Pienimuotoinen hengentuote lueskeltavaksi

H-K kirjoitti:

Ajattelinpa rohkaistua ja tyrkyttää myös jotakin tälle palstalle luettavaksi. Ohessa seuraa novelli nimeltään "Löysin itseni metsästä". Osallistuin sillä aikanaan alaan liittyvään kilpailuun, mutta eipä ollut voittoisa tämä(kään) teksti.

Ne, ketkä ovat kiinnostuneita metsästä ja sen mukanaan tuomista arvoista versus ihmisten raadollisuudesta, olkaapa hyvät!

*****

LÖYSIN ITSENI METSÄSTÄ

1

Torstai-iltapäivällä puhelin, tuo kirottu kapine, romahdutti maailmani. Mikään ei ollut sen jälkeen entisellään. Sain soiton Kuntainliiton Keskussairaalasta ja puhelimessa ollut ylilääkäri, jonka nimeä en enää muista, kertoi, että ”elvytystoimenpiteet on lopetettu tuloksettomina. Pahoittelen syvästi ja esitän osanottoni sukulaisenne poismenon johdosta.” Isäni, vanha tervaskanto Valdemar Koistinen, oli lopettanut maallisen vaelluksensa saappaat jalassa, yhtäkkiä. Sydänkohtauksesta oli tohtori puhunut.

Hautajaiset olivat koruttomat. Pappi puheli kauniita ja muisteli vainajan tekemisiä. Tunsin itseni jotenkin ulkopuoliseksi. Isä oli ollut kova työmies, sitä se pappi toimitti useampaankin kertaan. En ollut pitkään aikaan käynytkään kotiseudullani ja minulla oli vaikeuksia tunnistaa aiemmin niin tuttuja kyläläisiä siunauskappelissa. Arkun päälle siunaantui muutamia kukkalaitteita. Siskoni Tellervo itkaisi hieman lukiessaan seppeleennauhan muistovärssyä. Siunaustilaisuuden jälkeen Seurakuntatalossa oli vielä muistotilaisuus kahveineen ja kakkuineen. Katselin isän kuvaa, joka oli aseteltu surureunaisiin kehyksiin pöydälle ja sen kahta puolta paloivat seurakuntasisaren paikoilleen laittamat valkoiset kynttilät. Isä oli ollut komea mies aikoinaan.

Puolentoista kuukauden kuluttua saavuimme lapsuudenkotiini. Isä oli äidin kuoleman jälkeen pitänyt sitä hyvin. Remonttia oli tehty ja kaikki paikat siistitty. Astuin sisään ja jo eteisessä alkukantainen hajumuistini heräsi; samalta täällä tuoksui kuin lapsena, vieläkin. Kaikki tutut esineet olivat niissä paikoissa, missä olin tottunut ne näkemään. Naapurin rouva puuhaili keittiössä ja keitti kahvia. Vaimoni Irene jäi lasten kanssa pihalle, samoin Tellervon lapset. Perunkirjoituksissa kun ei ollut tapana pitää ylimääräisiä kuulijoita paikalla.

Perunkirjoituksista Irene jaksoi pitää puhetta. Se alkoi heti isän kuoleman jälkeen. Irene oli toimen nainen, mutta minua alkoi jo kahdeksan avioliittovuoden jälkeen ahdistaa tuon naisen materialistinen asenne. Isä kuoli torstaina ja lauantaina Irene kaivoi taskulaskimen esiin ja alkoi laskeskella perintöosuuksia ja niiden euromääriä. Menipä vielä ja kaivoi Internetistä perintökaaren lakipykälätkin. Minulla oli lähinnä omituinen olo. Isä, joka edusti pysyvyyttä, oli nyt poissa, eikä takaisin tulisi. Huono omatunto kolisteli kovasti. Olin niin monesti ajatellut, että pitäisi mennä saunomaan miesten kesken, mutta aina se oli jäänyt. Olin töissä keskisuuressa suomalaisessa elektroniikkayrityksessä, ja töitä tosiaan riitti. Ne kulkivat oikein näppärästi salkussa viitisen vuotta vanhaan rivitaloasuntoomme ja olivat siellä kuin kotonaan: keittiön pöydällä, olohuoneen pöydällä, vierashuoneen pöydällä ja kaikesta huolimatta myös makuuhuoneen pöydällä. Nykyään yhä useammin ne löytyivät myös aviovuoteestamme.

Muutama vuosi sitten tällainen ei olisi tullut kuuloonkaan, mutta kun rahaa tuli ja rouva pääsi ostoksille, niin mutinakin hiljeni. Pikkuhiljaa espoolainen rivitaloasunto muuttui elektroniikkafirman haarakonttoriksi ja avioliitosta tuli kohtuullisen hyvin menestyvä yksityisyritys. Viimeisen puolentoista kuukauden aikana meillä ei iltaisin lasten nukkumaanmenon jälkeen ollut muuta puheenaihetta kuin perintö. Kuinka iso se olisi ja mitä se olisi ja mitä sillä saisi. Kuuntelin ensin Irenen selityksiä kohtuullisen tarkkaan, mutta pikkuhiljaa annoin puheiden valua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mitä nyt vähän myöntelin ja ynähtelin osoittaakseni olevani juonessa mukana. Itse asiassa minua ei kiinnostanut koko perintö. Ei yhtään. Sen verran tolkkua Irenen puheista sain, että haaveissaan rouva oli ostanut jo puolet Etelä-Suomesta, tai ainakin kesämökin. Sunnuntaisin Helsingin Sanomien kiinteistöliite kului koirankorville.

Saatuani takin naulakkoon menin peremmälle olohuoneeseen. Olohuoneen pöydän ääressä istui kuivankälväkän näköinen silmälasipäinen mies. Hän nousi ylös, kätteli ja esitteli itsensä varatuomari Haapasaareksi, kuolinpesän hoitajaksi. Pöydän pintaa peittivät moninaiset paperipinot. Naapurin rouva kattoi parhaillaan olohuoneen sivupöydälle kahvia ja velvollisuuspullaa tykötarpeineen. Tellervo istui sohvalla ja katseli naapurin rouvan touhuja. Taisi kahvin- ja pullanhimo vaivata, ainakin mitä sisareni vyötäröstä pystyi päättelemään. Haapasaari rapisteli papereitaan.

