agentti. Lähetetty Neuvostoliittoon urkkimaan sotilastietoja. Erittäin pätevä, pitää laadukkaista sikareista, aseista, räjähteistä ja hyvästä ruuasta. Puhuu puolaa, englantia ja venäjää.
Ikä: 36
Ulkonäkö: Erittäin tummanruskeat hiukset, iso leuka. Roteva.
Luonne: Jämäkkä ja käytännöllinen. Provosoidessa suutahtaa helposti.
Harrastus: Astronomia
Muuta: Pitää paljon koirista, muuten ei pidä eläimistä, muuten kuin lautasella kuten hän itse sanoo.
(Osa 1; Saapuminen Neuvostoliittoon - Privjet!)
Koska minut kutsuttiin maahan KGB:n toimesta tarkoitukseni oli saapua Leningradiin lentokoneella Pulkovon lentoasemalle, sitä varten olin naamioitunut saksalaiseksi turistiksi.
Koneessa katsoin ulos ikkunasta ja mietin kansani menneisyyttä näillä main... "Setäni oli kaatunut johonkin päin Leningradia", ajattelin "Typerä natsisika... Siellä hänen ruumiinsa homehtuu maan alla".
Vieressäni oli joku typerä turisti, joka halusi välttämättä puhua kanssani jenkkien "harrastamaa" 'smalltalk' sheißea;
Turisti puhuu ontuvalla venäjällä: "Hei olen (...en jaksanut hänen nimeään kuunnella...), Leningradiin matkalla tovarishi? Mitä aiot vierailla lomallas'?"
Minä: "Olen Karl, kyllä menen Leningradiin ja sieltä Käyn ainakin katsomassa Eremitaašia."
Typerä turisti ei jättänyt minua rauhaan vaan halusi tietää kansallisuudestani ja kysyi minulta: "Oletko ruotsalainen? Karl on ruotsalainen nimi?"
Vastasin: "En olen Saksan demokraattisesta tasavallasta... Entä te?"
Lopulta kone onnekseni laskeutui ja pääsin pois utelijaiden seurasta, notkuessani Pulkovon lentoasemalla muistin päämääräni olevan jokin KGB:n paikallisosasto jophon menisin kouluttamaan täkäläisiä...
Astun kadulle ankean toimistorakennuksen rappukäytävästä ja teen kaikkeni hillitäkseni haluni sytyttää vielä yksi tupakka. Lähimarketista kiemurteleva jono ylettyy tavalliseen tapaansa korttelin ympäri. Leningradin taivas on tänään harmaa, mikä sopiikin korttelin tunnelmaan, hymähdän. Ohikulkevat ihmiset silmäilevät minua epäilevästi, enkä vaivaudu edes nyökkäämään heille protokollan mukaan.
Norkoilen ulkona muutaman minuutin tarkastellen jonon erittäin hidasta lyhenemistä ollen samalla tyytyväinen siitä, ettei minun tarvitse jonottaa. Onnistuin edellissyksynä hankkimaan oikeuden käydä erikoiskaupoissa nuoleskelemalla puolueen paikallisen piirijärjestön puheenjohtajaa. Galinakin oli hyvin tyytyväinen, sillä erikoiskaupoista saattaa ostaa parempilaatuisia sukkahousuja. Lupasin viedä hänet matkalle jonnekin, ehkä Sotshiin tai Tallinnaan, jopa Helsinkiin, jos saisin hankittua matkustusluvat ulkomaille asti. Pikku-Vasjakin tykkäisi siitä.
Luon hahmon sitten, kun pääsen kotiin ja saan netin tietokoneeseeni (eli huomenna?) Silloin saa kätevämmin välilehtiä auki ja voi lueskella hiukan Neuvostoliitosta...
Nimi: Ivan Dmitrovits
Ikä: 32
Ammatti: Leningradin länsialueen trollikkakuski
Perhe: Vaimo ja kolme lasta
Status: Puolueen jäsen hyötysyistä, ei arvostettu muttei myöskään valvonnan alaisena
Luonne: ei erityisen kunnianhimoinen eikä myöskään kapinallinen, jokseenkin valittaja
Muuta: Omistaa Ladan, vihaa jonottamista.
Harrastus: Toimin pioneerikerhossa ohjaajana. Tykkään koota pienoismalleja (erityisesti lennokkeja)
Jos minä nyt ensitöikseni valitan, kun saavun iltapäivällä töistä kotiin. Kaksi nuorinta tytärtäni ovat ryhtyneet harrastamaan kahvakuulaa eli giryaa. http://fi.wikipedia.org/wiki/Kahvakuula
He treenaavat sängyn päällä, minkä olemme vaimoni kanssa useasti kieltäneet. Kuula nimittäin putoaa kumminkin lattialle, ja makuuhuoneessa on jo kaksi lommoa. Alakerran mummo on valittanut.
