Jari Tervo : Esikoinen

Rovaniemen suuri poika leikkii pientä uusimmalla kirjallaan. Vuoden mittaisen päiväkirjamuotoon sommitellun tarinan kestäessä poika ehtii täyttää 13 vuotta ja kasvaa massallisesti, henkisesti ja tukallisesti.

Vain Tervo tietää miten paljon kirjassa on tajunnanvirran tuottamaa ja kuinka paljon tosiolevaista. Onko sen niin väliäkään, jos tarina on hyvä? Toki paikka, aika ja kirjoittajan perheen maalausfirma pitävät yhtä tiedossa olevan kanssa. Tarkoin silmin minäkertoja kuuntelee ympäristönsä ääniä ja näkee muistaen paljon. Muistin tukena on uusinta teknologiaa, kasettinauhuri jolle Jari-poika tallentaa höpertyvän isomummun tarinoita nuoruudestaan tsaarinvallan viime metreillä. Joita ei voi vähäverisiksi sanoa, kirjaimellisesti. Sukupolvien ketjussa kirjoittaja hyppii sujuvasti neljän polven välillä tuottaen laajan henkilöiden kavalkaadin. Joku naapuri jää vain kerran vilahtavaksi nimeksi, eniten Tervo keskittyy suvun naisten kertomuksiin. Puhuttuihin tai äidin leivonnaisreseptien taakse tallentamiin. Traagisimpien tapahtumien jälkeen poika tietää, että äiti tietää hänen tietävän mitä tapahtui todella ja ettei asiasta puhuta ikinä eikä koskaan.

Näppärä kerronnallinen oivallus on mehumaijan käyttö paikasta toiseen siirtymisen syynä. Tätä yleismehustuskeitintä pikku-Jari kuskaa sukulaiselta toiselle tistuvasti, kun aina on jotain keitettävää jollakulla. Tuolloin Mehu-Maija oli kylläkin aitoa alumiinia eikä mikään "teräskattila" kuten Hesarin Suvi-tyttö kirjoitti kritiikissään. Ne tietää jokka muistaa.

Tervon kieli laulaa sellaisella tarkkuudella ja luovuudella, ettei kriittinen lukija oikein usko tekstiä muka koulupojan kirjoittamaksi. Joten lukija voi huijata kirjoittajaa olemalla uskovinaan mitä toinen on kirjoittavinaan. Kyllä tämä huomiotalous on välillä vaikeaa. Ajankuvaan Tervo tiputtelee kulutusvälinekaupan kovia nimiä, joita nuori nykylukija joutuu googlettamaan. Mitä hittoa oli Wiew-Master tai Rymd-mehu? Peipposet ja Mikko von Deringer? Meille aikalaisille tämä on tietennii juhlaa, Rymd maistuu (esanssilta) ja Peipposet vinkuu korvissa.
Toki mukana on aimo annos puberteettituskaa karvojen laskemisineen ja tulisine rakastumisineen.

Vuoden suurimmat maailmantapahtumat tietennii huomioidaan minäkertojan perheen elämässä. Kangasalan asuntomessuilla pitää käydä Ysikuutosella, kun alalla kerran ollaan. Virenin mestaruusjuoksuja jännitetään urakalla ja hallituksen muodostamisesta annetaan ohjeita Kekkosella. Pientä taktikointia perheenpäältä vaatii olla kova kommunisti ja ateisti tehden samalla urakoita niin armeijalle kuin kirkolle. Isukin looginen toiminta hajallaan olevan kommunistiliikkeen sisällä on mestarillista:
"Kannatan enemmistöä, mutta äänestän vasemman laidan vähemmistöä jotta pysyvät valppaina oikealla laidalla." Mahtoiko joku suhtautua persuliikkeeseen samalla ajattelulla mennävaaleissa?Vanha kunnon Oppikoulukin vaihtuu kesän aikana Peruskouluksi, vaikkei sitä mistään huomaa. Eniten muu Suomi huomioi Mamiksi sanotun Mummin naapurissa tapahtuneen ruusupenkkimurha, jolla on esikuva näkyvässä maailmassakin.

Onhan näitä poikasen silmin eloa tarkastelevia minätarinoita toki tullut luettua. Jos jätämme Pakkalan ja Päätalon haudan rauhaan niin mieleen nousee lähinnä Väisäs-Hannun, Jalos-Ollin ja Elsa Vuontisjärven lapsitarinat. Miten Tervo asettuu siinä kontekstissa (tulikohan sana oikein?) onkin mielekäs kysymys.
Yksi luonnehdinta voisi olla niin, että Väisänen on herkin, Jalonen tylyin ja Vuontisjärvi dokumentaarisin. Tervolle jää jälleen kerran hauskimman osa.
Rohkenen suositella muillekin kuin ajan muistaville.