-   Khrm, eiköhän sitten aloiteta tämä perunkirjoitus. Toivotan teidät tervetulleeksi Valdemar Koistisen perunkirjoitustilaisuuteen, jossa avaamme vainajan testamentin ja sovimme näistä perintöasioista. Jos jotakin kiistanalaista ilmenee, niin katsomme sitten, miten voisimme lakiteknisesti edetä.

Haapasaari korjasi silmälasiensa asentoa ja jatkoi paperipinojensa tonkimista.

- Niin, tuota ... vainaja oli leski, joten perunkirjoituksessa perinnönsaajina toimivat vainajan lapset Tellervo Sinikka Granlund os. Koistinen ja Risto Matias Koistinen. Pesänhoitajana olen hoitanut kaikki lakisääteiset velvoitteet ja kuolinpesälle ei ole asetettu taloudellisia vaateita, ei viranomaisten puolesta eikä muiden osapuolien toimesta. Vainaja teki elinaikanaan laillisen testamentin ja nyt olisi tarkoitus avata testamentti ja laittaa vainajan viimeinen tahto toteen.

Haapasaari avasi sinetillä suljetun kirjekuoren ja otti sen sisältä käsiinsä kertaalleen taitetun paperiarkin. Hän katsoi läsnäolijoita silmälasiensa ylitse kuin kansakoulunopettaja pahankurisia pikkupoikia ja alkoi lukea.

- Minä, Valdemar Koistinen, vakuutan että olen kirjoittanut ylös viimeisen tahtoni lakimiehen avustuksella. Vakuutan myös, että testamentin teksti on laadittu täydessä ymmärryksessä ja sen sisältö ei riko Suomen lakia niiltä osin, kuin liittyvissä lakipykälissä on määrätty. Testamenttini edunsaajina ovat lapseni Tellervo ja Risto ja heidän suhteensa määrään omaisuudestani seuraavaa. Tellervolle jätän hallinnassani ja omistuksessani olleen kiinteistön siihen kuuluvine irtaimistoineen, sekä kyseisen kiinteistön välittömässä läheisyydessä olevat viljelyskäyttöön sopivat maat siten, että edellä määritellyn kiinteistön lisäksi Tellervo Granlund saa 7 hehtaaria viljelyskelpoista maata. Pojalleni Ristolle jätän loput tiluksistani, eli 25 hehtaaria metsää, sekä moottorisahan, siihen kuuluvat tarvikkeet sekä metsätöissä käyttämäni varusteet. Tämän testamentin liitteenä ovat asiakirjat, jotka todistavat, että Tellervon ja Riston saamien osuuksien rahallinen arvo on likipitäen sama. Lopuksi tahdon lapsilleni toivottaa: käyttäkää saamanne osuus hyvin!

Varatuomari Haapasaari lopetti lukemisen ja olohuoneessa vallitsi hiljaisuus. Testamentti oli ollut jossain määrin odottamaton. Minustako metsänomistaja? Minä, joka jo pienestä pitäen olin inhonnut marjastamista ja vierastanut moottorisahan ääntä?

2

Perunkirjoitus kaikkinensa sujui hyvin. Tellervo ja minä olimme aina tulleet hyvin toimeen. Isän testamentti ei loppujen lopuksi herättänyt suuria tunteenpurkauksia ja sovimme yksityiskohdista Tellervon kanssa vajaassa tunnissa. Kättelimme tilaisuuden lopuksi varatuomari Haapasaaren ja naapurin rouvan ja poistuimme ulos keväiseen pihapiiriin. Sovimme Tellervon kanssa, että voisimme ensi viikolla käydä pikipäin kahvilla ja sopia joistakin yksityiskohdista, mikäli tarvis olisi. Tellervo ärjyi jälkikasvunsa autoon ja poistui. Irene lähestyi silmät loistaen ja avoimen uteliaana.

- No kerro nyt!
- Mitä niin?
- No se perintö, tomppeli! Mitä sait perinnöksi? Onko kaikki sovittu ja valmiina käyttöön? Joko voidaan suunnitella remonttia tähän rakennukseen?

Katselin Ireneä ja hänen innostunutta ahneuttaan.

- Ei voida.
- Mitä! Miten niin ei voida?
- Sen takia, että tämän rakennuksen ja pihapiiriin kuuluvat maat isä määräsi Tellervolle.
- Ei helvetissä! Eihän siinä niin pitänyt käydä! Tästähän puhuttiin monta kertaa, että kuinka laitetaan tästä sitten meille kesämökki...

Nostin käteni ja katkaisin puhetulvan.

- Ei tästä tule kesämökkiä. Siksi toisekseen, sinä puhuit ja minä kuuntelin. En minä tiennyt, että isä oli tehnyt testamentin. Ei sen puoleen, sain minäkin jotakin.
- No?
- Minä olen nyt metsänomistaja. Minulla on 25 hehtaaria metsää ja moottorisaha.
- Sinulla !?

Irenen silmät pyöristyivät hämmästyksestä. Sitten hän purskahti hillittömään nauruun.

- Sinä? Metsänomistaja? Ei herranjumala, sullahan ei pysy vasarakaan kädessä, saatika sitten moottorisaha. Mitä sinäkin rassukka puista ymmärrät?

Jälkeenpäin ajatellen tuo lause käynnisti tapahtumien ketjun, jota ei voinut pysäyttää. Vaikka olinkin kaupunkilaishissukka, ei miehisyyteni kestänyt avointa pilkkaa. Raivostuin ja tein sen tiettäväksi myös Irenelle.

