Mua sattuu joka päivä, koko ajan. Tai ei ihan koko ajan. Välillä kipu helpottaa hetkeksi, sitten se iskeytyy takaraivosta otsaan niin että tuntuu. Kipu lamauttaa hetkeksi ja jää sitten vellomaan ikävästi vatsan pohjalle. Kipu johtuu ikävästä. Ei, en mä ketään ihmistä ikävöi, se olisikin paljon helpompaa. Mä ikävöin asioita, paikkoja joissa en oo koskaan edes käynyt. Mun sielu ei koskaan oo kuulunut tänne. Ei mulla oo hajuakaan minne se kuuluu, mutta jonnekin muualle aivan varmasti.
Joskus mä tunnen olevani vapaa. Ne hetket on kuitenkin nopeasti ohi. Se hetki kun halaan ystävää ennen lähtöä, suukotan otsalle, vilkutan, nään kuinka maisemat vilahtaa ohitse. Mä rakastan sitä valehtelematta. Mun on paha olla, on aina ollut. Pahiten sattuu silloin, kun muistan etten mä voi vaikuttaa kipuun vielä mitenkään. Pahinta ovat ne hetket, kun katson taivasta, ohi lentää lintu. Silloin tajuan kuinka kahlittu mä oon. Se sattuu.
"Mikä sua taas vaivaa?" kysymys on mulle enemmän kuin tuttu. Sitä kuulee, kun unohdun haavemaailmaab ja tajuan hetkessä, että lumiset vuoret, valkeat hiekat tai aavikot ovat olleet vaan mun kuvitelmaa. Se repii mut rikki sisältä. Kukaan ei koskaan tunnu tajuavan kuinka muhun sattuu. Ikinä. Mutta muhun ei satu enää kauaa. Pian mä oon jo vapaa lähtemään minne vaan. Pian, mä odotan sitä päivää, niinkuin oon osottanut jo neljätoista vuotta.
(Väärä osio, I know)
Joskus mä tunnen olevani vapaa. Ne hetket on kuitenkin nopeasti ohi. Se hetki kun halaan ystävää ennen lähtöä, suukotan otsalle, vilkutan, nään kuinka maisemat vilahtaa ohitse. Mä rakastan sitä valehtelematta. Mun on paha olla, on aina ollut. Pahiten sattuu silloin, kun muistan etten mä voi vaikuttaa kipuun vielä mitenkään. Pahinta ovat ne hetket, kun katson taivasta, ohi lentää lintu. Silloin tajuan kuinka kahlittu mä oon. Se sattuu.
"Mikä sua taas vaivaa?" kysymys on mulle enemmän kuin tuttu. Sitä kuulee, kun unohdun haavemaailmaab ja tajuan hetkessä, että lumiset vuoret, valkeat hiekat tai aavikot ovat olleet vaan mun kuvitelmaa. Se repii mut rikki sisältä. Kukaan ei koskaan tunnu tajuavan kuinka muhun sattuu. Ikinä. Mutta muhun ei satu enää kauaa. Pian mä oon jo vapaa lähtemään minne vaan. Pian, mä odotan sitä päivää, niinkuin oon osottanut jo neljätoista vuotta.
(Väärä osio, I know)
Vastaukset 4
Vanhimmat
Sun kannattais varmaan puhua tosta jollekkin? Läheisille tai anonyyminä puhelimeen
Voi kuule, sä et tiiäkään kuinka minet terapiat, psykologi käynnit ja kuraattori istunnot oon käyny läpi :) Ei mitää hyötyä, enkä ees alunperin menny ton takia, mutta anyway
Kuulostat niin samanlaiselta ku mä! Ite kansaivan poikki ja rikki tähän mmaailmaan, monet kerrat miettiny vakavasti itsemurhan tekemistä. Vielä mä sen toteutan, toista viittätoista vuotta mä en enää odota! Kukaan ei oo huomannu mun pahaa oloa, se velloo sisällä, apua en osaa pyytää ärsyttää ettei monikaan ihminen ymmärrä tätä... Tsemppiä sulle, älä vajoo liian alas, kaikki kun ei sieltä pääse enää ylös... olis kiva jutella sun kaa enemmänki (:
Terv. Hiljainen, pelokas 15-vuotias tyttönen
Mä en päätä mitään, paitsi elämän Suomessa. Tää ei oo todellakaan mun maa. Muhun sattuu välillä tosin niin paljon, että haluis vaan luovuttaa. Muuten hyvä, mut mä oon taistelija luonne. Mut vielä jonain päivänä mä pakkaan kamat, sanon heipat ja ne muistaa mun loittonevan selän :) Kukaan ei oo ikinä tajunnu kuinka paljon mua sattuu, paitsi faija, jota sattu itteensä yhtä paljon. Eipä toivottavasti satu enää. Välillä kyllä tuntuu, et toivo tässä maailmassa on menetetty. I can't see light in this hopeless place.
Edelleinen hei, heitä viestillä: [email protected]