Välillä sentään jotain katsomisen arvoista teeveestä, puolentoista tunnin hyvin rakennettu kertomus tai kertomuksia siitä, miten Suomen naiset rakensivat maata uudelleen. Miesten ollessa sodassa oli naisten opeteltava tekemään kaikenlaisia miesten töitä, kaikenlaiset miesten työt. Todella tarpeellista ja monipuolista, lämminhenkistäkin kuvausta, miten naisten oli otettava vastuu, ennenkaikkea maalaisympäristössä, viljelyt sun muut. Hyvä olis jälkipolvienkin katsoa, meitäkin ymmärrettäisiin paremmin.
Itse kun olin sotien loppuessa vasta vajaa viisivuotias, en muista lainkaan, puhuttiinko kodissa tai muuallakaan koetusta sodasta. Mutta niinpä nytkin ymmärtää entistä paremmin, miten velvollisuudet ja vastuuhenki siirtyi meidän sukupolvellemme.
Kaikkeen itseyrittämiseen vaikutti myös sodan aikana toivo, että joskus tulee rauha, ja voidaan aloittaa oma elämä.
Itse kun olin sotien loppuessa vasta vajaa viisivuotias, en muista lainkaan, puhuttiinko kodissa tai muuallakaan koetusta sodasta. Mutta niinpä nytkin ymmärtää entistä paremmin, miten velvollisuudet ja vastuuhenki siirtyi meidän sukupolvellemme.
Kaikkeen itseyrittämiseen vaikutti myös sodan aikana toivo, että joskus tulee rauha, ja voidaan aloittaa oma elämä.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Meilläkin oli silloin Viipurissa välirauhan aikaan venäläisiä vankeja ruokapalkallako? töissä. Minullahan on tämä kallein aarteeni, se venäläisen vangin juuri minulle pienelle tekemä hieno lipas edelleen tallessa. En ymmärrä, miksi se on minulle niin tärkeä. Se on kooltaan noin 25x15 cm, kerrassaan taideteos, tietenkin ajan patinan kuluttama, puusta tehty. Minulle on kerrottu, että tällä venäläisellä oli samanikäinen pikkutyttö kotonaan Venäjällä.
Herran isä Sus! Oletko sinä metusalemitar? Välirauhan aikana minuu houkuteltiin vasta pois potalta rintasokurilahjuksilla.
Olihan perheettömillä sotilailla vissih linnoitustöitä tulevaa kapinaa silmällä pitäen. Monet laskivat sota-ajaksi sen välirauhankin tyyliin "viis vuotta oltiin torrakkovahdissa". Mun isäin sai olla koton välirauhan aikah.
Mitenkä niin metusalemitar, vast´ ikkään täytin 74. Taietaan molemmat puhhuu niin epäselvästi, ettei ymmärrä. No onhan miun tekstit usseimmiten niin epäselvii, kun yhestä assiista kiirehin jo aivan toiseen. Mut täälpäin on niin paljon sähköö ilmassa, että oon jo ihan reporankka ajattelemmaan, onhan se tunnetusti hyvinki voimia vievää työtä. Kohta lähen makkailemmaan, tuli jo viimme yönä nähtyy se komia kuukin, jos nyt ossais jo nukkuu kunnolla.
Tuon voi ymmärtää, sodassa kun ei tiedä palaako kotiin oman pienen tyttönsä luo. Sait olla tuon isän sijaiskohde isän rakkaudelle.
Aarrehan se on, liikuttavana muistona.
Niin, ajatella, vieläkinkö tai oikeastaan vasta nyt, aistin, tunnen sen rakkauden tuossa lippaassa. Onko se ollut minulle jokin amuletti, niin monesta uhkaavasta tilanteesta pelastanut. Vieläköhän se tyttö eää, mahdotonta sitä selvittää. Joskus vuosia sitten ajattelin, miten saisin sen selville, mutta eihän se käy.
Suomi on lomalla Heinäkuun,kukapa kesällä telkkaria paljon katseleekaan.
Uusintoja ja hyvä näin, taantuma -aikana katsoa hauaville.
Minä yritän ainakin näin kauniit päivät, ulkoilla saadakseni talveksi c-vitamiini tarpeen.
Auringosta saatava C-vitamiini ei kuulemma varastoidu. Sii vaiheessa kun aurinko on jo matalalla, ne vitskut on elimistö jo käyttäny.
Elintarvikkeissa, marjoissa ja hedelmistä niitä saa, mutta niitä kun olen laiska hyödyntään, niin purkista ite niitä nappailen.
Osa niistäkin tehottomii, varsinkii ne monitehovitskut. Kun ottaa Aasta deehen niitä erillisenä ja kalanmaksaöljyä nesteenä tai kapseleina lisätteks.
D-vitamiini on aurinkovitamiini.
C-vitamiinia saadaan marjoista, hedelmistä ja kasviksista.