- Se on nyt nainen sillälailla, että sinä otat pennut ja auton ja painutte vaikka hampurilaisille tai jotakin. Palaatte tasan kolmen tunnin päästä tänne takaisin. Minä lähden katsomaan tiluksiani nyt!

Käännähdin kannoillani ja jätin hölmistyneen aviovaimoni seisomaan keskelle pihaa . Ainakin nauraminen loppui. Kävelin aikanaan käytöstä poistetulle karjakeittiölle taakseni vilkaisematta. Kuulin kiukkuisia tuiskahduksia takaani, sen jälkeen auton ovien paiskomista ja viimein, moottori huutaen ja irtosora lokasuojissa rapisten perheemme kulkuväline katosi pihapiiristä. Siunattu hiljaisuus.

Avasin karjakeittiön oven ja menin sisään rakennukseen. Isä oli tehnyt vanhasta karjakeittiöstä eräänlaisen varaston ja työtilan yhdistelmän. Hän säilytti täällä työvalineitään ja jos isäni tapoja yhtään tunsin, viilapenkin alla olevan pöydän alimmaisessa oikeanpuoleisessa laatikossa olisi Koskenkorvapullo. Avasin laatikon ja siellähän se oli. Isällä oli tapana ottaa näkäräiset silloin tällöin ja näkäräispullo saattoi kestää käytössä useammankin viikon. Toisinaan se meni nopeammin, toisinaan hitaammin. Otin pullon laatikosta ja istahdin huoneen seinustalla olevalle pakkilaatikolle. Avasin korkin ja katselin melkein täyttä pulloa valoa vasten. Kohotin pulloa hieman ylös.

- Kippis, isä. Saunominen jäi, mutta ei se mitään. Kuules, vanha tervaskanto, minä en tiedä vielä miten sen teen, mutta pidän visun huolen siitä, mitä minulle jätit.

Panin pullon huulilleni ja otin tukevat huikat. Juoma poltteli kurkkua mennessään ja parin minuutin jälkeen päässäni tuntui hienoinen humahdus. Lämmitti mukavasti. Ruuvasin korkin kiinni ja laitoin pullon takaisin leposijalleen laatikkoon. Nyt olisi aika tutustua tiluksiin. Oven suussa oli pari saappaita. Otin kengät pois jalasta ja laitoin saappaat tilalle. Naulassa roikkuivat metsätyöhön sopivat haalarit, suojakypärä ja hansikkaat. Niitä en tällä reissulla tarvitsisi.

Saapastelin ulos karjakeittiöstä ja suuntasin askeleeni pihan toiselta laidalta alkavaan hakaan. Haka-alueen toisella puolella näin hyvin kasvavan metsän. Minun tilukseni. Minun metsäni. Olin juuri avaamassa haan porttia, kun minulle tuli outo tunne, johdatukseksikin sitä kai voisi kutsua. Katsoin taakseni jäävää karjakeittiörakennusta. Isän kuoleman jälkeen oli mennyt pari viikkoa ennen kuin ne alkoivat. Minä sanon niitä näyiksi. Ne olivat jonkinlaisia muistikuvia. Sen jälkeen kun lähdin lapsuudenkodistani, minulla ei koskaan ollut mukamas aikaa muistella lapsuuttani. Nyt muistikuvia oli lakanut pulpahdella mieleen yhä kiivaammin ja useammin. Samalla olin alkanut miettiä, mitä minä oikeastaan elämältäni haluan. Pohdinta oli toistaiseksi kesken, mutta prosessointi toimi koko ajan. Juuri nyt mielessäni kävi välähdys ja ajattelin, että miksipä ei. Palasin takaisin rakennukselle, avasin oven ja kiipesin tikkaiden tapaisia portaita karjakeittiön yläkertaan.

Isä oli ollut ikänsä tarkka mies, jotkut sanoisivat sitä ehkä nuukuudeksikin, mutta oikein muistin. Karjakeittiön yläpuolella oli tila, joka aikanaan oli toiminut latona, mutta oli nyt varasto. Hienoisessa hämärässä näin sitä, mitä olin muistellutkin: kymmenittäin pakettinarulla sidottuja lehtinippuja siististi pinottuna. Se muistikuvani? Lapsena olin aina kesäisin hiippaillut tänne yläkertaan lukemaan vanhoja aikakauslehtiä ja muita lehtiä, mitä käsiini sain. Yksi oli ollut erityisen kiinnostava. Isälle oli tullut joitakin vuosia Kansa taisteli –lehti ja sitä minä luin tarkkaan. Kaikki jutut eivät olleet kiinnostavia, mutta erityisesti ne tarinat, joissa kerrottiin sissiosastojen seikkailuista vihollisen selustassa luin moneen kertaan. Poikia kiinnostavat aseet ja niin minäkin tein itselleni laudasta sahaamalla kiväärin ja isältä sain vanhan selkärepun. Selkäreppuun piti laittaa sissiretkelle sopivaa tavaraa. Piti olla panoksia ja miinoja ja kranaatteja ja tietysti muonaa.

Istuin yhden lehtinipun päälle ja pääni sisällä pyöri filmi. Sen pääosassa olin minä. Tuntui hullulta olla kolmisenkymmentä vuotta nuorempi. Repun viillekkeet painoivat olkapäitä ja ryömin aluskasvillisuuden seassa männikössä. Valmistelin juuri väijytystä ajattellen yllättää vanjan päiväsaikalta. Vihollinen oli onnistunut lähes tuhoamaan osastomme. Vain minä olin jäljellä ja ajattelin kostaa toverieni puolesta. Aurinko porotti lämpimästi ja minä ryömin varovasti. Kuulin jo venäjänkielisen puheen ja haistoin mahorkan. Kohta olisi aika lähettää punaiset toverit taivaalliseen kolhoosiin.

