Ongelmana on, että olen ihastunu naiseen ja luulisin, että hänkin on tavallaan ihastunut minuun, mutta emme pääse asiassa eteenpäin. Tai siis minä pääsisin, mutta hän junnaa paikallaan. En ole hänen tyyppinen...? Minulla ei itselläni ole sitä tyyppiä vaan aina tulee joku johon ihastuu kun tutustuu. En oikein enää tiedä miten asiaan suhtautua... Annanko asian olla ja pysytään vain kavereina vai odotan ja odotan? Vinkkejä otetaan vastaan
Loukussa
ja pahasti
18559
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Vaikea sanoa mitään, koska tuossa on tietoa niin suppeasti, että voisin vain jossitella..
Jossittelukin auttaa...
Kumpikaan ei ole selkeästi edistänyt asiaa. Naiset on ujoja ja välillä tylyjä tyrmäämään.
Jos tuntuu, että toinen on myös ihastunut saattaa kyseessä olla ujous. Itseltäni ainakin menee pasmat aivan sekaisin erään naisen lähellä. Vaikka kuinka mietin ja suunnittelen etukäteen miten tekisin aloitteen huomaan itse tilanteessa käyttäytyväni ihan eri tavalla -- siis todella oudosti. Olen alkanut miettiä, että minulla on varmaan jonkinlainen sivupersoona, joka tulee esiin vain hänen lähellään ja vesittää satavarmasti tilanteen. En todellakaan tiedä miten päästä eteenpäin. Toivon, että hän jaksaisi kanssani, mutta epäilen hänen mittansa tulevan vähitellen täyteen. Niin.. siis näinkin se voi olla....
sä siis oletat ja luulet ja vielä odottelet. Kuulostaa kyllä ihan sille että tiedät mitä haluat. Jos sä haluat ottaa asiasta selvää niin toimi, jossittelu ei johda mihinkään. Turhaan sä mietit ootko hänen tyyppiään ja millainen sisustusmaku teillä on, jos ette ole edes selvillä mitä kumpikin tuntee toista kohtaan.
Mitä olette jutelleet? Miten paljon hengaatte yhdessä? Millainen suhde teillä nyt on? Mistä oletat että hänkin on ihastunut suhun? Kysymyksiä on vaikka kuinka. Yksinkertaisin kysymys on että "mitä ajattelet minusta" sen kysyt häneltä ja jos hän kysyy miksi, niin sanot että olet miettinyt voisiko tässä olla muutakin kuin kaveruutta,
Noin asiat etenee, kun on suoraviivaisempi asioissa. Jumi on korvien välissä ja sun on pikkaisen oltava aloitteellisempi koska haluat tietää. Toimi äläkkä mieti ja arvaile.
Ujous ei kelpaa kuin huonoksi tekosyyksi, parisuhteessa tarvitaan rohkeutta, avoimuutta, kykyä ilmaista itseään. Jos on ujo eikä uskalla niin aika ottaa askeleita siihen että pystyy elämässään toimimaan oman hyvän eteen. Siihen ei kuole kun aukaisee suunsa, siihen saattaa kun miettii ja vaipuu sinne omaan mielikuvitusmaailmaansa,
Olen aika kyllästynyt siihen, että sanotaan "ole rohkea, sen kuin vain otat elämäsi omaan käsiisi". Wou jospa se olisikin niin yksinkertaista. Ihan sama kuin sanoisit korkeanpaikankammoiselle, että ihan ok hypätä se benji hyppy. Järjen tasolla hyväksyn ehdottomasti ajatuksen rohkeasta kontaktista, mutta tunnetasolla olen aivan sekaisin. Olen luultavasti jollain lailla tunnevammainen. Olen todennut, että olisi parasta jättää hänet rauhaan, eikä tuottaa enemmän tuskaa epäselvien viestien takia. Olen ansainnut yksinäisyyden, eikä tämä ole mikään marttyyrin tunnustus. Meitä on moneksi ja omat puutteet täytyy vain hyväksyä.
