Ajattelin tulla tänne kirjoittamaan oman mielipiteeni kiinnosti se teitä tai ei, mutta kirjoitan kuitenkin.
Olen vuonna 1997 syntynyt jo 17 vuotta täyttänyt nuori miehen alku ja nyt olen menossa lukion toiselle. Oli aika jolloin oikeasti tytöt kiinnostivat minua enemmän kuin mikään, siinä yläastevuosina. Unelmoin aina niin kovasti omasta kullasta ja toivoin niin sitä tyttökultaa. Ajattelin jopa, että maailma romahtaa, jos en löydä häntä pian. Liekkö ollut sitä uutta murkkujen tunnekohua. Päädyin etsimään myös netistä seuraa tuloksetta. Kasiluokalla aloin seurustella erään samanikäisen tytön kanssa ja suhdetta kestikin kokonaiset puolivuotta. Aluksi se olikin niin mahtavaa, mutta suhteen edetessä riidat lisääntyivät ja tytön mustasukkainen tympeä käytös ajoi lopulta suhteen kokonaan siihen pisteeseen, että pistin koko paskan poikki.
Lukion aloitettuani olin toivossa, että täältä löytyy kumppani ja ollaan jo sivistyneempiä ihmisiä, mutta turhaan. Pariin tyyppiin yritin tutustua kiinnostukseni takia, mutta sain vain hapanta naamaa niinkuin miltäkin pikkupennulta.
Nyt oma ajatukseni on kuitenkin muutaman kuukauden aikana selvästi muuttunut ja ajattelen, että haluankin elää sinkkuna tässä iässä, koska parempi niin. Ehkä haluan joskus vuosien päästä taas, mutta nyt kiitos ei. En halua suhteeseen, en halua ottaa mitään riskiä petoksen uhriksi joutumisesta, sukupuolitaudeista, raskaudesta tai riitaisasta huonosta elämästä esim. mahdollisen naisen liiallisesta mustasukkaisuudesta, jota valitettavan moni on, mitä olen kuullut muiltakin. Ei sellaisella asenteella suhteessa pitkälle pötkitä. Ja kaiken lisäksi haluan vielä näinä vuosina elää itsenäistä elämää ja päättää ihan itse omat asiani ja menemiseni ilman, että joku kokoajan soittaa ja kyselee missä on ja milloin ollaan kahden. Miksi jakaisin elämääni jonkun kanssa, jos olen onnellinen näin? Ihan tarpeeksi saa katella sitäkun nuoret ikäiseni kärsivät huonoista suhteista, "kun se kumppani valehtelee ja käy vieraissa, hän ei ole rehellinen" tai "kun joku sillon yhellä kännisekoilulla sai sen hirveän sukupuolitaudin" tällaiset ongelmat ei mua varten ookkaan. Parisuhteen ja perheen ehtii hankkia vaikka ikävuosina 20-30. En ehkä halua olla kokoelämää yksin, mutta nyt en todellakaan kaipaa vierelleni yhtään ketään ongelmia tuomaan ja elämää rajoittamaan. Suhteesta on se yks kokemus, ehkä se oli vain huonolla tuurilla huono kumppani, olokoon niin jos on mutta suhteet eivät vielä ole minua varten vaikka tiedän, että kypsyyteni puolesta voisinkin hyvän kumppanin kanssa elää, muttakun en vain kaipaa ketään, ehkä joskus toisten taas, mutta ei huomenna eikä vuoden päästäkään.
Onko mahdollisia muita, jotka ajattelevat samallalailla? Mitä ajattelette itsestänne
Olen vuonna 1997 syntynyt jo 17 vuotta täyttänyt nuori miehen alku ja nyt olen menossa lukion toiselle. Oli aika jolloin oikeasti tytöt kiinnostivat minua enemmän kuin mikään, siinä yläastevuosina. Unelmoin aina niin kovasti omasta kullasta ja toivoin niin sitä tyttökultaa. Ajattelin jopa, että maailma romahtaa, jos en löydä häntä pian. Liekkö ollut sitä uutta murkkujen tunnekohua. Päädyin etsimään myös netistä seuraa tuloksetta. Kasiluokalla aloin seurustella erään samanikäisen tytön kanssa ja suhdetta kestikin kokonaiset puolivuotta. Aluksi se olikin niin mahtavaa, mutta suhteen edetessä riidat lisääntyivät ja tytön mustasukkainen tympeä käytös ajoi lopulta suhteen kokonaan siihen pisteeseen, että pistin koko paskan poikki.
