Nyt, kun täytän juuri 18 vuotta, puhuimme parin hyvän kaverin kanssa yhteiskämpän hommaamisesta. Ajattelimme kirjoitusten jälkeen muuttaa kämppäkavereiksi, ihan vain rahansäästön takia.
No, hölmönä menin tietenkin möläyttämään vanhemmilleni asiasta ja heti tuli huono mieli. Kummatkin alkoivat heti syyllistämään mua tyyliin: "Mitä me ollaan tehty niin väärin, että sun pitää muuttaa pois?"
Haluan muutta, koska asumme n. 8km keskustasta, paikassa, josta menee n. 10 kertaa päivässä linja-auto ja viikonloppuna ei ollenkaan. Tämän vuoksi vietän usein viikonloput himassa telkka katsoen ja tähän pitää tulla muutos! Haluasin myös enemmän yksityisyyttä vanhempien katseilta.
Jos porukat suuttuisiva, asia olisi paljon paremmin. Nyt tulee vaan paha mieli, kun ne heittäytyy marttyyreiksi ja väittävät muuttoidean johtuvan jotenkin heistä. Vanhemmillani on myös ollut jonkin verran avioliitto-ongelmia isäni velkojen takia ja luulen, että ainut asia, mikä on pitänyt heidät yhdessä olen minä. Pelkään, että porukoille tulisi ero heti muutettuani pois.
Toivottavasti joku ymmärti edes jotain tuosta. Harmittaa vain niin kovasti tilanne :(

Vastaukset 2
Vanhimmat
..vanhempasi kuullostavat aika lapsellisilta.Oletko ainut lapsi?Se on kyllä kova pala vanhemmille kun lapsi lähtee kotoota mutta voisivat he asian hienomminkin hoitaa eikä syyllistää sinua,tiedät sen varmaan itsekin.Jos vanhempasi ovat yhdessä vain sinun takia niin ehkä teet heillekin vaan palveluksen kun lähdet.Turha heidänkin on sitten riutua huonossa avioliitossa.Ok,ymmärtäisin jos oisi pieniä lapsia niin heidän takia yrittäisi mutta sähän olet jo täysi-ikäinen.Jos he heittäytyvät marttyyriksi,heittäydy sinäkin.
Tsemppiä!
Voin sanoa, että kun lapsi (etenkin ainoa) muuttaa, vanhemmat kokevat ns. tyhjän pesän - kriisin. On vaikea tottua että omat lapset ovat jo niin isoja, että vaativat omaa elämää. He ovat kuitenkin tienneet tämän päivän tulemaan jo kun sinut on laitettu tilaukseen, että pidä vain oikeuksistasi kiinni. Nyt heidän on taas totuttava olemaan kahdestaan, kuten silloin kun lapsia ei vielä ollut.
Konkreettisesti voit sanoa suoraan että he eivät tehneet mitään väärää, sinä vain kasvoit aikuiseksi. Voit myös muistuttaa eräästä sanonnasta: "On rakkautta pitää kiinni, mutta vielä suurempaa on päästää irti." Tekisi hyvää vanhemmillesi oppia tuo. Eli älä hautaa suunnitelmiasi vaan anna mennä!
Sinä et ole vastuussa vanhempiesi avioliitosta, joten älä sen takia kahlehdi itseäsi heihin. Äläkä myös anna heidän ripustautua sinuun. Sinä olet nuori aikuinen, sinulla on oikeus omaan elämään!
Kyseenalaistat ehkä, miten minä tiedän asiasta mitään. No, muutin itse 16 vuotiaana pois kotoa opiskelujen takia ja 6 kuukauden henkisen kädenväännön jälkeen. Äitini ei millään meinannut hyväksyä asiaa, että pärjäisin omillani. Minä en antanut periksi vaan taistelin ja voitin. Äitini totesi lopulta että kun ei hän voi estää, kannattaa sitten tukea. Jälkeenpäin hän on ollut vain ja ainoastaan ylpeä ratkaisustani vaikka se hänelle koville ottikin.
Silloin teimmekin kompromissin, että hän antaa minun kokeilla tätä opiskelua puoli vuotta ja jos ei onnistu, palaan kiltisti kotiin. Minä otin tuon tosissani ja ensimmäisen puoli vuotisen jälkeen opiskelujeni arvosana oli 3,8 eli noin 8,8. En kuollut nälkään, tiskivuori ei kasvanut kohtuuttomasti ja vaikka kämppäni olikin välillä kuin maanjäristyksen jäljiltä, perheeni näki onneni eivätkä enää astuneet tielleni.
Tätä nykyä olen valmistunut em. opinahjosta ja töissäkin hieman ollut, että se puolen vuoden kädenvääntö kannatti!
Rohkeutta, sitkeyttä, itkua, hammastenkiristelyä ja taivutteluja sinulla edessä, mutta jos jaksat seurata unelmaasi, uskon että se on lopulta hyväksi vanhemmillesikin!
Tsemppiä ja onnea matkaan! =)