Siitä huolimatta kehotan, että älä hyvä nainen kokonaan toivoa menetä! Tsemppiä :)
se on niin yksinkertaista. Se on päätös, ei mikään kuolemaa uhmaava teko. Se on selkeä päätös uskaltaa enemmän. Mä olen sanonut aikaisemminkin ettei sun tarvi olla koko elämääsi rohkea. Ole 3 sekuntia kerrallaan. Seuraavan kerran kun näet häntä, pyydä häntä vaikka leffaan. Se vie sen 3 sekuntia. Ei se sen kummempaa ole.
Se on tosiaan sun oma asia haluatko vain hyväksyä itsesi tuollaisena, vai koittaa tehdä asioita jotka tuo elämääsi vähän enemmän. Onhan toi aika martyyrimaista vaikka koitat sanoa ettei se ole sun tarkoitus, että olet ansainnut yksinäisyyden.
Mä kerron sulle jotain, sä mietit että sun elämä on nyt vaikeaa kun et oikein uskalla avata suutasi. Että se on vain liian vaikeaa, olet mielummin suu kii ja elät yksin lopun elämääsi.
Sun elämä ei ole lähelläkään vaikeaa, sulla on asiat ihan helvetin hyvin. Sulla toimii kroppa, sä pystyt nousemaan aamulla sängystä ja miettiä että voivoi olen lopunelämää yksin. Se on ihan älyttömän luksusta että voit niin tehdä. Mä olen tekemisissä ihmisten kanssa jotka antaisi mitä vain että he voisivat suunnitella huomisen, ylihuomisen, tehdä normaaleita asioita, uskaltaa nyt enemmän, elää enemmän.
Siksi mua hiukan kyrpii tuollainen voivottelu koska mä tiedän monta ihmistä jotka vaihtais sun voivoi elämäsi omaansa koska tahansa. Tiedän että sun mielestä se on niin helppoa sanoa että elä. Mutta kun se on, sulla on kaikki maailman kyky tehdä sitä. Elää eikä voivotella ettet uskalla. Mä myös vannon että sulle tulee joskus eteen tilanne kun mietit taaksenpäin, ja sä itket sitä ettet silloin ymmärtänyt mitä nyt ymmärrät elämästä.
Joten senkun totut yksinäisyyteen ja mietit elämää päässäsi. Mutta mun mielestä tuollainen asenne on sairasta ja tuhlaavaa. Mä toivoisin todella että ihmiset ymmärtäisi sen elämänsä helppouden, ennen kuin joutuvat tilanteeseen missä jopa se että käännät päätäsi on mahdottomuus. Siinä voi sitten miettiä olisiko se ollut mahdoton silloin aikanaan aukaista suunsa.
Senkus hyväksyt omat puutteesi, mä sanon että sä olet hullu. Sä hukkaat joka päivä jotain niin suurta ja se on sääli ettet edes ymmärrä sitä. Sä mielummin pelkäät elämää kuin sitä että tulee päivä kun sä tekisit mitä vain että saisit edes päivän takaisin. Miksi ihmeessä sä pelkäät mokailua, etkä sitä että menetät joka päivä pelolle elämääsi. Se on minusta haaskausta.
Koita järki unohtaa kun käytät sitä vain pelkoosi, koita miettiä mitä jos huomista ei tule sellaisena kuin se tänään sun edessä on.
Olen samoilla linjoilla. Mutta. Vaikka noi sun kuvaamas ihmiset sais uuden mahdollisuuden, niistä vain murto-osa tekis mitään eri lailla. Tän mä olen oppinu ihmisistä, jotka on sairastanu syövän, olleet väkivaltasessa parisuhteessa, ryypänny liikaa tms... Ne palaa samoihin kehnoihin elintapoihin leikkauksen ja hoitojen jälkeen, ettii taas väkivaltasen kumppanin, retkahtaa uudelleen juomaan. Jne.