Lukion aloitettuani olin toivossa, että täältä löytyy kumppani ja ollaan jo sivistyneempiä ihmisiä, mutta turhaan. Pariin tyyppiin yritin tutustua kiinnostukseni takia, mutta sain vain hapanta naamaa niinkuin miltäkin pikkupennulta.
Nyt oma ajatukseni on kuitenkin muutaman kuukauden aikana selvästi muuttunut ja ajattelen, että haluankin elää sinkkuna tässä iässä, koska parempi niin. Ehkä haluan joskus vuosien päästä taas, mutta nyt kiitos ei. En halua suhteeseen, en halua ottaa mitään riskiä petoksen uhriksi joutumisesta, sukupuolitaudeista, raskaudesta tai riitaisasta huonosta elämästä esim. mahdollisen naisen liiallisesta mustasukkaisuudesta, jota valitettavan moni on, mitä olen kuullut muiltakin. Ei sellaisella asenteella suhteessa pitkälle pötkitä. Ja kaiken lisäksi haluan vielä näinä vuosina elää itsenäistä elämää ja päättää ihan itse omat asiani ja menemiseni ilman, että joku kokoajan soittaa ja kyselee missä on ja milloin ollaan kahden. Miksi jakaisin elämääni jonkun kanssa, jos olen onnellinen näin? Ihan tarpeeksi saa katella sitäkun nuoret ikäiseni kärsivät huonoista suhteista, "kun se kumppani valehtelee ja käy vieraissa, hän ei ole rehellinen" tai "kun joku sillon yhellä kännisekoilulla sai sen hirveän sukupuolitaudin" tällaiset ongelmat ei mua varten ookkaan. Parisuhteen ja perheen ehtii hankkia vaikka ikävuosina 20-30. En ehkä halua olla kokoelämää yksin, mutta nyt en todellakaan kaipaa vierelleni yhtään ketään ongelmia tuomaan ja elämää rajoittamaan. Suhteesta on se yks kokemus, ehkä se oli vain huonolla tuurilla huono kumppani, olokoon niin jos on mutta suhteet eivät vielä ole minua varten vaikka tiedän, että kypsyyteni puolesta voisinkin hyvän kumppanin kanssa elää, muttakun en vain kaipaa ketään, ehkä joskus toisten taas, mutta ei huomenna eikä vuoden päästäkään.
Onko mahdollisia muita, jotka ajattelevat samallalailla? Mitä ajattelette itsestänne
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ja muuten, jos joku sai käsityksen, että ajatukseni johtuisi siitä, että en esim. käytökseni puolesta saisi ketään tai muuten olisin kyllästynyt kumppanin etsimiseen niin se syy ei ole todellakaan se vaan se että ajatusmaailmani on luonnollisesti vain iän myötä muuttunut tällaiseksi etten katso suhdetta tässä iässä sopivaksi. :)
Itselläni ei oo sama tilanne siinä mielessä, että haluan kyllä parisuhteeseen, mutta en vaan halua/yritä etsiä ketään sopivaa. En koe tarpeelliseksi edes yrittää seurustella jonkun kanssa, ei vaan kiinnosta :D Ja nää suhteet mun ikäisen kohdalla on vaan niin hankalia, koska mä en yksinkertasesti jaksaisi kenenkään yliherkkää mustasukkaisuutta, loppumatonta lääppimistä ja "söpöstelyä" (joka anteeksi vaan näyttää siltä kun yrittäisitte tukehduttaa sen toisen kielellänne), enkä sitä, että mun täytyisi koko helvetin ajan olla suurinpiirtein kahlittuna toiseen ihmiseen. Tää on yleistystä, tiedän kyllä, mutta mua vaan vituttaa nää parisuhteet, joiden takia hylätään vielä sosiaalisen elämän rippeetkin ja itketään ikävää kun "kultipusu 2vk yhdessä meni vessaan" :)
Ps. Kuulostan jotenkin katkeralta varmaan mut en kyllä oo :D
sun parisuhdekäsitys on aika vituillaa
kuudesluokkalaisten seurustelu on tollasta
Et kyllä kuulosta lainkaan katkeralta.
