Haikea olo

Sitä en tee koskaan ja koskee koko Suomea.

Minä en tunteitteni vuoksi voi käydä ohittamassa perheemme rakentamaa kotitaloa, jonka myimme avioliittomme särkymisen takia. Sattuu liikaa. Se aika elämästäni säilyy muistoissani vain.
http://www.youtube.com/watch?v=Fuv-rFCrThI

Lapsuuden kotini on vain 40 kilometrin päässä, mutta en ole käynyt kotipihassa reiluun kymmeneen vuoteen. Jo silloin kerrralla katto vuosi pahasti, sisällä haisi home niin vahvana, että sitä sieti vain pari minuuttia. Varmaan nyt katto on luhistunut, piha koivujen ja metsän saartama.
Keskustelimme viikko sitten lakkiaisissa siskojen kanssa, että miten hävittää autiorakennukset ympäristöä pilaamasta. Meidän velollisuus se olisi.

Nuorempana kuljin jopa fillarilla edestakaisin tuon matkan. En tosin samana päivänä pyöräillyt, kun menin sinne vanhempien eläessä. Oikeastaan nostalkia ja kaiho liittyvät koko lapsuuteni kylään. Kuitenkaan ei sinne tule lähdettyä kun ei ole omaa autoa. Olisi mukava viettää kokonainen päivä kierrellen kylää: käydä niittypalstoilla, kyläkaupan pihassa, koululla, mummolan pihassa, kilometrin päässä järven rannassa. Kyllähän siellä muistot alkaisivat elää.

Aloituksen musiikkivalinta oli ehkä harhaanjohtava. En ole muuttanut maata, vaan lähtenyt lapsuudenkodista, se ei ollut vaikeaa. Mutta se oli ensimmäinen ja on erityistä merkitykseltään. Käyn sielläpäin muutaman kerran vuodessa.

Eilinen haiku tuli siitä toisesta muutosta, se oli todella vaikea, kun sen kylän muuttumista ajattelee - muutama talo on tyhjänä, mutta koska se on lähellä kahta kaupunkia nuoria perheitä ja kesämökkien tilalle on ttullut talviasuttavia - ja ympärivuotisia koteja.
Haiku olo, mutta nyt siedettävä - koti on nyt täällä ihka oman näköinen, mukavakin -

Noiden kahden välissä oli kolme muuttoa ja tämä koti tarvitsi yhden vuokrakämpän ensin kunnes löytyi, eli viisi muuttoa on kertynyt tähän asti..

Ei ole ikävä puutaloja, joissa lapsena, nuorena asuin. Ne on purettu, ja paikalle rakennettu kolosseja.
Jopa 70-luvulla rakennettua kerrostaloa suunnitellaan purettavaksi, jossa pari vuotta asuin.
Huoleton lapsuus on joskus ikävän kohde, mutta 'aika mennyt ei koskaan palaa', eikä se johtunut asunnosta.

Onkohan ikä se syy, että elämäänsä ikäänkuin lajittelee eri aikakausiin ja muistelee. Monet eroaa 40v. tai 50v kun on pohdiinnan paiikka, tätäkö tää on, mitä minä haluan elämältäni.
Onko nyt jo kyse tietynlaisesta luopumisesta, sen toteamisestaa että nyt työt on tehty, se on iso luopumiinen kuitenkin, tosin on paljon mitä voi tehdä ja tietenkin harrastaa.
Mutta sisällä on tietoisuus siitä, että vanhuus on lähempänä kuin ikinä ennen.
Koska useimmilta vanhemmat ovat kuolleet, ei ole vahuksia - ne vanhukset perheissä olemme me.