Karjun siis tytöille ja käsken heidät pihalle kuuliensa kanssa. Haluan vessaan (pissille ihailemaan kalapuikkoviiksiäni), mutta vanhin tyttäreni on vallannut kylpyhuoneen. Karjun myös hänelle, ja kun hän lopulta tulee ulos säädyttömästi maalattuna, kysyn että aikooko hän prostituoiduksi vai esittääkö hän Tretjakovin gallerian maalausta.
Nyt olen ajanut kaikki lapset pois kotoa ja menen keittiöön. Vaimo paistaa perunoita ja lihaa.
(Mä annan teidän eka vähän kehitellä tätä, hyppään sitten jossain vaiheessa mukaan.)
Viidentoista minuutin ja yhden tupakan jälkeen olen tehnyt päätökseni: kirjoitusta ei missään nimessä voida julkaista sellaisenaan. Kaikesta huolimatta vanha rouva kirjoitti sen verran valloittavasti, että voisin muuttaa kirjoitusta siten, että se ylistäisi neuvostoliittolais-suomalaista Leninistä kertovaa elokuvaa Доверие (Luottamus). Palaan työpöytäni ääreen ja aloitan luonnostelun: "Doverije ansaitsee kiitosta!" Hieno otsikko. Jatkan: "Hyvät ystävät!" Vai pitäisikö kirjoittaa "Hyvät toverit?" Ei, se ei kuulostaisi tekstiltä, jonka olisi kirjoittanut Svetlana Jekaterinburgista. Kyseinen Svetlana on kuitenkin kirjoittanut hyvin ja huolellisesti, joten työni on verrattain helppoa. Viimeisteltyäni mielipidetekstin arvelen, että olen tehnyt päivän työni varsin hyvin, siispä lähden kotiin.
Лучших сосок не бело и нет, sanoo juliste seinässä. (Parempia tutteja ei ollut eikä ole.) "Резинотрест!" Sitä lukee nykyään kaikkialla. Torin varrella on myös muutama jono sekä iso Leninin kuvalla varustettu plakaatti. Haaveksin tulevasta päivällisestä toivoen, että Galina on laittanut lihapataa. Punajuuretkin ovat olleet lopussa monista kaupoista, joten ihmiset ovat keksineet valmistaa borskeittoa ilman niitä ja ovat jopa keksineet tälle nimen: щей (Shij). Neuvostokansalaiset ansaitsevat kiitosta kekseliäisyydestä, todellakin!
[En ollut varma, mitä щей tarkoittaa, mutta kännykkä ehdotti sitä. Shij on oikeasti kaalikeitto ilman punajuurta.]
(Okei, minäkin tulen mukaan. Naishahmoa en tee tällä kertaa, sillä sain traumoja tomahawkeista ja nakkiveneistä... Älkää kysykö.)
Nimi: Dimitri Smirnov
Ikä: suunnilleen 30
Sp: Mies
Ammatti: Virallisesti työtön, rahaa antsaitsee huijaamalla korttipeleissä ja "nuoleskelemalla" vallassa olevia... Huonolla menestyksellä tosin.
Luonne: Valehtelee aika paljon, en keksi enempää...
Perhe: On "adoptoinut" oppilaakseen/kaverikseen mykän katupojan, joka osaa piirrellä ja soittaa hyvin. Dimitri kutsuu nimellä Lev. Enimmäkseen Lev tyhjentelee korttipöydässä olevien taskuja Dimitrin viedessä huomion muualle.
Ei yhtään kliseinen hahmo, mutta joo...
Hyvä hahmo! Minun jos joku on tylsän realistinen. Sinun hahmosi on romanttisempi. (Sori, on juuri käyty nämä tyylilajit koulussa.)
(Miten ihmeessä onnistut olemaan NL:ssa virallisesti työtön?)
(Älä kysy. Me ei käyty mitään tuon ajan historiaa läpi koulussa enkä jaksanut lukea wikipediaa läpi... Hahmoni on siis niin laiska, ettei ole viitsinyt hankkia töitä.. Anteeksi... )
Sluibaamalla voi ainakin olla epävirallisesti työtön.
(Ei hätää, toki Neuvostoliitossakin oli laiskoja työnvieroksujia, jotka eivät saaneet oikein mitään aikaan. Voit ihan hyvin olla sellainen. Jokin nimellinen työpaikka voisi istua hahmollesi. Yksi mielenkiintoinen ratkaisu olisi se, että teet rikoksia ja elät sillä.)
(Korttipeleissä hujaaminen ja varastelu?)
(Ihan helposti. Kunhan et jää kiinni.)
(Jaa...Okei...)
