Miten te lapsettomat suhtaudutte lapsiuteluihin? Miten vastaatte sukulaisten/tuttavien kyselyihin?
Itse olen kolmikymppinen nainen ja en tiedä haluanko lapsia. Lähes kaikki tuttavapiirissä ovat saaneet/saamassa lapsia ja nyt katseet kohdistuvat myös minun vatsanseutuuni ja koen sen kiusalliseksi, koska en todellakaan ole raskaana.
Itse olen kolmikymppinen nainen ja en tiedä haluanko lapsia. Lähes kaikki tuttavapiirissä ovat saaneet/saamassa lapsia ja nyt katseet kohdistuvat myös minun vatsanseutuuni ja koen sen kiusalliseksi, koska en todellakaan ole raskaana.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Se on tosi ärsyttävää. Vaikka velat ja tahattomasti lapsettomat ovat tilanteessaan eri lähtökohdista, niin molempien riesana ovat nämä tungettelevat kysymykset. Ihmisten pitäisi tajuta, että asia ei kuulu muille. Olen päässyt itse aika vähällä, koska sukuni on kohtuullisen fiksu, ja jotkut ovat luulleet, että olen vela. Nyt kun olen raskaana, on muutamien sukulaisten lässytys ja vatsan taputtelu käynyt todella hermoille. Ottaa päähän myös se, että joidenkin silmissä "status" näyttää heti nousevan, kun on lapsi.
Vastaa takaisin kysymällä, että koskas teille tulee. Tai joku muu henkilökohtaisuus, esim. kuinkas teidän seksielämä?
Mikä on vela?
Vela = vapaaehtoisesti lapseton.
Vastaan suoraan että "ei nyt eikä koskaan", mikä on rangaistukseni niin tökerön kysymyksen esittämisestä. Yleensä suora vastaus saa kysymyksen esittäjän nikottelemaan ja ehkä seuraavalla kerralla miettimään kahdesti kannattaako niin henkilökohtaista kysymystä mennä kysymään.
Meille ei tule vauvaa koska minä en voi saada lapsia, mutta jostain syystä on kahta pahempi ettemme mieheni kanssa ole asiasta lainkaan pahoillamme. Olemme onnellisia tahattomasti lapsettomia. Se on joistakin jotenkin tuplasti väärin, pitäisi olla itkuinen ja masentunut ja hakeutua kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin hoitoihin kun on kohdannut tällainen suuri onnettomuus. Sellaiseenkin asenteeseen olen törmännyt että vain teeskentelen olevani onnellinen että peittäisin tämän kauhean suuren lapsettomuuden surun. Kumpikaan meistä ei halua hoitoihin eikä pidä lapsettomuutta suurena onnettomuutena, meistä on tosi hyvä näin. Anopille tämä on jostain syystä kaikkein vaikein pala, vaikka hänellä on jo monta lastenlasta.
Sitten on näitä "kyllähän te voitte aina adoptoida jos mieli muuttuu". Ihmisillä ei tunnu olevan käsitystä siitäkään miten tiukka seula adoptiovanhemmaksi pääsemiselle on, täytyy olla suurinpiirtein superihminen ja tosi hyvissä varoissa. Emme kuitenkaan halua adoptoidakaan. Miksi haluaisimme kun emme omaakaan kaipaa?