Ravistelin itseni irti muistoista ja kapusin rappuset varovasti takaisin alakertaan. Ulkona paistoi keväinen aurinko ja minä, metsänomistaja, lähdin katselemaan omistuksiani. Ylitettyäni pihahaan astuin toiseen maailmaan. Minua ympäröivät vahvat puut; korkealle kurottavat kuuset ja jylhät männyt. Katselin ympärilleni. Maallikon silmin katsellen metsä näytti erittäin hyvin hoidetulta. Joskus olin jutellut isäni kanssa metsänhoidosta, tai siis isä oli luennoinut ja minä kuuntelin. Hänen pyhä periaatteensa oli, että metsästä pitää ottaa puuta aina sopivasti. Hänen toinen pyhä periaatteensa oli, että puun otto metsästä täytyi tehdä perinteisin menetelmin. Jos isä mitään eläissään vihasi, niin se oli metsän kaatoon tarkoitettu monitoimikone. Sellaisella vehkeellä ei isän tiluksille ollut asiaa. Kunnallinen metsäneuvoja oli koettanut tolkuttaa moisen värkin autuutta ja avohakkuiden ihanuutta, mutta ne keskustelut olivat aina päättyneet kunnallisen metsäneuvojan räväkkään lähtöön lapsuudenkotini pihapiiristä.

Jatkoin matkaani syvemmälle metsään ja monilla kohdilla pysähdyin. Tuossa oli se notkelma, jossa vanjat olivat saikalla. Tuolta minä palasin yksinäisiltä sissiretkiltäni kuulemaan siskon irvailua ”metsässä ravaamisesta”. Ei se mitään, minun kroppani oli kunnossa vielä nytkin, siskon ruhosta ei voinut samaa sanoa. Kävelin rinnettä alaspäin ja löysin vanhan, lähes umpeenkasvaneen polun. Kävelin sitä pitkin muutaman minuutin ja vielä löytyi se monihaarainen pihlaja, joka oli ollut sissiretkieni tukikohta. Tähän puuhun rakensin muutaman metrin korkeuteen majan. Se oli tukevaa tekoa ja vielä nytkin , kymmenien vuosien jälkeen, majan pohjapuut olivat kiinni rungossa. Jotenkin tuntui, että ne odottivat jotakin, olivat odottaneet jo pitkään.

Katsoin kelloani. Jos Irene kiukultaan suvaitsisi pitää kiinni aikataulustaan, hän olisi pihalla kymmenen minuutin päästä. Käännyin ja palasin omia jälkiäni takaisin pihamaalle odottamaan.

Kello lähestyi neljää iltapäivällä ja Irene tuli autolla pihaan. Lapset purkautuivat autosta ja Irene lukitsi ovet. Jos vaimoani yhtään tunsin, hän näytti huomattavasti leppyneen. Irene käveli pihamaan poikki.

- Miltäs metsä näytti?
- Hyvältä se näytti, oikein hyvältä. Haluatko sinäkin lähteä katsomaan?
- Mikäs siinä, mennään vaan. Pysytään kuitenkin polulla, minulla ei ole saappaita.

Lähdin vaimoni kanssa kävelemään takaisin metsään päin ja lapsemme kieppuivat ympärillämme. Ilmassa leijui ja hälisi koko ajan kysymys siitä, milloin lähdetään kotiin. Annoimme metelin olla ja kävelimme minun omaan Rauhan ja Hiljaisuuden Temppeliini. Irene oli kerrankin hiljaa.

Näytin hänelle paikkoja ja teimme pikaisen kierroksen. Lapsuudenmuistoistani en puhunut mitään. Minusta ne olivat minun yksityisomaisuuttani eivätkä kuuluneet avioliitossa jaettaviin asioihin. Iltapäiväkävelyn jälkeen pakkasimme itsemme autoon ja ajoimme kotiin Espooseen. Lapset nukahtivat takapenkille ja perille päästyämme kannoin heidät sisälle ja laitoin nukkumaan. Nautimme Irenen kanssa iltakonjakit.

- Kuules Risto ...
- ...? Kohotin toista kulmakarvaani ja katselin iltauutisia.
- Siitä metsästä minä vaan. Katselin että on hyvänäköistä puuta. Mitähän jos....
- ... niin mitä jos?
- ... niin että jos sitä vaikka vähän myisi. Tekisi vaikka avohakkuun. Sanoivat lehdessä, että puun hinta olisi nyt korkealla. Niillä rahoilla voisi ostaa sen rantapalstan mistä ollaan puhuttu.
- ... joo ollaanhan sitä puhuttu niin, muistan kyllä.
- Kun se Tellervo nyt sai sen mökin ja ne maat siitä ympäriltä, niin kyllä meidän nyt tarvitsisi sellainen kesämökki saada. Pojatkin saisivat sitten siellä uida...

Juu. Ja rouva kanssa. Kukahan senkin mökin kunnossa mahtaa pitää, kysyn vaan. Ajattelin itsekseni, mutta en nyt jaksanut nostaa meteliä, myöntelin vain jotakin epämääräistä. Konjakki loppui ja huomenna olisi työpäivä. Rakastelimme tavan vuoksi ja vajosin syvään uneen. Viimeinen ajatukseni sisälsi ääntä. Tuuli humisi puissa. Minun metsäni.

3

- Koistinen! Ethän unohda, että meillä on palaveri iltapäivällä? Sen uuden ohjelmiston integroinnissa on ilmennyt aikans pahoja ongelmia. Amerikkalaisen laitetoimittajan laiteajurit eivät oikein futaa ...

Kuuntelin pomon munkkilatinaa, mutta ajatukseni eivät pysyneet kasassa. Koko aamupäivän olin miettinyt metsää ja puita. Päässäni oli lujaan syöpynyt kuva, jossa oli miljoonittain mustikanvarpuja ja yllätin itseni pohtimasta, että mitenkähän tänä vuonna mahtaa tulla mustikoita.

- Haloo, Koistinen! Herää jo! Ota siihen palaveriin mukaan sen jenkkifiman lähettämä dokumentti niistä ajureista. Se palaveri on muuten kello 14.
- Aha. Joo, otan. Älä huolehdi. Olen paikalla. Katsotaan sitten.