Herään pää kipeänä ojasta. Suussa maistuu vanha vodka... Kompuroin väsyneenä ylös ja selkään sattuu niin kuin olisinn tanssinut koko viime yön ripaskaa. Kestää hetken saada se suoraksi.
Kompuroin väsyneenä kotiini, joka on nuhjuisessa tupakille haisevassa kerrostalossa. Rymistelen eteisessä ja naapurit alkavat heti jystämään nyrkillä seinää. Lev virnistää patjaltaan yksiön nurkassa ja pomppaa ylös kaatamaan kahvia. Tai no... Kahvia ja kahvia. Jauheessa oli varmaan korkeintaan t-lusikallinen kahvijauhetta.
Lysähdän pöydän ääreen ja katson "kahvin" valumista kuppiin. Mietin, pitäisikö minun kaivaa puukko taskustani, jotta saisin sen sekoitettua...
Tällä kertaa onneksi voiveitsi riittää.
Lev kiikuttaa minulle päivän lehden, jonka reunat hän on tuherrellut täyteen niitä kolmea sanaa, jotka hän osaa kirjoittaa; Lev, Dimitri ja vodka. Varsinkin sana vodka loikkaa krapulaisille silmilleni jatkuvasti.
Työnnän lehden syrjään ja alan laskemaan eilen saatuja rahoja...
Tytöt palaavat pihalta. He ovat leikkimisen ja hyppynarulla hyppimisen lisäksi harjoitelleet tietysti kahvakuulalla. Heille on tullut hiki, ja kummallakin on yllään enää tiukka t-paita.
Juon pöydän ääressä kefiiriä, joka tarttuu kalapuikkoviiksiini. Käännän laiskasti lehden sivua. Vilkaisen tyttöjä uudestaan.
"Vaimo, heti tänne!" karjun. Vaimo pistää päänsä keittiöön.
"Noiden pitäisi käsittääkseni esittää 13- ja 14-vuotiaita tyttöjä, mutta käsivarret on kuin rekkakuskilla!"
Vaimo alkaa kirkua: "Sitähän minä olen puoli vuotta sanonut ja nyt sinä vasta sen tajuat!"
Nousen ylös ja paiskaan lehden pöydältä lattialle. Olenhan kuitenkin perheenpää, joten pitää näyttää siltä, että tilanne on hallinnassani. Nojaan pöytään ja vastaan vaimolleni rauhallisesti:
"Taas sinä liioittelet. Mikä muka nyt on hätänä?"
Vaimo osoittaa 14-vuotiasta tytärtämme ja ulvoo, että sillähän on viiksetkin. Mittailen tytärtäni, jolla on pilkullinen hame ja saparot pään molemmilla puolilla. Ja myönnettävä on: ohuet mustat viikset.
"Ne ilmestyivät vasta ukin vitamiinien jälkeen", nuorempi tyttö sanoo.
"Minkä ukin vitamiinien", vaimo ulvoo.
"No, hänellä oli vielä oman urheilu-uransa aikaisia vitamiineja", tytöt selittävät.
Isäni oli aktiiviurallaan menestyvä nyrkkeilijä. Nykyään hän notkuu kaikki päivät nyrkkeilyklubilla epämääräisen porukan kanssa.
Pyyhin kefiirin kädenselkään ja otan takin naulakosta. Aion mennä nyrkkeilyklubille ja selvittää miesten asiat miesten kesken.
"Ja niiden kuulien kanssa treenaaminen loppuu tähän, värittäkää naamaanne ja laittakaa tukkanne tai mitä ikinä tahansa, mutta mitään karvaisia naisia täällä ei ruveta katselemaan", karjun eteiseen ja paiskaan oven kiinni.
(Mainitsit alakerran mummon, joten sinulla ilmeisesti on naapureita? Jos ei ole, niin sattuman kautta jossain riidellään samasta asiasta, jookosta?)
Harjoittelen Levin kanssa uusia tapoja huijata rahaa kanssa pelaajilta, kun jostain naapurista kuuluu kamalaa mekkalaa. Hiljensin pöydällä Neuvostoliiton kansallislaulua jo viidettä kertaa soittavaa ja kuuntelee mekkalaa, jonka syynä kuulostaa olevan... viikset?
(Ok, asutaan sitten samassa betonimurjussa.)
(Eikö kaikkien kannata asua samassa betonimurjussa, sillä niin saatte roolipeliä aikaan. Eihän ole mitään järkeä asua toisessa päässä kaupunkia...)
(Sitä minäkin, että hankala ropettaa, jos kaikki ovat eri paikoissa... Etkö sinä tule mukaan?)
(Taisin sanoa alussa, että en, mutta tulen ehkä myöhemmin. En millään keksi hahmoa, koska en tiedä mitään Neuvostoliitosta.)
