Okei eli.... En ala kertomaan tässä koko elämäntarinaani,muuta sen verran sanon. Olen äärimmäisen rikkinäisistä taustoista kotoisin ja sydämeni on ollut useampaan otteeseen kovissa kouluissa... Sellaisissa kouluissajoista yritän toipua edelleen ja varmaan yritän topia ikuisesti.
Avaudun kuitenkin nyt vain yhdestä monesta ongelmastani,joka liittyy poikiin. Vähän aikaa sitten katkaisin täysin kaikki välini poikaan, jonka kanssa minulla oli liki kome vuotta pitkä suhde... Auch. Yksi isoimmista syistä eroamme taas oli se,että hän oli minua neljä vuotta vanhempi. Minä olen 15 ja hän 19... Ja noh,toki yhdessäolomme rakoili aina aika ajoin, mutta niistä päästiin ohi ja ne katosivat aina ajan myötä.... Kunnes nyt.
Tajusin myös aivojemme loppupuolella, että minä haen hänestä liiaksi turvaa. Rakennan elämääni hänen päälleen ja etsin hänestä sitä rakkautta ja lohtua mitä en ikinä ole kotona saanut. Tämä taas tarkoittaisi sitä, että rakentaisin itseni hänen päälleen,,mikä ei olisi hyvä juttu. En pystyisi seisomaan omilla jaloillani, saatikka pärjäämään omillani. Toinen on se, että jos en itse yksin käsittele henkisiä ongelmiani, en pysty olemaan tasaveroinen kumppani. Kuinka pystyisin tukemaan ja kuuntelemaan poikaystävääni/miestäni jos olisin niin rikki että käyn psykiatrilla ja masennustesteissä kera itsetuhoisuuden? Mmmm, sanomattakin varmaan tajuatte että en kovin hyvin...
Henkisten pakkojen edessä jätin hänet. Niin hänen kuin oman hyvinvointini vuoksi, mutta se sattuu. Minua sattuu ajatella häntä jonkun toisen naisen viereen, sattuu ajatella että loukkasin häntä ja sattuu ajatella että minä sain hänet itkemään.... Minua myös sattuu itseäni. Irti päästäminen on vaikeaa, niin vaikeaa että haukon henkeäni jopa fyysiseksi muuttuvan rintakivun vuoksi.
Minä ilen ristiriita tilanteessa. Järkeni ja osa sydämestäni hokee ja kirkuu että minun on jätettävä hänet. Minun on saatava itseni kasaan, ennenkuin rupean seurustelemaan, koska muuten en pysty olemaan tasapuolinen ja rohkaiseva kumppani edes hiirelle! (Tajusin tämän asian yhden riitamme yhteydessä.) ja tunteeni taas.... Pffft... En tahtoisi päästää irti, saatikka miettiä sitä totuutta etten ikinä välttämättä näe häntä tai kuule hänen ääntään... Aivan kuin olisin velkaa hänelle kaiken elämässäni! Ja samalla taas.... Arrrrrgh! Toivottavasti tajuatte mitä yritän selittää. Juuri nyt olen yksi äärimmäisen kääpistynyt tunteiden solmu jonka veri kiehuu korvissa ja rintaa puristaa niin että....
Kysymykseni siis kuuluu, miten toipua jättämisestä? Miten hyväksyä se, että satutti jotakuta toista joka rakasti sinua? Miten elää sen asian kanssa että sai ainoan ihmisen joka on ikinä välittänyt sinusta, itkemään?
Avaudun kuitenkin nyt vain yhdestä monesta ongelmastani,joka liittyy poikiin. Vähän aikaa sitten katkaisin täysin kaikki välini poikaan, jonka kanssa minulla oli liki kome vuotta pitkä suhde... Auch. Yksi isoimmista syistä eroamme taas oli se,että hän oli minua neljä vuotta vanhempi. Minä olen 15 ja hän 19... Ja noh,toki yhdessäolomme rakoili aina aika ajoin, mutta niistä päästiin ohi ja ne katosivat aina ajan myötä.... Kunnes nyt.
Tajusin myös aivojemme loppupuolella, että minä haen hänestä liiaksi turvaa. Rakennan elämääni hänen päälleen ja etsin hänestä sitä rakkautta ja lohtua mitä en ikinä ole kotona saanut. Tämä taas tarkoittaisi sitä, että rakentaisin itseni hänen päälleen,,mikä ei olisi hyvä juttu. En pystyisi seisomaan omilla jaloillani, saatikka pärjäämään omillani. Toinen on se, että jos en itse yksin käsittele henkisiä ongelmiani, en pysty olemaan tasaveroinen kumppani. Kuinka pystyisin tukemaan ja kuuntelemaan poikaystävääni/miestäni jos olisin niin rikki että käyn psykiatrilla ja masennustesteissä kera itsetuhoisuuden? Mmmm, sanomattakin varmaan tajuatte että en kovin hyvin...
