Siinä ei mielestäni ollut aallonmurtajaa. Siinä lainehti vain järven sininen vesi kesän suussa, se liplatti veneenperään ja kasasi kaislat märäksi vyöksi rantaviivalle.
Minä seisoin simmareissa laiturilla ja arvelin palelevani kohta. Olin kurkannut laiturinpäähän rakennettuun sumppuun jossa aamulla pyydetyt ahvenet pyörivät ympyrää, ilman tietoa että minä söisin ne sen jälkeen kun minulle tulisi rakennustöistäni nälkä. Muistin aivan selvästi kuka niistä oli minun pyydystämäni ja kuka ei. Minä olin katsonut niiden silmiin ja satuttanut sormeni niiden selkäeviin irroittaessani koukkua niiden suusta.
Ahven oli vaarallinen kala, mutta vielä vaarallisempi oli hauki, sellaiseen saattoi tukehtuakin, sellainen saattoi väijyä laiturin alla ja purra sinulta varpaan jos et ole varovainen. Siskoni juoksi itkien pois. Hän on niin tyhmä.
Laiturin päässä makasi aurinkotuolilla naistenlehteä lukeva tätini. Hän oli kadonnut jonnekin mustien aurinkolasien taakse ja makasi liikkumattomana paahtavassa helteessä jossa minun meinasi tulla kylmä.
Minä mittasin sitä paikkaa johon rakentaisin aallonmurtajani. Se tulisi tuohon, tuohon laiturin viereen, mutta ei liian lähelle koska siinä piti olla tilaa.
Harmaat laiturilaudat polttivat uimisesta jäätyneitä jalkojani, kun astelin rannalle ja suunnistin tätini ohitse päätäni pörrottäen. Tukkani oli leikattu liian lyhyeksi ja minulla oli ihan kummallinen olo - aivankuin tuulisi jotenkin suoraan päähäni.
Täti vilkaisi minun ohitse kävelevää hahmoa. Varjoni vilahti pitkin hänen ihoaan ja minusta tuntui että aallonmurtajasta tulisi oikein hieno.
"Mitäs keksit." Hän pukahtaa lehden ylitse, riisuu pois aurinkolasinsa ja katsoo minua varjostaen lehdellä silmiään. En sano mitään vaan mietin niitä kaloja joita voisin hänelle näyttää. Hän ei ole niitä vielä nähnyt koska tulimme niin aikaisin järveltä että hän vielä nukkui.
Tuuli vilpoisasti. Lehti lipatti hänen kädessään ja minä en oikein tiennyt miten aallonmurtaja rakennetaan. Minun olisi nostettava kaikki kivet järvenpohjasta siihen korkeaksi muuriksi, sillä rannalla ei ollut ollenkaan kiviä, vaan hiekkaa ja kummallista, kovaa sammalta.
Täti katseli kun menin sanattomaan järveen ja kaivoin sieltä ensimmäisen, liukkaan peruskiven minun aallonmurtajaani. Vedessä kivi oli kevyt, mutta nostettuani sen pinnalle, se pani äkkiä kampoihin ja muuttui aivan hirvittävän painavaksi.
Minua ei pysäyttänyt mikään kivi. Minun aallonmurtajani tehtäisiin painavista kivistä jotta talven jäät eivät rikkoisi sitä ja ripottelisi kiviäni järvenpohjalle yhdeksi röykkiöksi.
Täti luki taas lehteään. Pudotin suuren kiven veteen ja se roiskautti kylmää vettä minun päälleni. Täti katsoi taas minua hymyillen.
Puolentunnin päästä oli edennyt jo pari metriä ulapalle päin. Vesi alkoi olla syvää, ja huomasin olevani puolet ajastani sukelluksissa kiskoen painavia kiviä irti pohjasta.
En ollut huomannut miten hän oli jossain välissä hakenut minun sukelluslasini ja tuli kahlaten luokseni ojentaen laseja minulle.
"Minä en osaa sukeltaa, mutta jos sä sukellat kivet pohjasta, niin mä laitan ne tuonne aallonmurtajaasi."
Minusta se oli huono idea. Mistä hän tietäisi miten aallonmurtaja rakennetaan, minne kivet pitäisi laittaa jotta rakenteesta tulisi talvenkestävä. Kaikkein tärkeitä oli rakentaa kestäviä asioita. Minä pidän kestävistä asioista mitkä eivät mene rikki heti kun vähän sataa vettä.
Minusta tätini ei osannut rakentaa aallonmurtajia, minusta hän oli parempi lukemaan lehtiä.
Hän seisoi edessäni ja ojensi minulle lasit.
Minun päätäni alkoi särkeä yletön sukeltelu kylmässä vedessä, mutta oikeastaan se oli ihan kivaa. Täti luki lehteään aurinkotuolissa ja retkotti jotenkin rentona kesän kuumassa poltteessa joka ulottui järven pohjaan asti.
Minä katsoin sieltä pohjalta ylöspäin kohti aurinkoa, ja hymyilin sille tuntien miten aallot löivät minun lävitseni kevyessä painottomuudessa ja hiljaisuudessa kuin kädet joita ei ollut olemassakaan.
Myöhemmin, kun olin jo aikuinen mies, minä jostain kummallisesta elämänoikusta kirjoitin tapahtuman näytölleni ja julkaisin sen sitten internetissä sen henkistä exhibitionismia harrastavassa osiossa. En ole katunut tätä ratkaisuani päivääkään. Minusta tuntuu nyt että olen enemmän ihminen - kokonainen ja eheä sellainen.
Minä seisoin simmareissa laiturilla ja arvelin palelevani kohta. Olin kurkannut laiturinpäähän rakennettuun sumppuun jossa aamulla pyydetyt ahvenet pyörivät ympyrää, ilman tietoa että minä söisin ne sen jälkeen kun minulle tulisi rakennustöistäni nälkä. Muistin aivan selvästi kuka niistä oli minun pyydystämäni ja kuka ei. Minä olin katsonut niiden silmiin ja satuttanut sormeni niiden selkäeviin irroittaessani koukkua niiden suusta.
Ahven oli vaarallinen kala, mutta vielä vaarallisempi oli hauki, sellaiseen saattoi tukehtuakin, sellainen saattoi väijyä laiturin alla ja purra sinulta varpaan jos et ole varovainen. Siskoni juoksi itkien pois. Hän on niin tyhmä.
Laiturin päässä makasi aurinkotuolilla naistenlehteä lukeva tätini. Hän oli kadonnut jonnekin mustien aurinkolasien taakse ja makasi liikkumattomana paahtavassa helteessä jossa minun meinasi tulla kylmä.
Minä mittasin sitä paikkaa johon rakentaisin aallonmurtajani. Se tulisi tuohon, tuohon laiturin viereen, mutta ei liian lähelle koska siinä piti olla tilaa.
Harmaat laiturilaudat polttivat uimisesta jäätyneitä jalkojani, kun astelin rannalle ja suunnistin tätini ohitse päätäni pörrottäen. Tukkani oli leikattu liian lyhyeksi ja minulla oli ihan kummallinen olo - aivankuin tuulisi jotenkin suoraan päähäni.
Täti vilkaisi minun ohitse kävelevää hahmoa. Varjoni vilahti pitkin hänen ihoaan ja minusta tuntui että aallonmurtajasta tulisi oikein hieno.
"Mitäs keksit." Hän pukahtaa lehden ylitse, riisuu pois aurinkolasinsa ja katsoo minua varjostaen lehdellä silmiään. En sano mitään vaan mietin niitä kaloja joita voisin hänelle näyttää. Hän ei ole niitä vielä nähnyt koska tulimme niin aikaisin järveltä että hän vielä nukkui.
Tuuli vilpoisasti. Lehti lipatti hänen kädessään ja minä en oikein tiennyt miten aallonmurtaja rakennetaan. Minun olisi nostettava kaikki kivet järvenpohjasta siihen korkeaksi muuriksi, sillä rannalla ei ollut ollenkaan kiviä, vaan hiekkaa ja kummallista, kovaa sammalta.
Täti katseli kun menin sanattomaan järveen ja kaivoin sieltä ensimmäisen, liukkaan peruskiven minun aallonmurtajaani. Vedessä kivi oli kevyt, mutta nostettuani sen pinnalle, se pani äkkiä kampoihin ja muuttui aivan hirvittävän painavaksi.
Minua ei pysäyttänyt mikään kivi. Minun aallonmurtajani tehtäisiin painavista kivistä jotta talven jäät eivät rikkoisi sitä ja ripottelisi kiviäni järvenpohjalle yhdeksi röykkiöksi.
