minkä ikäiseksi tunnet itsesi

Olen sielultani iätön. Mieleltäni joskus vanha, toisinaan lapsi. Peili kertoo, että olen keski-ikäinen, mieli ei sitä aina muista. Hmmm.

Riippuu päivän energioista - joskus ikäisekseni, joskus vähän nuoremmaksi, sairastuessani esim. flunssaan: voimattomaksi vanhukseksi.

Minulla on omainen, jonka muistan 40-vuotispäivänään ilmoittaneen, että hän on jo vanha, kaikki on takanapäin, edessä ei juurikaan mitään. Vaikka olin silloin nuori enkä ajatellut ikäasioita lainkaan, niin se kuulosti erittäin merkilliseltä.

Itselläni oli 40 korvilla selvä 'riisi' aiheessa, ensimmäisen kerran eläissäni huomasin ja ajattelin, että jukopliuta, näitähän (vuosia) tulee koko ajan lisää. Siihen asti vuosilla ei ollut ollut mitään merkitystä.

No nyt sitä ikää sitten on itselläkin vaikka muille jakaa. Mutta toisin kuin läheiselläni, se ei paina vieläkään. Enkä tykkää sanoa ikääni ääneen juuri sen takia, että muut panevat minut johonkin iän mukaiseen karsinaan. Ja se on vallan väärin, jos en itse tunne itseäni sen ikäiseksi, iäkkääksi, "vanhaksi", johonkin ikäryhmään kuuluvaksi, tietyn oloiseksi, tietyn laiseksi, senioriksi ...

Ei. Minä olen minä ja minun henkinen ikäni kulkee monta kymmentä - no ainakin kaksikymmentä - vuotta numeron perässä. Numerolla ei ole mitään väliä, vain sillä on, mitä sisällä on, miltä siellä tuntuu.

Ei iällä väliä, jos siitä ei välitä!
Kroppa vanhenee ja nahka rypistyy, mutta mieli voi pysyä nuorena, jos vaan niin haluaa.

Iällä on väliä. Se on minulle selvinnyt, kun olen yrittänyt seurustella parin mukavalta tuntuneen kymmenen vuotta nuoremman kanssa. Ikä on muutakin kuin numeroita.

No, miten sen nyt ottaakin ;)
Ja mitä elämältään odottaa....

Jossain mää meen siellä 85-90 tienoilla. Nuoret naiset kiinnostaa silti kovasti. Unelmoin sellasesta 50-60 vuotisesta nuorikosta jonka kanssa vois pyöräyttää vielä pari iltatähteä elämän iloksi. Mutta minihame sillä tarttis olla ja punasta huulissa. Tässä alkaa vanhemmiten tuleen vähän krantuksi meinaan. Eikä sitä enää syty niinkun nuorena miehenä 70-luvulla.

"Vakavanhan" olisi kannattanut nuorena miehenä ollessaan opiskella ihmisen biologiset jutut ja sen semmoiset tarkemmin, niin ei olisi enää epäselvää, mitä "50-60 nuorikon" kanssa voi pyöräytellä. Miniä ja punaa kyllä, mukuloita, paitsi perunan-, ei onneksi enää.

Olen jos 58-vuotias, mutta koen olevani sielultani ja ropaltanikin kymmen vuotta nuorempi. Liikun vielä ketterästi ja jaksan tehdä fyysistä työtä.

Olen 52 ja tunnen itseni tosi vanhaksi. Ehkä joku 68. Vielä kolme vuotta sitten tunsin itseni vain 40-vuotiaaksi. Sitten sattui kaikkea ikävää.... erillaisia menetyksiä. Olen ajatellut paljon kuolemaa jopa helpotuksena. Elämän halu on melko alhaalla. Syöksyin ymmärtääkseni suoraan vanhuuteen ja pelkään pärjäämiseni puolesta.

Kohta kuusikymppiä mittarissa ja alkaa seniori-ikä, se paras ikä Hesarin välissä olleen lehdykäisen mukaan. Miten niin? Paras ikä?

Duunia pitää vielä jaksaa painaa muutama vuosi ja vammautumisen vuoksi alkaa kunto uhkaavasti heiketä, eikä enää aina jaksa. Tuntuu olo löysässä hirressä roikkumiselta!