Henkisten pakkojen edessä jätin hänet. Niin hänen kuin oman hyvinvointini vuoksi, mutta se sattuu. Minua sattuu ajatella häntä jonkun toisen naisen viereen, sattuu ajatella että loukkasin häntä ja sattuu ajatella että minä sain hänet itkemään.... Minua myös sattuu itseäni. Irti päästäminen on vaikeaa, niin vaikeaa että haukon henkeäni jopa fyysiseksi muuttuvan rintakivun vuoksi.
Minä ilen ristiriita tilanteessa. Järkeni ja osa sydämestäni hokee ja kirkuu että minun on jätettävä hänet. Minun on saatava itseni kasaan, ennenkuin rupean seurustelemaan, koska muuten en pysty olemaan tasapuolinen ja rohkaiseva kumppani edes hiirelle! (Tajusin tämän asian yhden riitamme yhteydessä.) ja tunteeni taas.... Pffft... En tahtoisi päästää irti, saatikka miettiä sitä totuutta etten ikinä välttämättä näe häntä tai kuule hänen ääntään... Aivan kuin olisin velkaa hänelle kaiken elämässäni! Ja samalla taas.... Arrrrrgh! Toivottavasti tajuatte mitä yritän selittää. Juuri nyt olen yksi äärimmäisen kääpistynyt tunteiden solmu jonka veri kiehuu korvissa ja rintaa puristaa niin että....
Kysymykseni siis kuuluu, miten toipua jättämisestä? Miten hyväksyä se, että satutti jotakuta toista joka rakasti sinua? Miten elää sen asian kanssa että sai ainoan ihmisen joka on ikinä välittänyt sinusta, itkemään?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Itsemurha.
Vastaus kaikkeen on aina se itsemurha, koskaan EI voi selvittää asiaa puhumalla jollekin.-.
Ajan kanssa, järkeilemällä, miettimällä ja käymällä asioita rauhallisesti läpi. Olette molemmat todella nuoria, sinä varsinkin, ja kaikki tunteet koetaan myrskyjen voimalla. Joo tiedän että tuo kuulostaa vanhan tädin lässytykseltä, mutta muutaman erilaisen parisuhteen jälkeen sitä toivon mukaan on oppinut jotakin...
Toisaalta näyttäisi siltä, että olit miettinyt tuon jättämisen jo aika hyvin läpikotaisin ja koittanut katsoa asiaa monelta kantilta, mikä on hyvä. Tuossa tilanteessa osasit asettua poikaystäväsi tilaan ja miettiä teetkö reilusti häntä kohtaan. Koska suhteessahan ei ole kyse vaan susta, vaan teistä molemmista ja molempien elämästä. Tätä mäkin olen joutunut joskus miettimään, olenko suhteessa vaan oman yksinjäämisen pelkoni tai itsekkyyteni takia.
Erot on harvemmin helppoja ja varsinkin kun teillä suhde päättyi noin, niin ei ole mikään ihme että sulla on syyllinen olo ja ikävä takaisin menneeseen. Mutta muista kuitenkin että olet _vasta_ 15, eikä tuo tyyppi todellakaan tule olemaan ainoa joka susta välittää enemmän kuin vain ystävänä. Sä itse muutut ja maailma muuttuu, ymmärrät tuon kun saat ikää vielä toiset 15 vuotta. Ei ole olemassa vain yhtä ainoaa oikeaa vastakappaletta, koska muutut jatkuvasti etkä kohta ole enää kokonaan se sama ihminen kuin tänään.
Voimia ja haleja.
kiitos kovasti:) Kyllähän tässä alkaa tajuamaan asioita selkeämmin ja aivot pikkuhiljaa raksuttavat eteenpäin, että ehkä näin on parempi. HIljslleen sitä joutuu hyväksymään, että elämässä on joskus tehtävä vaikeita vaöintoja eikä se parempi vastaus aina ole helpoin vastaus :/ En voi sanoa, etteikö minulla olisi edelleen ikävä häntä, mutta.... Kuten hienosti tuossa sanottiin, nuoren ikäni vuoksi mielipiteet ja ajatusmaailma tulee muuttumaan vielä rajusti vuoien kuluessa, joten, ei auta kuin vain katsoa huomiseen.. Vaikka se sattuukin edelleen
Kiitos järkevästä kommentistasi, Noknoknok :3