Vääntäydyin puoliksi pomooni päin ollakseni edes jollakin tasolla vakuuttava. Ennen palaveria minulla oli muuta tekemistä. Nappsin takin tuolin seinustalta ja lähdin pois toimistolta. Hyppäsin autooni ja ajoin lähimpään ostoskeskukseen. Se sattui olemaan Tapiola. Pysäköin autoni yhteen pysäköintitaloista ja kävelin takki auki repsottaen Tapiolan keskustaan ja marssin saman tien kirjakauppaan.

Oven toisella puolella oli valkaistua metsää hyllymetreittäin. Ensimmäisenä törmäsin pyramidin muotoiseen kekoon keittokirjoja. Raivasin tietäni eteenpäin, kunnes pääsin tiskille. Tiskin takana nuori, poninhäntäinen tyttö näytti yllättävän palvelualttiilta. Esittelin itseni ja aloin kertoa tarpeistani.

- Tuota, olisikohan teillä metsänhoitoon liittyvää kirjallisuutta tarjolla?
- Kyllä meillä on, ihan pieni hetki, tarkistan tästä koneelta ... Poninhäntä naputteli kassapäätteen vieressä olevaa tietokonetta hetken. Hän nosti katseensa ja hymyili.
- Meillä olisi muutama artikkeli, esimerkiksi ”Metsänkasvattajan käsikirja”, ”Maa- ja metsätalousyrittäjän verotus” sekä ”Metsän tehokas kasvatus – periaatteet ja tuotannolliset vaikutukset”.
- Hyvä. Minä otan ne kaikki.

Poninhännän silmät pyöristyivät, mutta hän ei sanonut mitään. Palvelualttiina, ilmeisesti alalle vastatulleena, hän meni oma-aloitteisesti hyllylle ja poimi mainitsemansa kolme teosta ja toi ne tiskille. Hän vetäisi viivakoodilukijalla kirjojen selkämyksistä hinta- ja artikkelitiedot ja tulosti kuitin.

- Se tekee 84 Euroa, olkaa hyvä. Tarvitsetteko paragon –kuitin?
- Paragon –kuitin?
- Niin. Jos teillä on metsää, te saatte vähentää kaikki metsäomistukseen liittyvät kulut verotuksessanne. Tämä on ammattikirjallisuutta.

Tämä oli minulle, paljasjalkaiselle palkansaajalle, aivan uutta. Sanoin haluavani kuitin ja kiitin sekä poistuin kaupasta. Ehdin toimistolle takaisin viittä minuuttia ennen palaverin alkua.

Palaveri oli niinkuin palaverit yleensä: typerä. Englanniksi käyty juupas-eipäs –keskustelu kesti kolmatta tuntia ja lopputulos oli yhtä tyhjän kanssa. Palaverin jälkeen otin päivällä ostamani kirjat, hyppäsin autoon ja ajoin kotiin. Irene oli tullut hiukan aikaisemmin ja yritti kyhätä keittiössä päivällistä. Hän oli luonteeltaan enemmänkin gourmet –kokki, ja arkiruoan tekeminen oli hänelle sekä työtä että tuskaa, ehkä enemmän tuskaa. Siksi olimmekin sopineet, että ruoan laittaa viikolla se, kuka ensin ehtii. Tänään oli Irenen vuoro, joten iltapäivän lopuksi tapahtuvasta ravintotäydennyksestä ei kannattanut odotella kovin suuria.

Kun olimme syöneet, siirryin sohvalle ja aloin tutkiskella ostamiani opuksia. ”Metsänkasvattajan käsikirjan” oli kirjoittanut joku professori ja kovin oli teksti paperinmakuista. Vaikka en asiasta mitään tiennyt, niin isäni kanssa käytyjen keskustelujen pohjalta tiesin, että arvon professorin teksti oli lähes täyttä potaskaa. Tässä kirjassa tutkimuksellinen lähestymistapa oli ajanut kirkkaasti terveen järjen edelle. ”Maa- ja metsätalousyrittäjän verotus” –kirjan annoin suosiolla heti Irenelle, hän ymmärtää numeroiden päälle, minä en. ”Metsän tehokas kasvatus – periaatteet ja tuotannolliset vaikutukset” –kirjanen vaikutti mielenkiintoiselta, ainakin lähestymistapa oli melkoisen suorasukainen. Luettuani muutaman sivun olin melkoisen vakuuttunut siitä, että laulaja/tekstintekijä Pauli Hanhiniemi oli varmaan lukenut tätä samaista kirjaa tehdessään erääseen lauluunsa sanat ”pannaan metsät lappeelleen ja rahat nousukauden pörssibisnekseen...”.

Oli oikeastaan arvattavissa, että taskulaskin ilmestyy keittiön pöydälle hyvin nopeasti. Irene tavasi verotusopasta ja paasasi, tapansa mukaan, suureen ääneen löytöjään ja laskelmiaan. Olin jo näinä vuosina tottunut siihen, että hänen tapansa oli ajatella ääneen, joten en siitä suuremmin häiriintynyt, lueskelin vain kaikessa rauhassa tehometsän kasvatusopasta.

Seuraavana päivänä pyysin pomolta kolme päivää vapaata ja sain sen helposti. En suinkaan ajatellut kertoa siitä kotona, vaan olin joka aamu lähdössä töihin aivan tavalliseen tapaan. Sen sijaan että olisin mennyt toimistolle, meninkin lapsuudenkotiini ja vietin aikaani karjakeittiössä. Ensi töikseni etsin moottorisahan käyttöohjeet. Aikani laatikoita pengottuani löysinkin ne. Siellä ne olivat, pinon pohjimmaisena isän näkäräispullon alla. Soitin saman tien kännykällä Tellervolle ja kerroin, että olen mökillä ja kysyin lupaa lämmittää sauna. Tellervo suostui ja kyseli, mitä minä mökillä teen. Vastasin vältellen tekeväni niitä näitä ja katselevani perintömetsiä. En kehdannut tunnustaa, että olin varannut itselleni kolme päivää aikaa tutusta kapineeseen nimeltä moottorisaha.