Tahti hidastuu ja kaikkeen tarvitaan enemmän aikaa. Duuni imee kaiken ajan ja voiman, vaikka on niin paljon muutakin puuhaa, mitä haluaa ja pitää tehdä. Lapsenlapsien kanssa on halua olla enemmänkin, niin kauan, kun ovat pieniä ja mummoa tarvitsevat. On niin mukavaa seurata pienten kasvua ja elää siinä mukana.

Pitää jotenkin ehtiä nauttimaan omasta olosta ja elämästä ja tehdä tai olla tekemättä omia juttuja, joista itse nauttii. Tuntuu vaan, kun tämä parin viikon loma on kohta mennyt, eikä aika riitä mihinkään, kun menee niin nopeasti ja taas työ kutsuu. Että mikä tässä iässä on sitä parasta?

minusta 58v on vielä nuori,kun itse olen yli kuuskymppinen :)

Kiva kuulla jos pidät 58 vuotiasta nuorena.
Minäkin tunnen itseni nuoreksi vaikka mittarissa kohta nuo lukemat. Joskus vaan hirvittää että mihin tää aika on mennyt ?
Jotenkin nyt pelottaa kun parin vuoden päästä tulee 60 mittariin. Ehkä tässä vielä ehtii parin vuoden aikana sopeutua siihenkin ikään. Minulle on tullut tärkeäksi huolehtia terveydestä ja ulkonäöstäni. Siis jollain tavalla entistä korostetummin. Vanhuus kun tuo vaivansa jos ei tee kaikkeansa sen eteen mihin itse pystyy valinnoillaan vaikuttamaan

Olen 55-vuotta ja mieleltäni vuodessa tullut vanhukseksi. Vaikean sairauden kanssa sopeutunut-mutta taistelu KELAa ja vakuutuslaitoksien ja hoitolaitosten kanssa uuvuttanut. Jonkun ammatti-ihmisen pitäisi hoitaa potilaan kaikki paperiasiat: ne on liian vaikeita ja raskaita. Nyt on tilanne se ettei enää jaksa ei välitä. Useita tuhansia rahaa mennyt ja lomakkeita pitäisi täytellä ja kuitteja kerätä ja kielteisiä päätöksiä lueskella. Nyt ei vaan jaksa ajatellakaan. Kalliit hoidot, leikkaukset, kuntoutukset ja lääkkeet yhteiskunta maksaa ja sitten sairas jätetään yksin selviytymään jatkosta-eli siitä miten korvaukset haetaan.

Täytin tänään 52, enkä vieläkään ole kasvanut aikuiseksi.

Riippuu ihan seurasta. Lasteni kanssa tunnen välillä olevan luvattoman nuori, mieli joutuu pysymään notkeana. Ja kun kiihkoissani joskus sorrun käyttämään v-sanaa, mietin miten alas voin vajota.

Pinnallisten ihmisten kanssa tunnen olevani 80-nen, vanha ja väsynyt. Ja tänään, eilisen puolikkaan viinipullon jälkeen kroppa muistuttaa että se ikä jää saavuttamatta jos en pidä itsestäni huolta :))

Ikä on muutakin kuin pelkkiä numeroita. Se on myös elämänkokemusta, ei kukaan voi kulkea läpi elämän kypsymättä jollain tasolla. Kuka sitten on leikkimielinen tai huumorintajuinen, kuka vakava ja hiljainen... ne kait ovat enemmän luonnekysymyksiä kuin ikään liittyviä.

Kymmenen vuotta sitten luulin olevani lähes kuin jokin poika ilman huolia. Kymmenen vuoden aikana tapahtuneet menetykset mm. kolmen ainoan sisarukseni kuolemat, työpaikan menetys ja oma sairastuminen ovat saaneet mietteeni muuttumaan. Ikäni 60v muuttui niin, että tunnen olevani fyysisesti 65v, ehkä mileltäni myös.
Tämä viimeinen 10v on opettanut, mitä luopuminen on käytännössä. Päivä enään kerrallaan.

"Iihop" ei ole siis koskaan pitkän elämänsä aikana tullut ajatelleeksi, että luopumisen aika tulee eteen joka iikalla. Kun se on totta ja todellista elämää, miksi sen takia pitää mielensä pahoittaa? Varsinkaan, kun oma mielentila vaikuttaa omaan terveyteen ym. jaksamiseen.