Kyseinen asenne on erittäin yleinen ja jopa suotava sinun ikäryhmällesi. Yleensä (riippuu toki henkilöstä) juuri murrosiässä eivät suhteet juurikaan kiinnosta, eikä haluta olla jatkuvasti yhdessä jonkun kanssa, mikä on oikeastaan vain hyvä asia. Ei nuorten kuulu vielä olla missään vakavissa parisuhteissa, vaan nauttia elämästään.
On vain parempi odottaa sitä oikeaa, eikä turhaan etsiskellä häntä ja samalla haaskata aikaansa. Kyllä se sieltä kuitenkin töpsähtää kun ollaan oikeassa iässä.
Miten sitten selität sen, että ne ihmiset, joita tätä kirjoittaessa ajattelin, ovat ikäluokaltaan 14-19 vuotiaita :) Tähän siis on sortunut useampikin henkilö, eikä kyllä lähellekkään kuudesluokkalainen
Minua ei ole koskaan kiinnostanutkaan seurustella, enkä tottapuhuen tunne ketään, koulustani tai muualta, jonka kanssa haluaisin seurustella. Minua ei vain kiinnosta teiniromanssisähläys, enkä koe olevani valmis seurustelemaan saatika että tarvetta sellaiseen olisi. Menen ysille.
Samansuuntaisia ajatuksia täälläkin. Kyllä seurustelu jotenki kiinnostaa mutta toisaalta ei huvita. Jotenki tuntuu että ero siitä kuitenki tulisi. Kinnostaisi kyllä olla tytön kanssa kun en ole päässyt olemaan tyttöjen kanssa oikein missää tekemisissä. Edes kavereina. Ja vaik se seurustelu kiinnostaa ni minulle ei sovi yhtää sellanen siirappinen lepertely lääppiminen yms. Jotenkin se vaan ei oo mun juttui. Mutta kaipa niitä on sellasiaki tyttöjä jotka sitä eivät kaipaa. Olen kuitenki tullut siihe tuloksee että en tee näiden asioiden eteen paljo mitää vaan annan asioiden edetä omalla painollaan. Se oikea tulee vastaa kun tulee. Tai sitte ei
Itse ajattelen aika neutraalisti, en ajattele, että haluaisin seurustella, mutten myöskään ajattele etten haluaisi seurustella. Loppujen lopuksi kyseessä on vaan se, että milloin se oikea tulee vastaan. En ole oikeastaan ikinä seurustellut, ihastuksia on ollu ties kuinka paljon, ala-asteella ja yläasteen alkupuolella, mutta nyt en muista että olisin ollut ihastunut kenenkään yli vuoteen. Toki olen tavannut paljon mukavia ja hauskoja, komeita nuoria miehiä, mutta kukaan ei ole kiinnostanut siinä mielessä. Ylipäätänsä olen tullut siihen tulokseen, että oman ikäiset tai muutamaa vuotta vanhemmatkin jätkät on vielä henkisesti niin lapsia, että ei yksinkertaisesti kiinnosta. Vanhemmat miehet ovat kiinnostavampia, fiksumpia ja usein paremman näköisiäkin, joten mikä kiire mulla on? Voin yhtä hyvin odottaa muutaman vuoden, kasvaa itsekin ja ehkä sitten löydän miehen tai sitten en.
Alottajalle haluan sanoa vielä sen verran, että tuskin mitään täydellistä tyttöystävää ikinä tulet löytämäänkään, jossain määrin on opittava sietämään niitä huonojakin puolia, joka voi olla mm. se mustasukkaisuus, mutta ymmärrän hyvin pointtisi, ollaan kuitenkin vielä niin nuoria, että elämä kannattaa käyttää hauskan pitoon, ystävien kanssa puuhailuun ja omiin juttuihin, kun parisuhteen ja perheen kerkeää varmasti perustaa myöhemminkin, ja silloin joutuu varmasti tinkimään siitä omasta ajasta.
Olen itsekin siis 1997- syntynyt ja täytän 17 muutaman kuukauden päästä