Istuin pakkilaatikolla karjakeittiön seinustalla ja luin moottorisahan käyttöohjeita. Teknisestä potaskasta ja ominaisuuksista en halunnut tietää mitään, joten hyppäsin suoraan lukuun, jossa kerrottiin laitteen käytöstä ja huollosta. Isän työkalusarja oli vieressäni, ja moottorisaha samaten. Kävin ohjeet kohta kohdalta lävitse ja neljän tunnin opiskelun jälkeen uskoin olevani vehkeen kanssa siinä määrin sinut, että voisin siirtyä käytännön harjoituksiin. Puuliiterin läheisyydessä oli halkoja, joista oli ollut tarkoitus tehdä polttopuita. Ajattelin, että ne voisivat olla sopivaa harjoitusmateriaalia. Ohjeissa oli painotettu työasun ja suojainten merkitystä, joten puin päälleni haalarit, käsiini suojahansikkaat ja päähäni suojakypärän kuulosuojaimineen. Tunsin itseni lähinnä avaruusolennoksi saapastellessani puupinon viereen roikottaen moottorisahaa vasemmassa kädessäni. Minua jännitti. Tämä oli jotakin uutta.

Muistelin pikaisesti sahan käynnistysohjeita, tein kaikki kuten niissä käskettiin ja kiskaisin käynnistysnarusta. Saha tärähti, nosti kierroksia ja palasi takaisin tyhjäkäynnille. Nyt tiesin, miltä metsämiehestä tuntui, kun ensimmäinen peura oli kaadettu. Asettelin touhukkaasti muutamia halkoja katkaisupukille ja suoritin, käyttöohjeiden mukaisesti, elämäni ensimmäisen sahauksen moottorisahalla. Sahan pärinä kaikui takaisin lähimaastosta ja minä tunsin itseni mieheksi. Kolmen aikoihin iltapäivällä vieressäni oli miehen korkuinen keko polttopuita, jotka pitäisi halkaista kirveellä. Minun oli hyvä olla.

Lämmitin pikaisesti saunan, peseydyin, saunoin ja vaihdoin ylleni samat vaatteet, joissa olin aamulla Espoosta lähtenyt. Ajelin nopeusrajoituksia suurpiirteisesti noudattaen kotiin. Irene oli juuri tullut töistä ja käveli kotioveamme kohti. Päivällisen jälkeen eilisiltainen koreografia toistui. Veroasiantuntija Irene Koistinen esitelmöi metsäverotuksen kiemuroista ja minä makasin sohvalla opiskellen lisää metsäasiaa ostamistani kirjoista.

Seuraavana päivänä palasin takaisin lapsuudenkotiini ja otin karjakeittiöstä retkilleni mukaan muitakin metsurin työkaluja, nimittäin kaatovipan. Tänään ajattelin koettaa kaataa ihan oikean puun. Minä halusin kokeilla, miltä se tuntuu. Kävelin varusteineni metsään ja katselin sopivaa harjoituskohdetta. Vasemmalla kasvoi toisiaan lähellä muutama kuusi. Niistä kun kaataisi pari pois, niin jäljellejääville jäisi enemmän tilaa kasvaa. Sanoista tekoihin. Käyttöohjeissa oli neuvottu puiden kaataminen ja karsiminen melko yksityiskohtaisesti.

Vetäisin sahan käymään ja istahdin vanhan kannon nokkaan vielä tarkistamaan, miten puu kuuluu kaataa. Opiskeltuani hetken siirryin valitsemani puun luokse ja sovelsin oppejani käytäntöön. Tämä ei ollutkaan ihan niin yksinkertaista kuin halkojen katkominen. Kymmenen minuutin ähellyksen jälkeen olin melko varma, että varsinaista sahausta suorittaessani puu kaatuisi haluamaani suuntaan; olin saanut sahattua kaatokolon kuusen juureen. Otin tukevan asennon ja annoin sahan laulaa. Perkeleellinen pärinä kajahteli kuusikossa, kun kaksitahtikone repi kierroksia.

Sahanpurut lensivät saappaille ja haalareille, kun terä pureutui kuusen juureen. Nyt meni hyvin. Terä saavutti kaatokolon. Pysäytin sahan ja laitoin kaatovipan sahuujäljen reunaan ja väänsin. Kuulosuojaimista huolimatta kuulin majesteettisen rutinan, kun kuusi alkoi kaatua ja vielä haluamaani suuntaan. Aluksi kaikki näytti hyvältä, mutta sitten kaatuminen pysähtyi. Kuusi oli takertunut latvastaan lajitovereihinsa. Tässä minä nyt olin: moottorisaha tyhjäkäynnillä, metsurinvarusteet päällä ja ison ähräämisen jälkeen tuloksena puoliksikaatunut puu. Kirosin hartaasti, sammutin sahan ja istuin lukemaan käyttöohjetta.

Muistelin koulussa ammoin opiskelemaani fysiikkaa, katselin puunrunkoja ja mietin. Puolen tuntia asiaa tuumailtuani tulin siihen tulokseen, että pitää kaataa vielä pari muutakin puuta alta pois, että saan alun perin yrittämäni kuusen nurin. Vetäisin sahan käymään ja ryhdyin töihin. Asiat menivät kuten olin suunnitellut. Nyt puut kaatuivat nätisti ja pääsin opiskelemaan karsimista. Saha lauloi ja mies oppi koko ajan lisää. Saatuani rungot karsituksi mittasin tukit ja katkaisin rungot määrämittaan. Katselin taistelutannerta. Puoli päivää mennyt ja kolme puuta hoidettu. Näillä taidoilla ei kannattaisi siirtyä urakkapalkkaukseen. Joka tapauksessa olin itseeni tyytyväinen. Minä olin tehnyt elämäni ensimmäiset tukit ja omasta metsästä. En ole sentään mikään täysin toivoton tapaus. Talsin takaisin karjakeittiölle ja huolsin sahan. Saunoin pitkään ja hartaasti. Olin onnellinen, oikealla tavalla.