Mutta eihän se, että asioita on ajateltu ns. valmiiksi ja loppuun asti tarkoita sitä, että täytyy "odottaa joka päivä". Asioitten sisäistäminen tarkoittaa, että on tietoinen, ei sitä, että joka päivä muistaa jotain "kauheaa".

Se on hienoa, jos ihmiset ovat optimistisia, mutta tuntuu kuitenkin siltä, että suurin osa on pukeutunut negatiivisuuden viittaan eikä sen alle pääse positiivisuus paljon puhaltelemaan. Voisiko sen optimistisuuden kaivaa siihen päällimmäiseksi, elämä kevenisi kummasti.

Ihan sen ikäiseksi tunnen itseni kuin olenkin. Harmaata ohimoilla ja viiksissä, ryppyjä ei vielä ole pahemmin siunaantunut. 70-luvun rokki kuullostaa parhaalta edelleen ja olen sellainen jäärä kuten ikäisteni åijien stereotypiakin kertoo. Hyvin pyyhkii mutta pyyhkiköön.

En ajattele ikää numeroina pääsääntöisesti. Koen olevani luonnonlapsi joka mukautuu ympäristöönsä ja sen ikävaatimuksiin. Toki iänmyöstä alkaa ruppi rapista mutta toistaiseksi se ei ole kauhean paljon menoa haitannut.

Minulla menee aina niin että luulen toisia ihmisiä kenen kanssa olen tekemisessä tai asioin että he ovat minua paljon vanhempia ja sitten kun asia selviää tai alan tarkemmin miettiä niin usein ovatkin nuorempia?? Miksiköhän minä näin asian näen? naisia luulen usein itseäni paljon vanhemmiksi ja en juurikaan heitä vilkuile sillä silmällä :) mutta usein siis he ovatkin jopa minua nuorempia tai vähintäänkin melkein samaa ikäluokkaa, mutta miksi näen heidät vanhempina aina kuin mitä itse olen?

ovat älykkäämpi..

Täytin juuri 50 vuotta. Puheita pidettiin ja kaikissa oli se teema, miten nuoren näköinen olen! Joo, entä sitten. Olen aina ollut. 26-vuotiaana kysyttiin vielä paprut kun kävin ostamassa lähikaupasta saunakaljat. Sisältä tunnen olevani juuri sen ikäinen mitä olenkin. Minua ei oteta omanikäisten seurassa ollenkaan tosissaan, vaikka minunkin lapset ovat muuttaneet kotoa pois, kolottaa sieltä ja täältä, vaikka olenkin ns. täysterve elikkä ei mitään pitkäaikaissairautta. Jalka ei vaan nouse kuten ennen ja niska taivu. Eniten viihdyn n. 30-40-vuotiaiden seurassa ed. kuvatuista syistä. Toisaalta en tunne oloani kotoisaksi varsinaisesti heidän seurassakaan, sillä ne elämänvaiheet on eletty jo kauan aikaa sitten. Lasken kuitenkin mielessäni vuosia eläkkeeseen. Töissä joka vuosi tulee hirveästi uutta, ei huvittaisi kokoajan opetella hirveästi kaikenlaista. Eniten olen innostunut harrastuksistani, joista viimeisen keksin vasta kolme vuotta sitten. Olisin erittäin viriili seksuaalisesti, mutta puoliso ei. Tavallaan olen "omaishoitaja". 50 on kummallinen väli-ikä minusta. Ei tarpeeksi vanha, että voisi alkaa vanhukseksi, mutta ei enää nuorikaan. Tylsää oikeastaan. Toisaalta, jos tulee paljon sairauksia, yksinäisyyttä ja toimintakyky heikkenee hirveästi. Pitäisi siis nyt elää sen verran railakkaasti, ettei tarvitse kitua jossain laitoksessa viimeisä vuosiaan. Minulla on monta lasta ja rakastan heitä suuresti. Isovanhemmuus ei silti kiehdo (tulevaisuudessa) tippaakaan. Meinaan oksentaa kun töissä kaivetaan ne vauvakuvat esille ja aletaan jauhaa sitä, ettei omakotitalosta voi luopua kun lapsenlapset tulevat kuitenkin sinne hoidettavaksi ja vietetään jotain isoja joulujuhlia! Ei meillä vaan. Meidän suvuissa on jokainen viettänyt juhlapyhät ihan kotonaan. Olen taas erilainen! En sano mitään ääneen, hymyilen vain. Olen siis aina ollut jotenkin outo lintu. Olen siihen tottunut. Aina väärän ikäinen, väärässä seurassa ja kaikella tavalla vääränlainen.