Merikala on hyvä D-vitamiinilähde.
http://www.d-vitamiini.fi/tietoa_d-vitamiinista/d-vitamiinin_lahteet_ravinnosta.php
ja monipuolinen ruoka
Kylläpä nyt tuli tylsiä neuvoja tätejä susmorsiammen hienoon aloitukseen.
On se nyt kumma jos joku ei noita asioita vitamiinesita tähän ikään tiedä. Tehkää oma vitamiini raittius kuntoilu ketju !
tylsiä oomma
Tätä se justaansa on kun ylläpito ei salli jo tähän ikään ehtineille kunnollista vittuiluketjua. Nys saadaan jotaa piilokettuilua kuin illegaalisena toimintana tehä.
Aloittaja ei kuitenkaan ole tietääkseni näitä elintaso/kermaperseitä, jotka närkästyvät, ellei jokaisen, vain kansakoulua ihmisten viestit pysy prikulleen aloituksen henkessä.
Jos v-palsta olisi toteutettavissa edes viikonvaihteina, kirjoittajat pysyisvät paremmin ajantasaisissa asioissa opasteena S-24 nuoremmille kirjoittajille.
Katsoin minäkin tuon "Tuntematon emäntä" ja kyllä alkoivat sota-ajan muistot pyöriä mielessä.
Isä oli sodassa ja äitini koetti raapia meille lapsille elannon. Hän jopa joutui tekemään tuon halkomotin lumisessa metsässä. Olin äidin mukana metsässä ja muistan kuinka vaikea oli kahlata paksussa lumessa. Kyllä äiti sai sen vaaditun motin aikaan, vaikka ei se helppoa ollut pienelle naiselle.
Paljon muita muistoja kulki tuolla aivokopassa. Nuo tarinat ovat jo niin tuttuja ja kun on itse kokenut ja nähnyt jotain siitä, niin on oikein mielenkiintoista palata aina noihin aikoihin filmien kautta.
Mukava viesti oliki tuossa ´toimikunnalta´ , tottahan se on, mitä moninaisemmin otsikosta asia rönsyilee, palaa takaisin ja taas jottain heikun-keikun asiaa...tuttuahan se mulle itselleni.
No olihan siinä tätä vitamiini-asiaakin. Välirauhan aikaan saivat ainakin isommille maatiloille sotilaista apua sadonkorjuussa, ei kaikkea nostettu maasta talkoilla, oli valittava, mitä. Yhenkin tilan emäntä valitsi lantun, siinäpä sitä tunnetusti paljon vitamiinii.
Eikös osa sotilaista ollutkin rakentamassa sitä salpalinjaa itärajaa lähennellen, harva kai kotiin pääsi välirauhankaan aikaan. Ohjelmassa luettiin myös kirjeenvaihtoo rintamalle ja sieltä kotiin. Ei niissä kirjeissä lemmestä luriteltu eikä kumminkaan puolin omaa oloa valiteltu. Isäntä antoi ohjeita emännälleen, mitä ois kotona tehtävä ja miten.
Pittääpä viel vilkasta tuota Salpalinjaa, miten se kulki, vaik oonhan joissain kohdissa siellä käynytkin.
Kunnia Suomen äideille ja emännillekin, lottia on kyllä kiitelty. Jossain vaiheessa oli oma äitinikin ilmatorjuntalottana, on yks valokuvakin tallella.
Jatkosodan syttyessä tuli Viipuristakin kiire pois, isänikin ilmeisesti heti rintamalle, äiti oli meidän kahden lapsen kanssa viimeisiä poistujia, tukkihinaajillahan lotjissa viimeset lähti. Aika monta asiaahan selvisi kirjoittaessani tuota vaatimatonta isoisä-stooriani. Lyhytjänteisenä ihmisenä kärsivällisyyteni oli jo loppupuolella koetuksella, joten varmasti montakin asiaa jäi kertomatta.
Erikseen teen nyt vielä sellasen ääninauhan, jossa isommille, jo aikuisille lapsilleni ja heidän lapsilleen....etc. kerron omaäänisesti hiukan rajumpia muisteluksia, samoin jonkin laulun väliin lauleskellen. Vähän vitsailimme jo lasteni kanssa, että sen nauhan kuuntelemiseen oltava ikäraja 15 vuotta ja säilytykseen pittää olla kassakaappi.
P.S. Vielä toimikunnan ehdotukselle ....ehdottomasti aina kerran kuussa kunnon v-rytinät, ettei salamyhkästä visertelyä.
Äitini oli juuri noita kotirintamanaisia, maatilan tytär, joka joutui hylkäämään koulutushaaveensa talvisodan sytyttyä. Ei hän lotaksikaan voinut mennä, koska talosta oli kaikki nuoret miehet sodassa, vain vanhan isännän ja naisväen voimin oli tilan työt tehtävä, vanhempia miehiä sai tilapäiseksi avuksi. Toinen hevonenkin lähti sotaan enon kanssa ja sille tielleen jäi, eno palasi toisen jalkansa menettäneenä.