Tullessani kotiin Irene oli jo paikalla ja harvinaisen onnellisen näköinen. Hän tuli ovelle vastaan ja antoi jopa suukon. Aavistin pahaa. Näin hänellä oli tapana menetellä, jos olisi tiedossa jotakin erityistä, mikä ei välttämättä olisi minulle mieleistä. Ruokakin oli valmiina. Aavistin todella pahaa. Ruoka oli erinomaista ja söimme jutellen niitä näitä. Päivällisen jälkeen Irene pudotti pomminsa tarkasti harkiten ja laskelmoiden.

- Kultaseni, olen tässä ajatellut ja laskeskellut...
- Niin?
- Tutkin sitä ostamaasi kirjaa ja selvitin hieman asioita Internetistä. Olisi taloudellisesti kannattavaa suorittaa avohakkuu tuossa perintömetsässäsi. Pistää se kokonaan tasaiseksi ja istuttaa uudet puut.
- Mitäh?
- Niin. Löysin metsänhoidollisia laskelmia ja tutkimuksia ja niiden mukaan tuon sinun palstasi on juuri sen ikäistä, että se kannattaa laittaa nurin ja istuttaa uusiksi. Sillä tavalla siitä saa tehokkaimman tuoton.

En uskonut korviani. En voinut uskoa. Kuluneet kaksi päivää olivat opettaneet minulle muutakin kuin moottorisahan käytön. Olin alkanut ymmärtää isän aikanaan minulle puhumia totuuksia. Silloin ne olivat menneet ohi korvien, mutta omat kokemukset opettavat parhaiten. Minä kunnioitin metsää, voisin sanoa että jopa rakastin sitä. Ymmärsin sen arvon, mutta en ollut ahne. Sinä hetkenä tajusin, että Irene ei nähnyt asioita samalla tavalla kuin minä.

- Ei.
- Ei? Ajattele nyt Risto! Minä laskin, että tekemällä avohakkuun niillä hehtaareilla ja sillä puustomäärällä me saisimme kesämökin. Hyvästä paikasta vielä. Saattaisi jäädä rahaa veneeseen ja ulkomaanmatkaankin!
- Ei.

Helvetin portit aukenivat ja sinä yönä ei kodissamme nukkunut kukaan. Naapureista en tiedä. Minä pysyin kannassani ja Irene vuoroin itki ja vuoroin huusi. Sain nähdäkseni sivukaupalla kirjanpitäjämäisen huolellisesti tehtyjä laskelmia ja järjettömän määrän numeroita. En muuttanut kantaani, vaan tein tiettäväksi, että avohakkuuta ei minun tiluksillani harrasteta. Minua syytettiin hulluksi ja älykääpiöksi ja tunteelliseksi höpsöksi. Painokelvotontakin tekstiä tuli vaikka kuinka paljon. Minä en antanut periksi. Aamuyöstä voimat loppuivat kummaltakin ja viiden aikoihin nukahdimme, Irene vuoteeseemme ja minä alakerran sohvalle. Heräsin normaaliin aikaan ja olin tekevinäni lähtöä työpaikan suuntaan.

4

Istuin kannon nokassa ja katselin ympärilleni. Eilen kaatamani puut tukeiksi pätkittynä olivat niillä sijoillaan. Olin neuvoton, en tiennyt mitä tehdä. Tiesin vain sen, että avohakkuuta tänne ei tule. Ei ikinä, sanokoon Irene mitä tahansa. Sen naisen kesämökkipuheet tekevät minut hulluksi. Sormeilin vieressäni olevaa moottorisahaa ja seurasin kauempana pyrähteleviä pikkulintuja. Nousin ylös ja vein metsurinvarusteet takaisin karjakeittiöön. Vaihdoin päälleni tavalliset vaatteet ja hyppäsin autoon.

Hautausmaa oli kaunis tähän aikaan vuodesta. Kukkaistutukset olivat täydessä loistossaan. Kävelin käytävää pitkin mustanharmaan graniittipaaden luo, jonka alla isäni nukkui ikiunta. Katselin kiveä ja mietin mitä tekisin. Tutkin itseäni ja ajatuksiani. minun oli myönnettävä itselleni, että olin muuttunut. Aina aiemmin annoin periksi, mutta en enää. Tukkien kanssa hikoilu oli jotenkin salakavalasti uittanut persoonallisuuteeni kauan kadoksissa olleen piirteen: peräänantamattomuuden. Seisoin hetken haudalla ja päätin lähteä kahville. Ajelin kylän keskustaan ja menin toiseen kylän kahviloista, muistaakseni tämä oli se paremmaksi mainittu. Tilasin kahvin ja otin samalla pullankin.

Pullaa mutustellessani tutkiskelin uutta luonteeseeni ilmestynyttä piirrettä. Kyllähän minä Ireneä rakastin, mutta hänessä oli joitakin piirteitä, joita en saattanut sulattaa. Ensimmäinen niistä oli ahneus. Niin ahnetta naista en ollut aiemmin nähnyt. Hän oli töissä erään pankin konttorissa, joten tuon suuren hingun rahan perään saattoi jotenkin ymmärtää. Toinen minulle sietämätön piirre oli Irenen jatkuva, patologinen oikeassa olemisen ja paremmin tietämisen tarve. Se koski erityisesti muiden asioita. Niin kuin nyt tämä metsäpalsta-asiakin. Se nainen ei tainnut ymmärtää, että hän teki avohakkuuta minun lapsuudessani ja oikein ison harvesterin kera. Se ei käy. Minulta oli metsä hukassa kauan, mutta ei ole enää. Minä tiedän missä minä olen kasvanut ja missä minä haluan olla. Jotain kunnioitusta sentään.