Et sinä "Irmeliina" ole yhtään vääränlainen, vain erilainen ja se on ihmiselle onneksi. Ajattelusi on vain lukkiutunut entisiin, laillasi ajateltiin joskus viime vuosituhannella. Nyt sinä olet 50-vuotta nuori, sillä terveelle ja toimintakykyiselle 50 ei ole ikä eikä mikään.

Älä anna iän karsinoittaa itseäsi minkäänlaisiin rajoihin, sillä kukaan muu ei tiedä minkälainen ihminen sisälläsi asuu. Elä, tee ja toteuta sisimpäsi mukaan, ei ulkoapäin annettujen ohjeiden, sääntöjen ja suositusten perusteella. Sinun - ja minun - iässä ei tarvita enää lupaa mihinkään eikä keneltäkään, joten eteenpäin, sanoi mummo lumessa.

Olen 50-vuotias ja olen vanha-ikäni puolesta ja kaikin tavoin muutenkin.

Tunnen itseni 51-vuotiaaksi ja se on minulle ihan perfect! :-) Menopaussin tuskaisin vaihe tuntuu olevan ohi ja virtaa riittää kuin pienessä kylässä - tosin kaamosaika saa sen yleensä notkahtamaan. Mutta näissä helteissä nautin, kävelen kymmeniä kilometrejä viikossa, viikonloppuna menen melomaan, ensi viikolla palaan pitkästä aikaa kuntosalille. Ei ole enää pieniä lapsia ja jos luotettavan miehen löytäisi niin ehkäisyäkään ei tarvitsisi murehtia. Työkseni saan tehdä juuri sitä, mistä tykkään ja kaikenlaisia aktiviteetteja riittää työn ulkopuolellakin.

Ulkonäöltäni olen ihan viisikymppisen näköinen enkä muulta yritäkään näyttää. Ilmaisu "nuorekas" on minulle turn off, koska tulkitsen sen niin että ihminen häpeää todellista ikäänsä. Onhan meillä 50 ikäisillä monenlaisia musiikkimakuja, harratuksia ym, joiden kirjo voi vaihdella suuresti, mutta ikää enemmän niihin todennäköisesti vaikuttaa asuinpaikka ja jopa koulutustaso. 51-vuotias saattaa istua kiikkustuolissa ja kuunnella Kansanradiota samaan aikaan kuin joku 59-vuotias käy spinningissä ja lähtee sen jälkeen ystävien kanssa smoothielle. Eikä kumpikaan elämäntapa ole toista huonompi tai parempi, pääasia että jokainen viihtyy omassa elämässään.

Yleensä kai ei tunne itseään vanhaksi.Niin myös minulla kun ei ole vanha olo.Numeroita jos katson niin vanha varis sitä jo on..Askel ei ole yhtä ripeä kuin nuorena,mutta sitäkin harkitumpi kylläkin.Jos muistelee miltä nuorena näyttivät viiskymppiset niin saa juuri oikean kuvan että on iäkäs.Sentään kuitenkin muistan elää kuin ikäiseni kuuluu,enkä enää käytä nuorille suunnattuja pukineita.Samaa suosittelen myös ikäisilleni naisille.Siis hyvin ja seksikäästi voi pukeutua mut ei enää minihametta tai tiukkaa toppia,jonka kaula aukko on niin avara et rintakarvat lähes paistaa:)

Kummaa, kuinka suosittuja nämä ikiaikaiset itsensäkehumisketjut ovat, nytkin täällä ja seuraavalla.
Vanhuus tulee jokaiselle jos hyvin käy, ihan jääjäämättä, näyttää sitten miltä tahansa.
Ei nuorten tarvi todistella hyvänäköisyyttään, eli tämä on yksi vanhuuden oireista.