(Sovitaanko, että ex-vaimoni Tatjana asuu kanssanne samassa talossa kaksine kersoineen?)
(En minäkään. Taloudellinen tilanne ei ole oikein hyvä ja moraali rappiolla...)
(Minulle käy.)
(Onko nyt ilta vai aamu?)
Astun sisään kerrostaloblokin ankeaan rappukäytävään. Rätisevä automaattivalo syttyy vasta ollessani jo hissin luona, mikä ei kuitenkaan ole suuri puute, sillä rapussa sentään on hissi, toisin kuin monissa muissa täkäläisissä kerrostaloissa. Täällä asuu pari puolueen luottojäsentä, mutta enimmäkseen tavallista kansaa. Minun ja Galinan ei tarvinnut jonottaa asuntoa sen paremmin kuin kiiltävänmustaa Moskovitshiämmekään.
Huonon äänieristyksen ansiosta television ääni kantautuu oven ulkopuolelle asti, ja kuulemani mukaan televisiossa pyörii musiikkiohjelma. Vaimoni tykkää kuunnella Katjushaa ja Kalinkaa jatkuvalla syötöllä, mihin hänellä on varmasti aikaakin iltaisin, sillä hän työskentelee opettajana. Koulut loppuvat nykyään kovin aikaisin. Itse en Puna-armeijan kuoromusiikista kovin perusta, mutta antaa vaimon kuunnella sitä, jos kerran tahtoo.
"Hei, kulta! Olen kotona!" väännän väkinäistä lirkuttelua, sillä tiedän Galjan (Galinan lempinimi) pitävän siitä.
"Toivottavasti kalakeitto kelpaa, tein sitä tänään," hän vastaa.
"Финская уха?" kysyn toiveikkaasti, sillä maitoon tehty kalakeitto voittaa aina vetisen litkun.
"Да, Финская уха," hän vastaa.
"Ухо!" huutaa vielä vaipoissa kulkeva poikani Vasili. Vaimoni nauraa:
"Нет, Вася, не ухо. Уха!"
"Ухо (úkha) on korva," sanon ja näytän korvanlehteäni. "Уха (ukhá) on kalakeitto," sanon osoittaen keittiön pöydällä olevaa kattilaa.
Entinen vaimo pilaa idyllisen perhehetkemme soittamalla ja nalkuttamalla lasten tapaamisoikeuksista. Kehotan toisia menemään syömään, sytytän tupakan ja alan neuvotella Tatjanan kanssa lasteni ja minun seuraavasta yhteisestä tapaamisestamme ja siitä, milloin on taas minun vuoroni kuskata heitä pioneerikerhoon. Tanja on turhan takertuva.
Pulkovon lentoasemalta päätin matkustaa kohti Leningradin keskusta, jossa kuulemani mukaan KGB:n omistaman koulutustontin pitäisi sijaita, mutta varmuutta minulla ei ollut koska tässäkään unelmavaltiossa en ole koskaan käynyt...
Ainoastaan BRD:n (länsi-Saksan) alueilla olen suorittanut oikeistolaisten ryhmittymien rahoittamista ja lännen maineen pilaamista heidän kustannuksellaan, sekä töhrimme kollegan kanssa hakaristejä holokaustiselviytyjien muistomerkeille, sen lisäksi olen ollut ainoastaan kotimaassani DDR:ssä (itä-Saksa)...
Istuin raitiovaunussa matkaamassa kohti keskustaa, sillä matkalla tajusin kuinka kaukana (16 km) Pulkovon lentoasema sijaitsi Leningradin keskustasta ja kuinka paljon paremmin tälle kaupungille oli käynyt kuin Berliinille...
Lopulta raitiovaunu pysähtyi keskustassa ja silloin minun täytyisi vielä löytää määränpääni.
Luon toisen hahmon.
Nimi: Tatjana Dmitrovna
Ikä: 34
Ammatti: postivirkailija
Perhe: eronnut toisesta hahmostani Pjotr Vasiljevitsistä, kaksi lasta
Ulkonäkö: mustat hiukset, ruskeat silmät, pituus 157cm
Status: puolueen jäsen, muttei aktiivinen sellainen
Luonne: äkkipikainen, helposti närkästyvä, mutta pohjimmiltaan hyväsydäminen
Muuta: kiinnostunut politiikasta, muttei osallistu puolueen toimintaan elämäntilanteensa vuoksi. Vastustaa Brezhnevin linjaa, muttei voi sanoa sitä ääneen.
Nostan ketjun ylös relevantilla linkityksellä. Tämä on saksalainen käännös marssilaulusta В путь, (v put, "marssilla") jonka kaksi ensimmäistä säkeistöä ovat saksaksi ja kolmas venäjäksi.
http://m.youtube.com/watch?v=f_DdJifdnVs