Täti luki taas lehteään. Pudotin suuren kiven veteen ja se roiskautti kylmää vettä minun päälleni. Täti katsoi taas minua hymyillen.
Puolentunnin päästä oli edennyt jo pari metriä ulapalle päin. Vesi alkoi olla syvää, ja huomasin olevani puolet ajastani sukelluksissa kiskoen painavia kiviä irti pohjasta.
En ollut huomannut miten hän oli jossain välissä hakenut minun sukelluslasini ja tuli kahlaten luokseni ojentaen laseja minulle.
"Minä en osaa sukeltaa, mutta jos sä sukellat kivet pohjasta, niin mä laitan ne tuonne aallonmurtajaasi."
Minusta se oli huono idea. Mistä hän tietäisi miten aallonmurtaja rakennetaan, minne kivet pitäisi laittaa jotta rakenteesta tulisi talvenkestävä. Kaikkein tärkeitä oli rakentaa kestäviä asioita. Minä pidän kestävistä asioista mitkä eivät mene rikki heti kun vähän sataa vettä.
Minusta tätini ei osannut rakentaa aallonmurtajia, minusta hän oli parempi lukemaan lehtiä.
Hän seisoi edessäni ja ojensi minulle lasit.
Minun päätäni alkoi särkeä yletön sukeltelu kylmässä vedessä, mutta oikeastaan se oli ihan kivaa. Täti luki lehteään aurinkotuolissa ja retkotti jotenkin rentona kesän kuumassa poltteessa joka ulottui järven pohjaan asti.
Minä katsoin sieltä pohjalta ylöspäin kohti aurinkoa, ja hymyilin sille tuntien miten aallot löivät minun lävitseni kevyessä painottomuudessa ja hiljaisuudessa kuin kädet joita ei ollut olemassakaan.
Myöhemmin, kun olin jo aikuinen mies, minä jostain kummallisesta elämänoikusta kirjoitin tapahtuman näytölleni ja julkaisin sen sitten internetissä sen henkistä exhibitionismia harrastavassa osiossa. En ole katunut tätä ratkaisuani päivääkään. Minusta tuntuu nyt että olen enemmän ihminen - kokonainen ja eheä sellainen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Juttu on ollut tuossa jo yli tunnin eikä yksikään fanaattinen oikeinkirjoituksen puolustaja ole vielä urputtanut, että sen otsikko on kirjoitettu väärin.
Mihin tämä maailma onkaan menossa kun tällaistakin voi tapahtua? Se ainakin on varmaa, ettei ainakaan huonompaan suuntaa.
Saatiin taas persnaurut.....pyydän näyrimmästi anteeksi : )
Harmoooninen kokonaisuus.
Olisit tietenkin voinut sanoa, että kirjoitit sen tahallisesti väärin =) Persoonallisempaa niin, ehkä. Englannin kielinen otsikko suomalaisessa novellissa(?) vaikuttaa joissain tapauksissa "teiniltä".
Kirjoituksesi ensimmäinen lause oli jotenkin kummallinen, muuten pidin kirjoituksestasi. Olen pitänyt niistä kaikista, vaikka tämä oli maalaisjärkiaivoilleni selvempi, kuin osa kirjoituksistasi. Osa niistä on vain melko erilaisia kerronnaltaan, kuin mihin olen tottunut. Hienoa, että sinulla on oma tyyli. Oletko muuten huomannut, että olet suosituin tämän foorumin kirjoittajista, jos katsotaan luettu-lukuja =) Ei syytä punastua.
Mä avaan itse kirjoitukseni parisataa kertaa, silleen niitä lukijoita saa.
: )
se on hieman turhauttavaa, kun kerrankin julkaisen kirjoituksen ja se on ollut esillä 3 tuntia, 14 ihmistä ovat lukeneet sen. Mutta sehän on hienoa, mais mitä paljastuukaan kun katsahdan riviä ylemmäs missä säihkyy Fucoon viesti ja lukija-luvut 29807. -Autsh. No mutta, en tietenkään ole katkera. Sniisk.
Minun täytyy yrittää tuota sinun konstiasi ja kenties tulen paremmalle mielelle ; ) Tai sitten pitäisi julkaista jotain ehdottoman extraordinare'a ja luoda itselleni maine. Tai vain yrittää kirjoittaa paremmin tai...