Hih! Aloin miettiä itseäni noin 15 vuotta sitten. Nyt olen 40-v. Aikaisemmin, jos todella ihastuin, menin aivan lukkoon kyseisen henkilön läsnä ollessa. Siinä sitten punastellen keskusteltiin ihastuksen kanssa..ja myöhemmin oma käytös/reaktio ärsytti suunnattomasti.
Nykyään en pidä itseäni mitenkään paatuneena, mutta omien tunteiden hallitseminen on huomattavasti parempaa. Eli on tässä iässä (edes) yksi hyväkin puoli.. ;)
Sorry..taisin vähän lipsua aiheesta. Mutta sanoisin, että kertokaa omista tunteistanne. Jos ujostelee liikaa, viesteilyä vaan peliin! Ei aikaa kannata tuhlata jahkaamiseen...
Olet muuten aivan oikeasssa, nyt kun on ikää tullut minullakin reilusti jo yli 40 v. sitä uskaltaa mennä tilanteisiin aivan eri kantilta. On tietenkin tullut kokemusta elämänsaralta sekä minulla ainakin työni antaa varmuutta myös yksityiselämääni.
Muistan kyllä ajan jolloin suorastaan hyppäsi puolitoista metriä taaksepäin, jos huomasi jokun johon oli ihastunut tai joku hieman flirttaili. Tänäpäivänä pitäisi vaan löytää tasapaino työn ja harrastuksien kanssa, jotta jäisi ehkäpä vielä aikaa muuhun elämään.
Minäpä olisin onnellinen sellaisesta tytöystävästä joka ei olisi minusta kauhean riippuvainen. Tekisi omia juttujaan ja sitten eleltäisiin vapaa- aikamme sulassa sovussa. Ei vaan onnistu - pari karmaisevaa kokemusta takana naisista, jotka melkein syöneet minut. Ei olisi saanut olla mitään omaa elämää vaikka aina esim. treeneistä tullessani kerroin miten päivä meni ja kysyin kuinkas sinun päiväsi meni. Niin aina sain haukut. En sitten vaan jaksanuy sitä kun toinen oli vain kotona ja odotti että olen tyttöystävänä.
Samoilla linjoilla. Olen miettinyt, että mä olen varmaan liian riippumaton enkä siksi kenellekään kumppaniainesta. Olen todellakin uskollinen ja kaikin puolin luotettava, mutta kaipaan tavallista enemmän tilaa toteuttaa omaa juttuani. En siis ole sitoutumiskammoinen, kaikkea muuta. Toivon elämääni samalla tavalla itsenäisen, aikuisen, ihanan naisen.
Näinhän se pitäisi just mennä. Omia juttuja ja ihanaa yhdessäoloaikaa. Ois ihanaa jos olis tuollasta arkea.
Niin - sehän oli just ikävintä mun seurustelussa että sain kuulla olevani sitoutumiskammoinen. Herran -tai siis Hildegard Bingeliläisen -jestas. Tulin aina iloisena kotiin ja tuntui kivalta ajatella että Hän on siellä tai tulee sit kun tulee. Mut tulee yöksi kotiin. Ja uskollisuus on varminta maailmassa kun surustelen.
Hah, toi oli hauska :)
Femina40 kirjoitti 9.6.2014 klo 14:54: ”Muistan kyllä ajan jolloin suorastaan hyppäsi puolitoista metriä taaksepäin, jos huomasi jokun johon oli ihastunut tai joku hieman flirttaili. Tänäpäivänä pitäisi vaan löytää tasapaino työn ja harrastuksien kanssa, jotta jäisi ehkäpä vielä aikaa muuhun elämään.”
Niin että onko tämä lesboilu siis Sinulle sekä työ että harrastus?
No ei, tarkoitin kylläkin että nykyisin teen paljon töitä ja lisäksi minulla on harrastuksia jotka vievät aikaa. Niin mistä löytäisin sen kultaisen keskitien, jotta aikaa jäisi myös seurustelulla. Mutta siinäpä pulma onkin kaikki eivät ymmärrä, ettei jokaisen ihmisen työaika ole 8 h. päivässä.