Vanhempani vihittiin -43 ja minä synnyin toiseksi vanhimpana lapsena vasta rauhan aikaan, ja rauhan lapsi olen saanut olla. Vanhempani alkoivat seurustella juuri ennen talvisodan syttymistä, ja heidän kirjeenvaihtonsa on liikuttavaa ja herkkää. Siskoni on siitä tehnyt koosteen, hän sai vanhimpana sen ensin tutustuakseen ja säilytettäväkseen. Viimeisissä kirjeissä ilmenee huoli siitä, miten äiti pärjää pian syntyvän vauvan kanssa. Rauha solmittiin pian siskoni syntymän jälkeen ja pieni perhe sai aloittaa oman elämän, isä oli onneksi ehtinyt kouluttautua ennen sodan syttymistä.
Meillä ei sotaa muisteltu, äitikin vasta vanhempana vertaili sitä, miten lotatkin saivat lopulta tunnustusta ja kuntoutustakin, mutta kotirintamanaisia ei mitenkään erityisesti huomioitu. Toivo ja ilo paremmasta tulevaisuudesta lapsille oli päällimmäisenä, iloittiin erityisesti, että lähellä oli oppikoulu ja lukio. Ehkä olisi ollut hyvää tekevää puhua vanhempien sotatraumoistaan, täytyihän niitä olla, mutta uskon että haluttiin aktiivisesti unohtaa ja säästää niin koko perhettä. Erään serkkuni isä oli alkoholisoitunut, ja siihen suhtauduttiin ymmäräväisesti kuten muihinkin sotavammoihin.
Velvollisuudentunto , ehdoton rehellisyys ja oikeudenmukaisuus olivat kasvatuksen kulmakiviä. Sain vielä monta pikkusisarusta, ja minua seuraava lapsi olikin poika, joka sai nimen isän heti talvisodan alussa kaatuneen veljen mukaan. Olen oppinut jakamaan ja hoivaamaan, olemaan vastuuta kantava ja ymmärtäväinen sisko nuoremmilleni. Koulunkäyntiin sai ja piti keskittyä, ei meiltä kotitöitä liikaa vaadittu. Äidillä oli työtä ja huolehtimista niin paljon, ei hänen mieltään voinut tieten tahtoen pahoittaa, murrosiänkään kapinat eivät kovin äänekkäitä olleet.
Jokainen on aikansa lapsi, paras perintöni onkin ehkä tuo usko ja pyrkimys parempaan maailmaan, rauhaan ja työntekoon.
Tuntuupi niin tutulta tämä aihe, paljon on perheessämme keskusteltu asiasta, nytkin vielä ainoan elossa olevan sisareni kanssa usein keskustelu menee aikoihin ja ihmettelyyn, miten pärjättiin.
Naisella on tarvittaessa voimaa ja kykyä selviytyä, elättää perhe ja vielä muuttaa muutaman vuoden sisällä useita kertoja ja aina outoon ympäristöön.
Äitimme oli yksi näistä sitkeistä tarmokkaista ja kekseliäistä voimanaisista, tulikohan kiitettyä ja hyvitettyä hänen uhrautumistaan edes tarpeeksi.
Hän oli taloudellinen monitaituri keittiössä ja sen ulkopuolellakin, meitä oli kolme hänen mukanaan evakkoreissulla isä sodassa ja vanhin sisareni kouluttautumassa ammattiin E-Hämeessä.
Muistissani on että äitini ompeli aina kaikki vapaa-ajat hän sitä teki käsin, konetta ei ollut.
Ompeli vaatteita, käänsin kääntämällä vanhoja jo hiukan kuluneita hän ompeli myös muillekin kuin omalle perheelle.
Sukkanauhaliivit muistan, niihin tarvittiin nappeja ja veljeni vuoli jostain oksasta napin kokoisia jotka päällystettiin ja ommeltiin 'tarvepaikkoihin'.
Muistattekos 'luukkuhousut' nekin pysyivät liivin napeissa ;-DDD?
Pitää kertoa kevennys loppuun....Eräs helsinkiläisrouva kertoi olleensa Sokoksen ikkunoissa ihailemassa kauniita esille laitettuja puukenkiä, niitähän oli sodan jälkeenkin vielä.
Siitä hänen piti lähteä bussiin ja tunsi että housut putosi nilkkoihin, vettä satoi ja oli saatava ne ainoat kappaleet talteen, siitä hän ne vaan pujotteli kengät jalassa ja sai ainoan vaatekappalen talteen, kova oli huoli 'näkikö kukaan'?
Kyllä se sodanaikainen kuminauha oli epäluotettava.