Katselin kahvilan ikkunasta kylän ihmisiä. Ensimmäistä kertaa pitkiin, pitkiin aikoihin aloin ajatella elämäni arvoja; niitä, mitä minulla on tähän asti ollut ja niitä, mitä minulla voisi olla. Hain santsikupillisen ja annoin ajatusten juosta omia polkujaan. Siinä istuessani minulla alkoi pikkuhiljaa valjeta, miten asioiden pitäisi olla. Miten niiden pitää olla. Jätin astiat pöytään ja ajoin takaisin Espooseen.

Astuessani kotiovesta eilisiltainen mekastus jatkui taas siitä, mihin se oli aamuyöstä jäänyt. Iskin nyrkkini keittiön pöytään.

- Vaiti nainen! Minä olen ollut kauan hiljaa ja kuunnellut juttujasi! Nyt on sinun vuorosi kuunnella.

Irene hätkähti, pelästyi ilmeisesti ja sulki suunsa. Minä aloin puhua. Puhuin pitkään. Puhuin monen vuoden edestä ja perustelin seikkaperäisesti kaiken sanomani. Lopetettuani Irene oli edelleen hiljaa noin minuutin. Vaistosin, että nyt on tosi kyseessä. Hän aloitti ja en ole koskaan kuullut hänen puheessaan niin myrkyllistä äänensävyä.

- Jos minä olen oikein ymmärtänyt, sinä haluat muuttaa maalle ja alkaa seurata isäsi jälkiä? Hulluinta mitä minä olen ikinä kuullut! Ethän sinä herranjumala ole mikään käytännön ihminen! Kyllä minä sinua sen verran tunnen, että sinä tulet kahden viikon päästä häntä koipien välissä takaisin. Ethän sinä, helvetti vie, osaa edes pyykkiäsi pestä! Projektipäällikkö muka, anna mun kaikki kestää. Onneton lapsi sinä olet. Tule nyt järkiisi ja lopeta tuo haihattelu...

Kuuntelin yllättävän tyynesti Irenen vuodatuksen. En hermostunut. Olin itseni kanssa tasapainossa ja en oikeastaan välittänyt. Tiesin, että tämä on vain käytävä läpi.

- ... en ole kuuna päivänä nähnyt tuollaista samanlaista pässiä kuin sinä! Äijä istuu rahakasan päällä ja marisee jotakin isän perinnön kunnioittamisesta. Isäsi on haudassa nyt ja sinulla on elämäsi tilaisuus. Me hankimme sen kesämökin ja sillä siisti.
- Ja me muuten emme hanki. Saat luvan uskoa, että tässä asiassa en anna periksi. Minä olen miettinyt tätä pitkään ja nyt en sinun pillisi mukaan tanssi, niin vihitty aviovaimo kuin oletkin.

Keskustelun sävy koveni ja muuttui pian ilmiriidaksi. Taas nukuimme eri paikoissa. Lienee tarpeetonta kertoa kaikkia yksityiskohtia, mutta kuukauden kuluttua jätimme avioeropaperit.

Minä kävin töissä ja kesälomaani vietin tiluksiani tutkien. Eräänä iltana yhden hyisen keskustelun päätteeksi Irene vain ilmoitti, että hän lähtee esimiehensä, pankin aluepäällikön kanssa ulkomaanmatkalle. Minä voisin huolehtia lapsista sillä aikaa. En pelästynyt, sillä olin arvannut jotakin tämäntapaista tapahtuvaksi. Itse asiassa Irenen ilmoitus oli oikeastaan helpotus. Nyt ainakin jatkokuviot olisivat selvät. Ulkomaanmatkalta palattuaan kohta entinen vaimoni oli säteilevällä tuulella ja pääsimme keskustelemaan omaisuuden jakamisesta. Kuten arvata saattaa, kaikki meni pilkuntarkasti kahtia, mutta metsäpalstan onnistuin pitämään. Tämän neuvonpidon jälkeen soitin siskolleni ja kysyin millä hinnalla hän olisi halukas myymään lapsuudenkotimme. Tellervon hintapyyntö oli varsin kohtuullinen ja teimme paperit kaupasta lähes samantien. Sovimme, että voin muuttaa taloon heti ja maksaa kiinteistöstä, kun saamme Espoon talon myytyä.

Kun pomoni kuuli näistä muutoksista, hän kirjaimellisesti hyppi seinille. Pari päivää asiaa tuumailtuaan hän pääsi itsensä herraksi ja lähestyi minua varsin mielenkiintoisen ehdotuksen kera. Hänen ehdotuksensa ylitti hurjimmatkin toiveeni. Työtehtäväni muuttuivat ja pystyisin tekemään lähes kaikki työni kotoa käsin.

5

- Hei, iskä! Kato herkkutatti!

Nenäni eteen työnnetään hirmuisen suurta sientä ja tosiaan, on se herkkutatti, varsin hyväkuntoinenkin vielä. Korin pohjalla niitä on jo useita. Itse katselen suppilovahveroita ja kanttarelleja. Pojat sinkoilevat pitkin metsikköä ja tuovat näytille milloin minkäkinlaista sientä. Irene on Madeiralla sen aluepäällikkönsä kanssa. Lähettivät kortin ja kehuivat että lämmintä on.

Hain pojat Espoosta viikoksi maalle, lupasin että käydään sienessä ja tehdään kaikkea muutakin, mitä maalla nyt voi tehdä. Lämmitin illalla saunan. Pojat olivat ihmeissään, kun Espoossa on vain sähkökiuas. Koko päivä ulkona raittiissa ilmassa väsytti ja he nukahtivat yllättävän aikaisin. Istuin pihakeinussa saunan jälkeen ja join olutta. Oli aivan hiljaista. Laskeva aurinko valaisi viistoilla säteillään metsää luoden männynlatvoihin kultaisen sävyn. Minulla oli tyyni, rauhallinen olo. Ymmärsin isääni ehkä paremmin kuin koskaan. Olin löytänyt itseni metsästä.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä