Moi! :-)
Olen parikymppinen nuorimies Pirkanmaalta, joka vielä etsii itseään. Mua on viime aikoina alkanut mietityttämään luonnollisesti oma suunta ja tulevaisuus. Haluaisin ehkä jonkun läheisen ihmisen elämääni, mutten tiiä yhtään edes kumpaa sukupuolta. Tunnen seksuaalisesti ehkä vetoa enemmän miehiin, mutta tunnetasolla haluaisin naisen elämänkumppanikseni (ehkä naiiviin unelmaani kuuluu omakotitalo ja farmarivolvo :D). Olen vielä kokematon enkä ole todellakaan mikään baarikärpänen. En tykkää hillua yömyöhään bileissä vaan haluan nauttia rauhallisesta ja turvallisesta, mutta kuitenkin persoonallisesta elämäntavastani. Mua kiinnostaa itsetutkiskelu ja...politiikka :D
Elämässäni on ollut melkoista myllerrystä. Sairastuin maaniseen psykoosiin puolitoista vuotta sitten, mikä oli todella rankkaa. Tuolloin otin hurmostilassa ensimmäisiä askeleita ja kerroin äidin puoleiselle suvulle suuntautumisestani. He ottivat asian hyvin vastaan, mutta silti olen heille yhä tabu...Sairaalassa ollessani tapasin epävakaan tytön, jonka kanssa suunnittelin yhteistä tulevaisuutta. Pettymys oli kuitenkin kova ja hylkäsin hänet elämästäni koska kaipasin turvallisuutta ja vakautta elämääni. Samaan aikaan olin ollut "rakastunut" erääseen oman sukupuoleni edustajaan, mikä johti aikamoiseen hullunmyllyyn. Jouduin työpajalta uudelleen hoitoon. Sittemmin sairastuin myös paniikkihäiriöön, mutta onneksi se alkaa olla jo ohi. Suurin terveydellinen ongelmani taitaa tällä hetkellä olla merkittävä ylipaino. Mutta siis...en ole pystynyt avoimesti keskustelemaan suuntautumisestani kenenkään kanssa luottamuksellisesti mikä on todella turhauttavaa. Kaiken kukkuraksi ainoa edes jonkinlainen ystäväni on perheineen Jehovan todistajia, joten uskoutumiseni merkitsisi kumppanuuden kariutumista mitä koitan välttää viimeiseen asti. Konservatiivinen isänpuoleinen sukukin on pimennossa, serkkuja lukuunottamatta. En tosin ole ollut aina varma mikä on minkäkin arvoista...Tuntuu kuitenkin raastavalta olla jokin rooli päällä pönöttämässä etenkin sukujuhlissa, ja kun joku kysyy mitä kuuluu, ei pysty kertomaan. Paniikkihäiriöni ja huono itsetuntoni johtuu osin siitä, että joudun aina omaksumaan jonkin tietyn roolin ympäristön mukaan. Kuka minä loppujen lopuksi edes oikein olen?
TÄNÄ iltana, ajattelin vihdoin kirjoittaa siinä toivossa, että täältä löytyisi olkapäätä ja syntyisi mahdollista keskustelua. Onko ketään muuta samassa tilanteessa, kenties elämänsä tienhaarassa painiskelevia? Olisi kiva kuulla taustoja ja jotain teistä. Ja en todellakaan säikähdä vaikka teilläkin olisi mielenterveyshistoriaa, pikemminkin laittaisin plussan siihen kohtaan ;) Ties vaikka saisimme hyvän kontaktin :) Olisiko helpompi kulkea polkua yhdessä?
Olen skypessä nimellä henkkatapsa jos joku haluaa ottaa yhteyttä. En etsi seksiseuraa! "Näkymisiin" ja hyvää kesää kaikille! :)
Terkuin Henri Järvinen.
Olen parikymppinen nuorimies Pirkanmaalta, joka vielä etsii itseään. Mua on viime aikoina alkanut mietityttämään luonnollisesti oma suunta ja tulevaisuus. Haluaisin ehkä jonkun läheisen ihmisen elämääni, mutten tiiä yhtään edes kumpaa sukupuolta. Tunnen seksuaalisesti ehkä vetoa enemmän miehiin, mutta tunnetasolla haluaisin naisen elämänkumppanikseni (ehkä naiiviin unelmaani kuuluu omakotitalo ja farmarivolvo :D). Olen vielä kokematon enkä ole todellakaan mikään baarikärpänen. En tykkää hillua yömyöhään bileissä vaan haluan nauttia rauhallisesta ja turvallisesta, mutta kuitenkin persoonallisesta elämäntavastani. Mua kiinnostaa itsetutkiskelu ja...politiikka :D
Elämässäni on ollut melkoista myllerrystä. Sairastuin maaniseen psykoosiin puolitoista vuotta sitten, mikä oli todella rankkaa. Tuolloin otin hurmostilassa ensimmäisiä askeleita ja kerroin äidin puoleiselle suvulle suuntautumisestani. He ottivat asian hyvin vastaan, mutta silti olen heille yhä tabu...Sairaalassa ollessani tapasin epävakaan tytön, jonka kanssa suunnittelin yhteistä tulevaisuutta. Pettymys oli kuitenkin kova ja hylkäsin hänet elämästäni koska kaipasin turvallisuutta ja vakautta elämääni. Samaan aikaan olin ollut "rakastunut" erääseen oman sukupuoleni edustajaan, mikä johti aikamoiseen hullunmyllyyn. Jouduin työpajalta uudelleen hoitoon. Sittemmin sairastuin myös paniikkihäiriöön, mutta onneksi se alkaa olla jo ohi. Suurin terveydellinen ongelmani taitaa tällä hetkellä olla merkittävä ylipaino. Mutta siis...en ole pystynyt avoimesti keskustelemaan suuntautumisestani kenenkään kanssa luottamuksellisesti mikä on todella turhauttavaa. Kaiken kukkuraksi ainoa edes jonkinlainen ystäväni on perheineen Jehovan todistajia, joten uskoutumiseni merkitsisi kumppanuuden kariutumista mitä koitan välttää viimeiseen asti. Konservatiivinen isänpuoleinen sukukin on pimennossa, serkkuja lukuunottamatta. En tosin ole ollut aina varma mikä on minkäkin arvoista...Tuntuu kuitenkin raastavalta olla jokin rooli päällä pönöttämässä etenkin sukujuhlissa, ja kun joku kysyy mitä kuuluu, ei pysty kertomaan. Paniikkihäiriöni ja huono itsetuntoni johtuu osin siitä, että joudun aina omaksumaan jonkin tietyn roolin ympäristön mukaan. Kuka minä loppujen lopuksi edes oikein olen?
TÄNÄ iltana, ajattelin vihdoin kirjoittaa siinä toivossa, että täältä löytyisi olkapäätä ja syntyisi mahdollista keskustelua. Onko ketään muuta samassa tilanteessa, kenties elämänsä tienhaarassa painiskelevia? Olisi kiva kuulla taustoja ja jotain teistä. Ja en todellakaan säikähdä vaikka teilläkin olisi mielenterveyshistoriaa, pikemminkin laittaisin plussan siihen kohtaan ;) Ties vaikka saisimme hyvän kontaktin :) Olisiko helpompi kulkea polkua yhdessä?
Olen skypessä nimellä henkkatapsa jos joku haluaa ottaa yhteyttä. En etsi seksiseuraa! "Näkymisiin" ja hyvää kesää kaikille! :)
Terkuin Henri Järvinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Moi Henkka
En ole samassa tilanteessa kuin sinä, joskin minulla on myös ollut paniikkihäiriö nuorempana joka sittemmin onneksi kadonnut. Oletko suunnitellut kaapista tuloa myös isän puolen suvulle / ylipäätään kaikille ihmisille? Salailu on kieltämättä pitkällä tähtäimellä niin ahdistavaa, että saattaa johtaa vakavampiin henkisiin ongelmiin joillakin ihmisillä.
Ja tuo että haluaisit fyysisesti enemmän miestä mutta seurustelusuhteeseen naista, on nähdäkseni aika yleinen "ongelma" joillakin biseksuaaleilla. Itselleni ei ole väliä ihmisen sukupuolella jos seurustelusuhdetta ajatellaan. Oletko miettinyt mistä tuo voisi johtua, entä voisitko kuitenkin nähdä itsesi parisuhteessa myös miehen kanssa? Tuo tietysti edellyttää että olet julkisesti BI - kukaan tuskin haluaa salasuhteeseen kenenkään kanssa, ellei ole itsekin kaapissa. Se ei kuitenkaan ole hyvä lähtökohta suhteelle :)
Tärkeintähän on että löytäisit jonkun ihmisen kenen kanssa haluat olla fyysisesti ja henkisesti kontaktissa. Ja kuka hyväksyy sinut sellaisena kuin olet. Ainahan ei tarvitse lähteä baariin etsimään seuraa vaan sitä voi löytyä myös harrastuksista tai netistäkin. Netissä tosin kannattaa suhtautua varauksella.
Kiitos Kupido vastauksesta! :)
Salassa oleminen ja elämäntilanteen "panttaaminen" toisilta tosiaan tuntuu raskaalta. Ihan kuin olisin jokin rooli päällä koko ajan. Mulla on aika huono itsetunto ja tuntuu, että käyttäytymiseni mukautuu aina jonkun ympäristön ja sen asettamien vaatimusten mukaan. Tuntuu, että mun on vaikeaa olla oma itseni...Äidinpuoleisen suvun kanssakaan ei tunnu hyvältä puhua aiheesta. Suuntautumisestani on vaiettu eikä siitä sen kummemmin kyselty. En tiedä ovatko he ottaneet ulostuloani edes vakavasti, sen tehdessäni olin muutenkin henkisesti sekaisin...En tosiaan tiedä kuinka kaapista ulostulo olisi isänpuoleisen suvun kannalta sopivaa. En näet ole väleissä itse isäni kanssa, joten sitä kautta tuleminen ei ole mahdollista. Isovanhemmille kertominen on suorastaan kauhun paikka, isoisä puhuu hinteistä ja isoäiti ei katso myöskään heitä kovin hyvällä. Isotädin kanssa joskus juttelin ja serkuille avauduin. Kerran kun sukua oli koolla, tädin mies vitsaili homoista ikävään sävyyn ja koin oloni todella vaivautuneeksi...Että kaapistatulo tuntuu suorastaan mahdottomalta. Ja miten minä ylipäätään kertoisin, pamauttaisin asian ykskaks?!
Suhteen aloittaminen miehen kanssa merkitsisi todellista ulostuloa. Musta ei tunnu, että olisin siihen valmis, olen henkisestikin vielä aika raakile. Ensinnäkin mun täytyisi olla aivan varma siitä, että se kannattaa. Ja kun en ole todellakaan varma suunnastani. Naisen kanssa olisi paljon helpompaa, mutten "haaveile" naisista. Enkä kuitenkaan haluaisi olla mikään kaksoiselämää viettävä perheenisäkään. Ja kuinka ihmeessä voisin kertoa ainoalle ystävällenikään, jotka ovat konservatiivejä? Riskinä olisi vähäistenkin kontaktien menetys...ja yksinäisyys.
Asun pienessä kaupungissa missä ilmapiiri on aika suljettu. Täällä ei ole mitään kanavaa, jota kautta purkaisin tuntemuksiani. Olen aika sulkeutunut eikä mulla ole paljoa harrastuksia. Netissä lähinnä roikun. Ajattelin saada tätä kautta vertaistukea, neuvoja ja ehkä uusia tuttavuuksia ;) Onko täällä ketään samassa tilanteessa olevia, luulisi ainakin?